Viides luku - What if?

Tuiketassu oli nyt Tuikemieli. Roihutassu tunsi ylpeyttää ystävästään, olihan hän tehnyt kovan työn saadakseen soturinimensä. Hän oli ollut kolmen mestarin oppilaansa ja oli jo aikakin, että hän sai soturinimensä ja pääsi nukkumaan soturien pesässä.
Tuikemieli oli alusta asti tehnyt kovasti töitä koulutuksensa eteen, toisinaan jopa vähän liikaakiin. Naaras oli tuntunut tähtäätävän niin kovin täydelliseen suoritukseen ja olikin toisinaan tarvinnut pienen muistutuksen niin omalta siskoltaan kuin Roihutassulta, ettei kaiken tarvinnut olla niin täydellistä.
Roihutassu näki sen huolehtivaisen ja suojelevan piirteen voimakkaasti Tuikemielessä. Kokoontumisissa naaras piti aina tarkasti silmällä sisaruksiaan ja jokin naaraan aina niin vakaassa olemuksessa oli ollut toisin, kun hän oli ensimmäistä kertaa nukkunut eri pesässä kuin siskonsa Kipinätassu. Roihutassu oli kuitenkin varma, että hyvinkin pian Kipinätassu ja Tuikemieli saisivat taas nukkua vierekkäisillä sammalpedeillä.
Omasta soturiuudestaan Roihutassu ei ollut varma. Hän ei ollut varma edes itsestään ja miten epävarma, itsestään tietämätön kissa, voisi edes kuvitellakaan saavansa soturinimensä? Hän ei ollut vakaa ja tyyni, rankan myrskyn ja aaltojen kuohunnan keskellä oleva vakaa suojaava piste niin kuin Tuikemieli. Hän ei ollut rohkea, vapaan mielen omaava, aina oma itsensä ja itsevarma niin kuin Kipinätassu. Hän ei ollut aina valmis näyttämään oman itsensä ja itsestään niin itsevarma kuin juuri vähän aikaa sitten oppilaaksi päässyt Vititassu. Hän ei tiennyt, mitä oli tai kuka oli. Hän ei tiennyt, kuka olla.
Miten sellainen kissa voisi olla soturi? Soturin tuli olla koulutukseltaan valmis, mieleltään vahva ja tietää, kuka oli. Se oli tärkeä osa soturiseremoniaa. Siksi kissat valvoivat yön vahtien leiriä. Heidän tuli siinä samalla pohtia oman nimensä merkitystä ja sitä, mitä se tarkoitti heille. Ei Roihutassu kyennyt siihen, kun ei tiennyt alkujaan, kuka oli.
Viiltoläikkä teki upeaa työtä kouluttaessaan Roihutassua soturiksi. Mutta aina Roihutassu pelkäsi mestarinsa työn menevän hukkaan. Nykyään Roihutassun ote niin metsästys- kuin taistelyharjoituksissa oli hitusen hatarampi. Hän pärjäsi hyvin, mutta hänen itsevarma otteensa oli tiessään. Monta kertaa Roihutassu oli nähnyt mestarinsa katseessa olevan huoli ja useammankin kerran soturi oli selkeästi halunnut kysyä asiasta, mutta lopulta arpinen soturi oli sulkenut suunsa ja antanut asian olla. Roihutassu oli toisaalta kiitollinen siitä, vaikka toisaalta hän olisi halunnut kertoa Viiltoläikälle, jotta kolli ymmärtäisi paremmin, mitä tapahtui. Mutta… Roihutassu ei tiennyt yhtään, miten hän asiasta kertoisi mestarilleen. Ei hän tiennyt, miten selittäisi asian kellekään. Voisiko kukaan edes ymmärtää? Kukaan ei tiennyt, miltä hänestä tuntui. Ei Myrskyklaanissa ollut hänen kaltaistaan. Entä jos joku tuomitsisi hänet? Entä jos kaikki vain kääntäisivät selkänsä hänelle?
Roihutassu oli kovasti yrittänyt miettiä, kuka hänen tulisi olla. Miten muut hänet hyväksyisivät? Miten se onnistuisi? Mitä hänen tulisi tehdä, jotta muut olisivat tyytyväisiä?
Koskaan ei oppilas päässyt eteenpäin ajatustyönsä kanssa. Jokin siinä kaikessa piti hänet aloillaan ja yhä epävarmana itsestään ja siitä, kuka hän oli.

Viiltoläikkä piti tuttuun tahtiinsa huolta Roihutassun koulutuksesta. Oppilas arvosti jokaista hetkeä, jolloin sai ajatuksensa tyhjennettyä ja muualle mieltään ahdistelevasta aiheesta. Taisteluharjoitukset olivat erityisesti oppilaan mieleen juuri siitä syystä, että hän miltei aina sai mielensä keskittymään taisteluliikkeisiin.
Mutta kuten tavallista, aivan kuten tänäänkin, harjoitusten jälkeen hänen mielensä vei hänet taas tuttujen aiheiden äärelle.
”Roihutassu”, Valhetähden ääni sai oppilaan pysähtymään aivan leirin sisäänkäynnille. Hänen mestarinsa Viiltoläikkä vilkaisi oppilastaan hymyillen rohkaisevasti, kunnes asteli piikkihernetunnelin kautta leiriin. ”Jos vain sallit, haluaisin vaihtaa muutaman sanan kanssasi. Ei mitään vakavaa.”
”Tietysti”, Roihutassu nyökkäsi ja seurasi Valhetähteä hieman kauemmaksi leiristä ja sieltä kumpuavasta kissojen puheen sorinasta.
”Pahoittelen heti aluksi sitä, että tiedän tästä”, Valhetähti naukui, kun istui alas. ”Kuulin sinun ja Sudenlaulun keskustelusta osan, kun olin tulossa Sudenlaulun puheille.”
Roihutassu jännittyi. Valhetähti tiesi. Mitä se tarkottaisi? Mitä Valhetähti tekisi? Käskisikö hän Roihutassun pois? Moittisiko kolli häntä? Käskisikö päällikkö häntä ryhdistäytymään ja olemaan vahvana nyt, kun ajat olivat jo valmiiksi rankat? Erottaisiko kolli hänet Myrskyklaanista?
”Elät aikaa, jolloin koko maailma tuntuu kääntyneen sinua vastaan”, päällikkö puhui kuitenkin lempeällä äänellä, ja siihen Roihutassu ei ollut tottunut lainkaan. Valhetähti kun oli aina ollut vahva ja hänellä oli selkeä jämäkkä ote aina puhuessa. ”Ja joudut tekemään vaikean matkan löytääksesi itsesi ja ollaksesi sinut itsesi kanssa kaikin puolin. Mihin ikinä päädytkään, tiedä, että sinulla on suuri joukko kissoja ympärilläsi, jotka ovat rinnallasi, tukenasi ja näkevät sinut yhä sinä kissana, joka olet sukupuolestasi huolimatta. Olit sitten kolli, naaras tai ihan mitä tahansa muuta, olet silti sinä, Roihutassu. Sukupuolesi ei määritä koko eläämäsi ja olemustasi.”
Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä, kunnes laski katseensa tassujaan kohti.
”Tämä elämä on lyhyt ja täynnä pettymyksiä”, Valhetähti totesi hetken päästä. ”Mutta se, mitä itse päättää tehdä, on tärkeintä. Aikooko antaa maailman murskata itsensä sen alle vai laittaako vastaan. Osa elämää on itsensä löytäminen eikä se ole todellakaan helppo matka. Osan matkasta joutuu kuitenkin tekemään lopulta yksin. Koskaan ei kuitenkaan tarvitse olla aivan yksin.”
Roihutassu ei sanonut mitään, tuijotti yhä tassujaan.
”Roihutassu”, Valhetähti kutsui oppilasta ja mustaturkkinen kissa kohotti katseensa hieman kohdatakseen päällikkönsä katseen. ”Sinä et ole rikki. Se voi tuntua siltä ja myönnän, että toisinaan minäkin koen olevani palasina. Ja ne pienet palaset ja säröt kertovat, keitä me olemme. Me tekevät meistä meidät. Joskus ne säröt ovat epämiellyttäviä, joskus ne taas luovat pohjaa jollekin kauniille. Mutta sinä et ole rikki tavalla, millä luulet olevasi rikki. Ei mikään niityllä kasvava kukka ole identtinen toisen kukan kanssa. Ja joissakin kukissa on enemmän tai vähemmän terälehtiä ja osassa niistä puuttuu palasia. Katso, Roihutassu”, Valhetähti kallisti punaista ruusua lähemmäksi Roihutassun kasvoja. ”Jopa jokaisessa terälehdessä kulkee pieniä juovia, ja ne ovat kuin säröjä. Kellään toisella ei ole samanlaisia.”
”Se on vain ruusu”, Roihutassu totesi.
”Se ei ole vain ruusu, Roihutassu, se on paljon enemmän kuin ruusu. Se on kukka, sillä on juuret, piikit, lehdet, kukka, siemenet, tarina ja elämä”, Valhetähti pudisti päätään. ”Se on tehnyt kovan työn ollaakseen juuri tuollainen, mitä se on. Se on kestänyt tulvat, kuivuuden, sitä syövät hyönteiset ja mikä tärkeintä, pitkän ja haastavan kasvun siemenestä omaksi itsekseen. Ja samalla tavalla meissä jokaisessa on oma siemenemme. Me kasvamme, me koemme, me kehitymme ja jokaisesta meistä kasvaa oma uniikki kukkasemme. Sinä et ole rikki, Roihutassu. Sinä olet yhä sinä ja vaikka tuletkin kuiden aikana muuttumaan ja kehittymään, ei se tule muuttamaan sitä tosiasiaa, että olet aina silti sinä, vaikka kuinka muuttuisit. Tulet aina olemaan sinä, vaikka nimesi vaihtuisi, vaikka persoonasi vaihtuisi, vaikka koko elämäsi mullistuisi. Sinä muutut sen mukana ja vain sinä tiedät, kuka sinä olet. Olit naaras, tai kolli, tai jotain aivan muuta. Se on vain yksi sirpale sinusta. Sinä päätät, mitä sille sirpaleelle teet ja mihin se sijoittuu ja minkä muotoinen se on.”
”Sinä tunnut tietävän enemmän kuin miltä vaikutat siitä, kun koko maailma tuntuu ympärillä mullistuvan”, Roihutassu totesi sitten ja Valhetähti hymähti, hymyillen hieman samalla.
”Enemmän kuin tarpeeksi”, päällikkö vastasi. ”Joskus kaikki, minkä tiedämme ja luulemme oikeaksi, onkin valhetta. Joskus kaikki unelmamme ja toiveemme viedään ja murskataan edessämme. Joskus kaikki, mitä on suunnitellut, tuhoutuu. Joskus maailma näyttääkin puolensa, jota ei olisi halunnut kohdata. Minä jouduin ottamaan suuren askeleen, vastuun, jota kuka tahansa ei pystyisi ottamaan,” Valhetähti vastasi ilme järkähtämättä. ”Roihutassu, tiedä, että vaikka juuri nyt ei tunnukaan siltä, niin sinusta puhkeaa mitä upein kukka. Ja monet tulevat varjelemaan sitä kukkasta hengellään ja rakastamaan sitä koko olemuksellaan. Ja toivon mukaan niin tulet sinäkin vielä tekemään, oli se yksi palanen sinusta mitä tahansa vain.”
”Kuka olisikaan uskonut, että suurta vastuuta kantavan kivikasvoisen päällikön sydämessä olisi jotain sellaista kuin suuri empatia, välitys ja rakkaus. Sinun heikkoutesi ja pehmeämmän puolen näyttäminen tekivät sinusta entistäkin vahvemman ja paremman päällikön”, Roihutassu sanoi ja Valhetähti räpäytti silmiään yllättyneesti. ”Jos jotain olen oppinut, niin sen, että rakkaus on voimakasta, voimakkaampaa kuin moni muu asia ja se, että sinä välität, tekee sinusta vahvemman kuin mitä moni tietääkään. Valhetähti, arvostan paljon sanojasi ja ne auttavat minua aivan varmasti selviämään.”
”Toivon, että selviät tästä kuohuisasta elämäsi ajasta hyvällä mielellä”, Valhetähti nyökkäsi syvään Roihutassulle. ”Ja että muistat, että sinun ei tarvitse yksin kamppailla aaltoja vastaan.”
”Minä muistan”, Roihutassu nyökkäsi hymyillen, ”varsinkin nyt. Kiitos.”
Roihutassu oli jo suuntaamassa takaisin leiriin, kun kuuli Valhetähden kutsuvan häntä vielä; ”Roihutassu, yksi asia vielä.”
”Niin?” oppilas kallisti päätään kysyvästi.
”Älä anna oman menneisyytesi tai taustasi koskaan kahlita itseäsi tai päättää, kuka sinä voit olla”, Valhetähti sanoi. ”Ole oma persoonasi ja sinä itse päätät, kuka olet ja mitä voit olla.”
Roihutassu tuijotti hetken aikaa päällikköään, kunnes nyökkäsi kiitollisena. Kollin sanat kuitenkin tuntuivat pitävän sisällään jotakin suurempaa, jota Roihutassu ei kyennyt ymmärtämään. Hänen taustansa? Mitä Valhetähti sillä tarkoitti? Ei Roihutassulla ollut mitään suurempaa taustaa kuin Myrskyklaani. Eikä kukaan tiennyt hänen biologisista vanhemmistaan mitään. Valhetähden sanat olivat miltei heti saaneet oppilaan ajattelemaan hänen biologista perhettään, mutta eihän siinä ollut mitään järkeä. Ei edes Valhetähti voinut tietää hänen isästään ja emostaa.
Ja sitä paitsi, miten paha hänen biologinen perheensä edes voisi olla?

Nyt kaksi kissaa oli Roihutassulle todennut, ettei hän ollut rikki. Ja nyt jo toistamiseen hänelle oli kerrottu, että se, mitä hän itse päätti, oli tärkeintä. Mutta jostain syystä Roihutassu ei sisäistänyt niitä sanoja niin kuin oli tarkoitus.
Mitä hänen oma biologinen perheensä ajattelisi? Mitä hänen isänsä ajattelisi hänestä, jos tietäisi? Entä jos hänen emonsa oli tiennyt ja siksi oli antanut hänet pois?
”Tarvitseko tauon, Roihutassu?” Viiltoläikän ääni palautti Roihutassun takaisin taisteluharjoituksiin. ”Voitko hyvin?”
Roihutassu räpäytti silmiään ennen kuin nyökkäsi hitaasti. ”Mielen päällä… on vain asioita.”
Viiltoläikkä tuijotti oppilastaan hetken ajan, taas se tuttu epäröivä ilme kasvoillaan. Nyt kuitenkin kolli yllätti Roihutassun.
”Haluatko puhua siitä?” hän kysyi. ”Oli se mitä vain, ihan mitä tahansa, en minä sinua rankaise tai tuomitse.”
Roihutassu tuijotti arpista mestariaan, mutta ei sanonut sanaakaan.
”En ehkä… omakohtaisesti ymmärrä, mikä mieltäsi painaa”, Viiltoläikkä aloitti sitten, ”mutta haluan, että tiedät, ettet ole yksin sellaisten asioiden kanssa eikä sinun tarvitse koskaan olla yksin mieltäsi painavien asioiden kanssa.”
”Koetko… koetko koskaan, että muut tuomitsevat sinua?” Roihutassu kysyi sitten. Viiltoläikän korvat heilahtivat ja hän hymyili lempeästi.
”Toisinaan kyllä”, kolli myönsi. ”Varsinkin silloin, kun liityin Myrskyklaaniin. Kulkukissa liittymässä Myrskyklaaniin. Monella oli varmasti paljon ajatuksia minua kohtaan, mutta nyt olen vahva osa Myrskyklaania. Tai ainakin minä koen niin ja se on tärkeintä. Minä koen olevani osa Myrskyklaania.”
”Menneisyytesi painoi sinua?” Roihutassu uteli ja Viiltoläikkä nyökkäsi.
”Näet nämä arvet?” Viiltoläikkä totesi ja Roihutassu nyökkäsi hitaasti. ”Ne eivät ole kaikki kunniakkaista taisteluista. Meidät pakotettiin taistelemaan toisiamme vastaan, joskus jopa kuolemaan asti. Monet, joiden kanssa saalistin yhdessä, jaoin pesät yhdessä ja joiden kanssa kasvoin, ovat kuolleet kynsiini. Se tulee aina olemaan osa minua, mutta…”
”Se ei määritä sinua”, Roihutassu sanoi keskeyttäen. ”Tappamasi kissat eivät ole kaikki, mitä sinä olet. Se on ehkä osa sinua, mutta sinussa on monta muutakin osaa.”
”Palaset tekevät kokoonaisuuden, mutta eivät yksin”, Viiltoläikkä nyökkäsi hyväksyvästi. ”Jääkyynel sanoi minulle noin kuita sitten.”
Jääkyynel. Viiltoläikän kumppani Myrskyklaanista, joka kuoli kuita sitten. Parantaja, joka sai pennun.
”Ja hänen sanansa ovat totta”, Viiltoläikkä lisäsi miltei heti. ”Jotkut palaset ovat meille tärkeämpiä kuin toiset, osan taas unohdamme ja osaa taas kadumme, osaa varjelemme ja osaa rakastamme.”
”Minä…” Roihutassu aloitti, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Viiltoläikän katse muuttui taas huolestuneeksi ja hän kosketti lohduttavasti oppilaansa päälakea.
”Ei sinun tarvitse kertoa, Roihutassu”, Viiltoläikkä sanoi hymyillen lempeästi. ”Kerrot, jos olet valmis ja jos koskaan et-”
”Minä en ole naaras enkä kolli”, Roihutassu pudotti asian suustaan ilmoille. Viiltoläikkä räpäytti yllättyneesti silmiään oppilaansa keskeytykselle.
”Sinä et… mitä?” Viiltoläikkä kallisti päätään. ”Mitä sinä tarkoitat?”
”Minä… niin. Sudenlaulu kertoi minulle, että on kissoja, jotka eivät ole naaraita tai kolleja, tai ovat molempia ja niin edelleen. Minä olen sellainen kissa. En ole biologisella tasolla selkeästi kolli enkä naaras”, Roihutassu sanoi, jämäkästi nyökäten. Epävarmuus kaiveli hänen nahkaansa ja hänen turkkinsa väreili epämiellyttävästi. ”Ja minä en tiedä, mitä minun pitäisi olla.”
”Mitä sinä koet olevasi?” Viiltoläikkä kysyi. ”Koetko sinä olevasi naaras? Vai kolli? Vai molempia vai et kumpaakaan?”
”En… minä tiedä. Minä kun en tiedä, mitä minun pitäisi olla”, Roihutassu vastasi, roikottaen luovuttaneena päätään.
”Ei ole kyse siitä, mitä sinun pitäisi olla”, Viiltoläikkä sanoi. ”Monet tulevat aina olettamaan sinusta asioista; jotkut tulevat olettamaan, että olet hurja soturi, jotkut taas että et pelkää tappaa vastustajaasi. Jotkut tulevat olettamaan sinusta aina jotakin, mutta heidän olettamuksillaan tai mielipiteillään ei ole väliä. Vain sillä on, miksi sinä koet itesi, sillä vain ja ainoastaan sinä tiedät, kuka sinä olet.”
”Sinulleko ei ole väliä tällä… asialla?” Roihutassy kysyi varovasti.
”Miksi sillä pitäisi olla?” arpinen kolli kysyi, huvittunut virne huulillaan. ”Sillä on väliä, miksi sinä koet itsesi. Jos sanot minulle olevasi naaras, silloin pidän sinua sellaisena. Jos kerrot, ettet ole kumpaakaan, silloin pidän sinua sellaisena. Minulle tärkeintä on se, kuka sinä olet sisällä, Roihutassu, ja tähän asti olet osoittanut olevasi upea kissa ja taitava oppilas, josta tulee vielä hieno soturi. Ja tässä merkitsee se, kuka sinä koet olevasi, ei se mitä minä koen. Kyse on sinusta, ei minusta.”
Roihutassu tuijotti mestariaan, jonka katse oli lempeä ja kannustava. Valhetähti ja Sudenlaulu – Sudnelaulu erityisesti ja vieläpä monta kertaa – olivat sanoneet aikalailla samoja asioita, toki eri tavoin. Sudenlaulu oli puhunut aiheesta paljonkin Roihutassulle tästä. Ja joka kerta kolli painotti Roihutassun omaa päätöstä, omaa kokemusta.
”Kiitos”, Roihutassu sai lopulta sanottua.
”Tiedä, että voit aina, oli tilanne mikä vain, luottaa minuun”, Viiltoläikkä sanoi lempeästi hymyillen ja hän hipaisi kuonollaan oppilaansa päälakea.
”Minä luotankin”, Roihutassu nyökkäsi. ”Kiitos, Viiltoläikkä, oikeasti. On helpottava kuulla… juuri nuo sanat.”
”Mitä ikinä tarvitsetkaan, olen aina valmis auttamaan”, läikikäs kolli sanoi rintaansa röyhistäen. ”Tulehan, palataan leiriin. Olet harjoitellut tänään ahkerasti, omana itsenäsi, Roihutassuna, enkä voisi koskaan pyytää sen enempää.”
Roihutassu hymyili, oikeaa hymyä, ja asteli mestarinsa perässä kohti leiriä. Hänen vatsansa pohjassa kaiversi nälkä ja hiljaa mielessään hän toivoi pääsevänsä syömään Tuikemielen kanssa, jos kyseinen nuori soturi ei ollut partioimassa tai muissa kiireissään.
Astellessaan kohti tuttua leiriä, Roihutassun ajatukset juoksivat. Tällä kertaa kuitenkin hän tuntui näkevän Sudenlaulun sanoissa jotakin uutta, kiitos niin Valhetähden kuin Viiltoläikänkin.
Entä jos… entä jos se, mitä hänen tuli tehdä, oli päättää mikä hänelle itselleen oli oikea ratkaisu kuin se, mikä olisi se muita miellyttävä?

LUKU 1
Pentuja, oppilaita ja sotureita

Aavepentu oli viettänyt vasta muutamia kuita pentutarhassa, mutta hän oli muodostanut jo jokaisesta sen asukkaasta jonkinlaisen pennun käsityksen ja mielipiteen. Kuningattaret olivat kaikki pääosin mukavia ja ystävällisiä, mutta heidän tavassaan vahtia pentuja ja jutella muille oli joitakin eroja.
Ensinnäkin, Yksisiipi oli hänen suosikkinsa - tietenkin, olihan naaras hänen emonsa. Yksisiipi oli lempeä, huolehtivainen ja rauhallinen. Juuri sellainen, mistä Aavepentu piti. Hän luotti emoonsa monin eri tavoin: hän luotti, että tämä piti hänet turvassa, ruokki häntä ja leikki hänen kanssaan. Aavepennun mielestä Yksisiipi oli täydellinen emo.
Kaikusielulla oli kaksi pentua, Kaislapentu ja Lummepentu. Kuningattarista hän oli kenties kaikista energisin ja toimelian, ja hän usein osallistui pentujen leikkeihin mukaan. Hän nauroi paljon vahvalla äänellään ja hoiti kahta pentuaan samalla, tarmokkaalla otteella. Kaikusielu oli se, joka heti ensimmäisenä tarjosi auttavaa tassua, kun joku kuningattarista halusi hetken taukoa pennuistaan ja metelistä. Aavepennun mielestä Kaikusielu oli kuningattarista se hauskin.
Narsissiketo, Peurapennun emo, oli Kaikusielua hieman hiljaisempi, mutta sitäkin tiukempi. Hän halusi aina tietää, missä Peurapentu oli ja mitä tämä oli tekemässä, eikä poistunut pesästä pitkiksi ajoiksi. Hän piti myös pentunsa aina siistinä ja puhtaana, eikä suuttunut Peurapennulle melkeinpä koskaan. Hän oli kuitenkin myös reilu, ja antoi pentunsa vapaasti leikkiä muiden kanssa, kun tämä halusi. Narsissiketo oli muiden kuningattarien tapaan ystävällinen ja lempeä, ja Aavepentu luotti naaraaseen melkein yhtä paljon kuin Yksisiipeen. Jos hän tarvitsisi jotain, eikä hänen oma emonsa ollut lähettyvillä, Narsissiketo oli se kenen luokse mennä.
Huurremyrsky oli erikoisin tapaus. Hänellä oli kaksi pentua, Hopeapentu ja Aarrepentu, ja hän oli Narsissiketoakin tiukempi. Hän ei koskaan kadottanut kumpaakaan pentuaan silmistään, varmisti heillä aina olevan kaikki hyvin ja reagoi herkästi, jos jommallekummalle kävi jotain. Pesästä hän ei poistunut ilman pentujaan, ja kun Hopeapentu ja Aarrepentu lähtivät leikkimään muiden kanssa, Huurremyrsky seurasi heitä etäältä. Aavepentu oli pistänyt huomiolle, että Huurremyrsky oli muita pentuja ja kuningattaria kohtaan hieman normaalia etäisempi, mutta silti ystävällinen ja lämmin. Silti, Aavepentu mielummin vältteli kyseistä kuningatarta.
Pennuista Aavepentu oli läheisin veljensä Huurupennun kanssa. Huurupentu oli häntä paljon puheliaampi ja pirteämpi, mutta se ei Aavepentua häirinnyt - päinvastoin. Huurupennun kanssa oli mukava leikkiä ja vitsailla, sillä kolli vaikutti ymmärtävän Aavepentua paremmin kuin kukaan muu koko klaanista. Aavepennun mielestä Huurupentu oli kaikista pennuista mukavin, lähestyttävin ja hauskin, eikä hän haluaisi vaihtaa veljeään kenenkään kanssa.
Kaislapentu ja Lummepentu olivat kuin kaksi marjaa. He olivat Huurupennun tavoin puheliaita, mutta myös vilkkaampia ja villimpiä. Varsinkin Lummepentu oli hyvin uhkarohkea ja pennuista ensimmäinen, joka yritti kiivetä pesän päälle tai hyökätä varapäällikön hännän kimppuun. Kaislapentu nauroi veljensä seikkailuille ennen kuin seurasi tätä perässä. Hän oli veljeään sosiaalisempi siinä mielessä, että meni usein juttelemaan oppilaille tai sotureille. Aavepentu piti heistä molemmista, mutta toisinaan heidän juttunsa olivat hänelle liikaa ja hän vetäytyi omaan rauhaansa - useimmiten Yksisiiven tai Huurupennun luokse.
Peurapennulla oli kaikista pennuista terävin ja uskaliain kieli. Hän sanoi helposti vastaan, kiusoitteli muita ja kertoi omat mielipiteensä itsevarmalla äänellään. Mutta häneltä löytyi myös yllättävää viisautta. Hän keksi uusia leikkejä ja osasi ratkoa ongelmia, joita muille pennuille usein tuli vastaan, minkä takia varsinkin Lummepentu pyysi usein Peurapennulta neuvoa tai apua. Aavepentukin arvosti Peurapentua paljon, sillä hän piti tämän suorasanaisuudestaan sekä viisaudestaan.
Hopeapentu ja Aarrepentu olivat toistensa vastakohdat, vaikka olivatkin hyvin läheisiä keskenään. Hopeapentu oli monien muiden pentutarhan pienempien asukkaiden tapaan puhelias ja vilkas, mutta myös ahkera ja itsevarma. Hän auttoi kuningattaria ja muita pentuja ylpeänä itsestään, eikä koskaan tuntunut epäilevän omia taitojaan tai kykyjään. Aavepennun mielestä naaras oli toisinaan kuitenkin hieman itsekäs: hän ei jakanut riistaa muiden kanssa, halusi aina leikeissä itselleen mieluisan osan, ja työnsi usein muuta syrjään. Aarrepentua hän sen sijaan suojeli ahkerasti.
Aarrepentu olikin sisaruksista se ujompi, vaisumpi ja syrjääntyvämpi ja joka jäi aina sekä Hopeapennun että muiden pentujen varjoon. Hän harvoin puhui kenellekään, ellei häntä puhuteltu itse, mutta jostain syystä Aavepentu huomasi nauttivansa vaitonaisen kollin seurasta enemmän kuin muiden - jos Huurupentua ei laskettu. Aarrepennussa oli myös tietynlaista itsepäisyyttä, minkä avulla hän selvisi asiasta kuin asiasta, vaikka olikin ujo. Sitä Aavepentu piti suuressa arvossa. Aarrepennun seurassa Aavepentu sai taukoa muuten niin kovaäänisestä ja sekavasta maailmasta.
Kokonaisuudessaan pentutarhan kirjava kissajoukko teki Aavepennun elämästä mielenkiintoista, ja hänellä harvoin oli tylsää.

Yksisiiven pitkät kielenvedot Aavepennun turkissa saivat kollin haukottelemaan, kun hänen lihaksensa alkoivat rentoutumaan. Huurupentu, jonka turkin Yksisiipi oli siistinyt hetkeä aiemmin, odotteli veljeään ja pyrki olemaan mahdollisimman kärsivällinen. Aavepentu huomasi kuitenkin heti, miten Huurupentu olisi jo halunnut poistua pesästä: hänen häntänsä heilui, korvat värähtelivät ja tassut lähes pomppivat maata vasten.
“Nopeammin!” Huurupentu naukui, ja Aavepentu varmistui siitä, että hänen veljensä kärsivällisyys oli lopussa.
“Leiri ja oppilaat eivät katoa mihinkään”, Yksisiipi sanoi Huurupennulle. “Teidän täytyy olla siistejä, jos haluatte jutella oppilaiden - ja sotureiden - kanssa.”
“Ääh, mutta sinulla kestää niin kauan”, Huurupentu älähti.
“Sinä siistit jo sen kohdan”, Aavepentu sanoi emolleen, joka nuoli hänen päälakeaan. Hänenkin kärsivällisyytensä alkoi hiljalleen hiipua.
“Sinulla on niin kaunis turkki, Aavepentu. Teillä molemmilla on”, Yksisiipi kehräsi pennuilleen. “Hyvä on, menkäähän siitä. Mutta pysykää leirin sisällä! Älkää luulkokaan, että menisitte oppilaiden mukana harjoituksiin tai partioon.”
“Kyllä, kyllä, emo”, Aavepentu sanoi.
“Joo, pysytään leirissä. Tiedetään”, Huurupentu naukui ja hyppäsi tassuilleen, kun Aavepentu käveli hänen luokseen. “Oletko valmis?”
“Olen”, Aavepentu sanoi.
Veljekset kävelivät ripeästi kylki kyljessä ulos pesästä. Aurinko oli noussut tervehtimään heitä valolla sekä lämmöllä, ja virkistävä tuulenvire pyörähteli heidän ympärillään. Leiri vaikutti pienen Aavepennun silmään valtavalta, lähes loputtomalta, ja monet eriväriset ja -kokoiset kissat puuhastelivat sen nurkissa omien tehtäviensä parissa. Tuuli toi pentutarhan vierellä olevasta Parantajan pesästä yrttien tuoksun Aavepennun ja Huurupennun luokse.
Huurupentu huomasi Aavepentua ennen pentutarhan lähellä leikkivän Hopeapennun ja Aarrpennun ja tervehti heitä pirteästi.
“Hei, Huurupentu ja Aavepentu”, Hopeapentu tervehti takaisin.
“Hei”, Aarrepentu sanoi ujosti.
“Olemme menossa juttelemaan oppilaille ja sotureille, tuletteko mukaan?” Huurupentu kutsui pesätoverinsa mukaan.
Hopeapennun silmät syttyivät innosta, mutta Aarrepentu liikutteli etutassuaan ja vilkaisi vaitonaisena maahan. Hopeapentu vaikutti huomaavan veljensä kehonkielen muutoksen, sillä hän pudisteli päätään Huurupennulle. Aavepentu kykeni näkemään pienen pettymyksen naaraan vedevihreistä silmistä.
“Emme tällä kertaa”, Hopeapentu sanoi. “Mutta ehkä joku toinen päivä!”
“Selvä sitten”, Huurupentu sanoi.
Aavepentu nyökkäsi ja jatkoi matkaa veljensä kanssa. Hän vilkaisi vielä kerran taakseen: Hopeapentu oli kyyristynyt veljensä lähelle, ja kaksikko vaikutti juttelevan jostakin vaitonaisin naukaisuin. Huurremyrsky heidän takanaan oli nostanut päänsä ylös ja tuijotti tarkasti pentujaan tapansa mukaisesti.
“Kenelle juttelemme ensin?” Huurupentu kysyi Aavepennulta. “Tuolla on Tuhkatassu!”
“Leikimme hänen kanssaan piilosta”, Aavepentu muisti. Tuhkatassun kanssa leikkiminen oli ollut hauskaa, osittain siksi, että Aavepentu oli Huurupennun kanssa keksinyt loistavan piilopaikan muiden kissojen joukosta.
“Hei, Tuhkatassu”, Huurupentu tervehti Tuhkatassua.
Tuhkatassu kääntyi katsomaan kahta pentua ja heilautti tervehdyksenä häntäänsä. Hänen viiksensä väpättivät huvittuneina. “Hei, Huurupentu ja Aavepentu. Oletteko tutkimusretkellä?”
“Tulimme juttelemaan oppilaille”, Huurupentu kertoi, “ja sotureille!”
“Niinkö? Sepäs reipasta, teistä tulee vielä hyviä oppilaita”, Tuhkatassu sanoi. “Keille olette jutelleet?”
“Vasta sinulle”, Aavepentu myönsi. Hän piti Tuhkatassusta: kilpikonnakuvioinen oppilas oli mukava, mutta myös leikkisä. Muut oppilaat eivät oikein tulleet pentutarhalle leikkimään pentujen kanssa.
“Jäisin juttelemaan pidemmäksi aikaa, mutta olen menossa partioon Liekkilehmuksen, Telkkälaulun, Haukiturkin ja Hiekkatassun kanssa”, Tuhkatassu pahoitteli kahdelle pennulle, jotka vilkaisivat toisiaan harmistuneina. “Mutta voin tulla leikkimään kanssanne myöhemmin!”
“Sovittu”, Huurupentu virnisti Tuhkatassulle. “Et sitten petä lupaustasi.”
“Enhän minä koskaan”, Tuhkatassu hymyili heille. “Nyt minun täytyy kyllä mennä. Muut odottavat jo.”
“Nähdään”, Aavepentu sanoi ja katseli kuinka tumma oppilas loikki leirin sisäänkäynnille, missä kolme soturia ja yksi oppilas odottelivat häntä.
“Kohta mekin pääsemme partioihin”, Huurupentu sanoi innoissaan. “Eihän siihen enää kauaa kulu, eihän?”
“Ei kai”, Aavepentu tuumi. Heille ei oltu vielä kyllä vihjailtukaan oppilasnimityksistä, mutta ei siihen kovinkaan kauan voisi enää kulua. Vai voisiko? Aarrepentu ja Hopeapentu olivat heitä vanhempia, eivätkä hekään vielä edes oppilaita. Saatika sitten Kaislapentu ja Lummepentu. “Varmaan Kaislapennusta, Lummepennusta ja Peurapennusta tulee ensin oppilaita.”
“Totta”, Huurupentu sanoi viikset värähtäen. “Kai meidän pitää vielä odottaa. Mutta niin… kenelle me nyt menemme juttelemaan?”
Aavepentu antoi katseensa kiertää Jokiklaanin leiriä. Aukio oli pikku hiljaa alkanut tyhjentyä kissoista, kun kaikki lähtivät omiin puuhiinsa. Aavepentu katsoi haikeana, kun mestarit vievät oppilaitaan ulos leiristä harjoittelemaan ties mitä hauskuuksia. Joku päivä hänkin saisi oman mestarin, jos hän vain jaksaisi odottaa siihen asti.
Harmaan kollin katse osui valkoiseen oppilaaseen, joka venytteli aukion laidalla ja haukotteli syvään. Aavepentu tunnisti oppilaan Kukkatassuksi - Jokiklaanin vanhimmaksi oppilaaksi - ja tönäisi kevyesti Huurupentua saadakseen tämän huomion. “Tuolla on Kukkatassu.”
“Kappas”, Huurupentu sanoi sinivihreät silmät välähtäen. “Hän on täydellinen uhri.”
Aavepentu hymähti veljensä vitsailulle ja lähti kävelemään Kukkatassua kohti. He eivät päässeet pitkälle, kun oppilas jo huomasi heidät ja tervehti kevyellä hännänheilautuksella.
“Olettepas te kaukana pentutarhasta”, Kukkatassu sanoi ja vilkaisi huolestuneena kohti pentujen pesäpaikkaa. “Tietääkö emonne?”
“Joo”, Huurupentu vastasi. “Tulimme juttelemaan oppilaille, ja sinä olet ensimmäinen uhrimme. Tai oikeastaan toinen, sillä juttelimme jo hetken Tuhkatassun kanssa.”
“Onko sinulla aikaa?” Aavepentu kysyi toiveikkaana. Hän ei halunnut häiritä oppilaita, jos heillä oli muuta tekemistä.
“Tottahan toki. Mestarini Terhoturkki on aamupartiossa ja kun hän tulee takaisin, menemme harjoittelemaan taistelua.”
“Taistelua? Vau!” Huurupentu kommentoi silmät säkenöiden. “Millaista se on?”
“Voitko näyttää meille jotain?” Aavepentu kysyi ja tunsi itsekin innostuvansa. Taisteluharjotukset kuulostivat mielenkiintoisilta - ja hyödyllisiltä!
Kukkatassu hymyili ja laskeutui alas melkein vatsalleen, mutta piti takamuksensa ilmassa ja häntänsä koholla. Hänen tummansiniset silmänsä välähtivät leikkisästi, kun hän yhtäkkiä loikkasi Aavepentua kohti ja kaatoi tämän maahan.
“Irti veljestäni, sinä kapinen kettu!” Huurupentu kiljaisi ja loikkasi päin Kukkatassua, tarraten tämän häntään pienillä hampaillaan.
Aavepentu heilautti tassuaan ja onnistui osumaan Kukkatassun kasvoihin. “Siitäs sait!”
Kukkatassu loikkasi sivuun, ja Aavepentu pääsi pois suuremman kissan alta. Hän katsoi kuinka Huurupentu oli yhä Kukkatassun hännässä kiinni, mutta joutui irrottamaan otteensa oppilaan tönäistessä hänet kevyesti irti.
“Taistelussa on aina oltava valppaana”, Kukkatassu kertoi huvittuneena. “Te kaksi teette hyvin yhteistyötä.”
“Emmekö vain?” Huurupentu kysyi ja pörhisti ylpeänä turkkiaan. “Aavepennusta ja minusta tulee klaanin parhaimmat soturit. Yhdessä pystymme mihin vain.”
Ylpeys valtasi myös Aavepennun, ja hän nosti leukaansa. “Niin tulee. Vahvimmat ja taitavimmat soturit.”
“Sitä en epäile yhtään”, Kukkatassu hymähti ja suki hetken valkoista turkkiaan. “Jokiklaani tarvitsee paljon voimakkaita sotureita.”
“Mikäs pentukokous se täällä on?” pehmeä, sulava ääni kysyi, ja kun Aavepentu kääntyi äänen suuntaan, hän näki siron, oranssivalkean naaraan. “Ettekös te kuulu pentutarhaan?”
“Saimme luvan kiertää leiriä ja jutella oppilaille, sekä sotureille”, Aavepentu sanoi ja räpäytti silmiään. Aavepentu ei osannut sanoa miksi, mutta jokin hänen edessään seisovassa soturissa oli… erilaista. Uhkaavaa.
“Kirjokiito”, Kukkatassu tervehti naarasta ja nyökkäsi pienesti. “Näytin pennuille taisteluliikkeitä.”
“Huomasin”, Kirjokiito naukaisi ja vilkaisi kohti klaaninvanhimpien pesää, missä Vesitassu hoiti Lehtimyrskyä. “Niitä on hyvä osata. Koskaan ei tiedä kuka yhtäkkiä hyökkää kimppuusi.”
“Jos viittaat Vesitassuun, olet väärässä. Hän on parantajaoppilas, eikä lainkaan sellainen, mitä monet luulevat”, Kukkatassu sanoi kylmästi Kirjokiidolle. “Jätä hänet rauhaan.”
“Minä en vihjaillut mitään”, Kirjokiito sanoi. “Sinä se johtopäätökset vedit.”
“Mistä te puhutte? Miksi Vesitassu hyökkäisi meidän kimppuumme?” Huurupentu kysyi uteliaana, mutta hänen silmissään oli myös hämmentyneisyyttä.
Aavepentu oli yhtä hämmentynyt. Vesitassu, Jokiklaanin parantajaoppilas, oli ystävällinen, lempeä ja auttavainen, eikä hän ollut koskaan tehnyt mitään, mikä olisi viitannut hänen haluavan hyökätä kenenkään kimppuun. “Vesitassu on ystävä.”
“Kyllä te vielä joskus kasvatte”, Kirjokiito sanoi kopeasti ja pysäytti katseensa Kukkatassuun. “Te kaikki kolme.”
“Eikö sinulla ole partio johdettavana?” Kukkatassu kysyi.
Kirjokiito tuhahti, mutta poistui paikalta häntä heilahtaen. Aavepentu jäi ihmettelemään oranssin soturin perään ja olisi halunnut kysyä Kukkatassulta Kirjokiidosta. Jokin kuitenkin kertoi pennulle, ettei hänen kannattanut.
Kukkatassu nousi seisomaan ja katsoi kahta pentua pienesti hymyillen. “Älkää välittäkö Kirjokiidosta, hänellä on aina kirppuja turkissa. Minun täytyy nyt mennä. Teidänkin varmaan kannattaa palata takaisin Yksisiiven luokse.”
“Joo”, Huurupentu sanoi ja katseli leiriä. “Ehtisimmeköhän jutella vielä yhdelle kissalle?”
Aavepentukin tutkaili leiriä katseellaan. Hän pysähtyi tuijottamaan Vesitassua, joka laski jotain Mustakynnen eteen ja heilutti häntäänsä tyytyväisenä, kun savunmusta klaaninvanhin nuoli yrtit edestään. Sitten Vesitassun katse käännähti kohti Aavepentua. Aavepentu värähti ja hymyili pienesti hymyä, johon Vesitassu vastasi omallaan.
“Mennään vain takaisin”, Aavepentu sanoi veljelleen ja tuuppasi tätä kohti pentutarhaa, jonka edustalla muut pennut leikkivät keskenään. Hän repi katseensa irti parantajaoppilaasta.
Huurupentu nyökkäsi ja lähti ripeästi kävelemään pesätovereitaan kohti. Aavepentu kiiruhti veljensä perää häntä keinuen perässään, mutta hidasti hieman vauhtiaan ja vilkaisi taakseen. Vesitassu ei enää katsonut häntä, vaan oli keskittynyt jälleen klaaninvanhimpien hoitamiseen.
Aavepetu kohautti lapojaan ja loikki Huurupennun luokse.

LUKU 12

Istuin oppilaiden pesällä ja katselin pentutarhaa kohti. Olin juuri tullut aamupartiosta ja söin parhaillani päivän ensimmäistä ateriaa. Ajattelin käydä vielä syötyäni metsästämässä ennen kuin minun täytyi täyttää velvollisuuteni klaaninvanhimpien pesän siivouksen parissa.
Näin miten Koivukajo tuli ulos pentutarhasta kolmen villikkonsa kanssa. Niittypentu oli yksi takiainen turkissani joka ei jättänyt minua rauhaan vaan pölötti korvani juuressa minkä kerkesi joka ikinen päivä. Olin jo monesti saanut kuulla kunniani pennulta tökeröstä käytöksestäni joka oli joskus ihan aiheellistakin. Vaikka kuinka yritin, synkkä puoleni otti valtaa yhä voimakkaammin päivä päivältä. Niittypentu onnistui monesti hillitsemään sen tulon mutta pelkäsin kovasti pennun puolesta tämän ollessa lähelläni. Olin pyrkinyt yhä enemmän välttämään kohtaamisia toisten kissojen kanssa ja söin aterianikin hiljaisemmassa nurkassa varjojen peittelemänä. Olin myös öisin alkanut pelätä nukahtamista, koska minusta tuntui että joka kerta, kun palasin Synkästä metsästä oli raivokohtaukseni lisääntyneet ja voimistuneet. Minusta tuntui, että Synkkä metsä oli osasyyllinen kohtauksilleni mutten tiennyt miksi ja minkä takia.
“Huomenta”, kuulin pienen maukaisun juuri, kun sain viimeisen palan hiirestä nielaistua.
Niittypentu tapitti minua suurilla pentu silmillään ja kehräsi hennosti. Nyökkäsin pennulle ja ryhdyin pesemään tassujani.
“Mitä aiot seuraavaksi tehdä?” Niittypentu kysyi uteliaana.
“Menen metsästämään”, vastasin lyhyesti.
“Saanko tulla mukaan?” pentu kysyi häntä väpättäen.
“Et”, tuhahdin nousten seisomaan.
“Miksen?” Niittypentu kysyi.
“Koska olet liian pieni ja emosi tuskin olisi mielissään jos sinä vaeltelisit metsässä”, mutisin.
“En ole liian pieni! Ja minä olisin sinun kanssa”, pentu tokaisi turhautuneena.
“Sitä suuremmalla syyllä et saa tulla mukaani. Pysy täällä ja pysy kaukana minusta, onko selvä?” en jäänyt odottamaan pennun vastausta vaan heilautin häntääni ja lähdin juoksuun ulos leiristä.

Pysähdyin korkeiden puiden keskellä olevalle pienelle aukiolle jossa yleensä hiiret vipelsivät kivien ja kallioiden välissä olevissa piiloissa. Ei mennyt kauaa, kun sain vainun pienestä hengittävästä jyrsijästä joka oli pian hengiltä. Piilotin otuksen turvalliseen paikkaan josta sitä ei vietäisi ja ryhdyin vaanimaan seuraavaa kohdetta.
Aurinko oli madellut hitaasti eteenpäin korkeiden puiden latvuksien taa, kun olin saanut kasan hiiriä saaliiksi. Venyttelin tyytyväisenä suoritukseeni ja asetuin lämpimälle kalliolle makaamaan nauttien hetken hiljaisuudesta. Pian saisin kuulla tarpeeksi klaaninvanhimpien marinaa joten otin kaiken ilon irti hetkestä ennen kuin minun täytyisi palata takaisin leiriin.

“Siinä sinä olet!” hätkähdin kuullessani hihkaisun kallion vierestä ja laskin katseeni maahan vain nähdäkseni että pieni tottelematon penikka yritti kiivetä kalliota ylös luokseni.
“Enkö käskenyt sinua pysymään leirissä senkin hiiren aivo!” ärähdin, kun Niittypentu ryömi puuskuttaen viereeni kallion päälle.
“Halusin tulla mukaasi”, Niittypentu totesi ja näytti tyytyväiseltä.
“Minä seurasin hajuasi tänne asti! Mieti!” pentu hihkaisi sitten silmät loistaen ja hetken olin yllättynyt pennun hyvästä jäljestys taidosta. Pudistin kuitenkin päätäni ja katsoin pentua silmät loimuten.
“Emosi on varmasti sairas huolesta! Et voi tehdä näin!” murisin ja se sai Niittypennun matalaksi ja hänen korvansa menivät luimuun. Tunsin miten karvani nousivat pystyyn ja sydämeni alkoi jyskyttää aivan niin kuin aina ennen raivokohtauksen tuloa. Pakotin itseni rauhoittumaan ja suljin silmäni. Hengitin syvään ja annoin karvani laskeutua. Pennulle ei saisi tapahtua mitään.
“Saat luvan palata leiriin ja pyytää anteeksi. Olet vasta pentu eikä sinun kuulu olla täällä yksinäsi saatikka minun kanssani”, tuhahdin ja hyppäsin alas kalliolta.
“Tule alas”, käskin ja pentu liukui alas kalliolta mutta hänen tasapainonsa kuitenkin järkkyi ja hän tuli muutamalla kuperkeikalla maahan tömähtäen alas. Ennen kuin ehdin kysymään sattuiko pentua kuulin voimakasta sähinää joka lähestyi juoksuaskelten kera.
“Sinäkö pennun veit leiristä senkin ketun läjä!” niskavillani nousivat kuullessani syytökset Valkohännän suusta.
“Mitä?” sähähdin takaisin kollille Niittypennun ravistellessa hiekat turkistaan.
“Mitä sinä sitten teet Niittypennun kanssa?” Aurinkokatse kysyi kietoen häntänsä pienokaisen ympäri.
“Mitäkö teen? Tuo hiirenaivo seurasi minua”, ärähdin ja kaksikko tuhahti minulle aivan kuin eivät olisi uskoneet sanojani.
“Tulehan Niittypentu. Emosi on hyvin huolissaan”, Aurinkokatse maukui hiljaa pennulle ja antoi minulle kylmän katseen. Huokaisin syvään ja tiesin että sanoinpa mitä tahansa se ei auttaisi. Ei nyt.

Kaksikon häipyessä pennun kanssa etsin hiiret jotka olin saalistanut ja lähdin myös leiriin. Tiesin millainen hälinä minua odottaisi siellä mutta oli parempi että kohtaisin sen ajoissa.
“Sieltä hän tulee. Pentuvaras”, kuulin ensimmäiset syytökset heti astuttuani leiriin sisään. Kannoin tuoresaaliin kylmän rauhallisesti tuoresaaliskasaan ja etsin katseellani Koivukajon.
Naaras olikin pentutarhan edustalla ja nuoli Niittypennun kauttaaltaan kiivain vedoin.
Päällikkö istui myös heidän lähellään samoin Iltakatse, Sadekatse ja Honkasydän sekä soturikaksikko joka oli Niittypennun löytänyt minun seurastani.
Astelin heidän luokseen varmoin askelin viileä katse silmissäni. Jos minua alettiin syyttelemään pennun varastamisesta niin klaani oli täysin hiirenaivoinen.

“Älä luulekaan tulevasi yhtään lähemmäs pentujani!” Iltakatse sähisi huomatessaan minun lähestyvän joukkoa.
“Uskotteko todella että vein Niittypennun tieten tahtoen ulos leiristä ilman että olisin kertonut asiasta teille?” ärähdin.
“Sinusta uskoo mitä vain”, Iltakatse murahti ja niskavillani nousivat pystyyn.
“Teidän pikku penikkanne itse seurasi minun hajujälkeäni metsäaukiolle asti. Metsästin kaikessa rauhassa, kun tuo nyytti ilmestyi viereeni!” sähisin.
“Väitätkö todella että tuon ikäinen pentu jäljitti hajujälkesi niin kauas leiristä”, Valkohäntä naurahti alentavasti.
“Totta se on!” Niittypentu kivahti ja huiski tassuillaan Koivukajoa lopettamaan liiallisen huolenpitonsa.
“Minä haistoin Korppitassun ja seurasin hajua. Korppitassu ei vienyt minua vaan minä karkasin!” Niittypentu sähähti.
“Et kai nyt vain suojele Korppitassua maukaisuillasi”, Koivukajo huokaisi hiljaa enkä voinut olla uskoa korviani. Koivukajo joka puolusti minua aina henkeen ja vereen maukui nyt suustaan tuollaisia asioita.
“En! Totta se on!” Niittypentu kivahti jälleen ja oli kuin ei olisi itsekään uskonut emonsa maukaisuja.
“Hyvä on uskotaan uskotaan”, Koivukajo rauhoitteli kiivasta pentuaan ja nuolaisi tätä päälaelle.
“Oletko Koivukajo tosissasi? Uskotko sinä tosiaan että minä vein pentusi? Uskotko minusta tosiaan jotain sellaista?” kysyin katsoen siskoani suoraan silmiin. Naaras paransi ryhtiään ja huokaisi syvään.
“Olin vain niin kovin huolissani ja, kun Aurinkokatse ja Valkohäntä kertoivat nähneensä miten Niittypentu satutti itsensä sinun käskiessä tämän hyppäämään alas kallion päältä niin mitä luulet uskoinko heitä heidän tuodessa pentuni takaisin?” kuningatar maukui.
“Olin tuomassa häntä kotiin ja hän itse kiipesi sille kalliolle. Pentusi ei ole tehty hiekasta. He ovat jo tarpeeksi vahvoja nousemaan ja laskeutumaan kalliota pitkin”, tuhahdin.
“Onko sinulla pentuja? Viime tietoni mukaan ei ole joten älä neuvo minua pentujeni suhteen!” Koivukajo sähähti ja kietoi häntänsä pentujensa ympärille.
“Korppitassu on oikeassa emo”, Niittypentu maukaisi.
“Hys! Ei enää maukaisuakaan sinulta”, Koivukajon silmät olivat tiukat, kun hän ohjasi pentunsa sisälle pentutarhaan ja käänsi minulle selkänsä.
“Sinun on parasta pysyä poissa meidän läheltä”, Iltakatse maukaisi seuraten kumppaniaan.
Vilkaisin päällikköä joka laski katseensa alas.
“Uskon Niittypennun sanoja mutta sinun täytyy ymmärtää että jo ennen tätä, klaani jännittää sinun seurassasi eivätkä he luota sinuun täysin. Sinun täytyy ansaita heidän luottamuksensa eikä murentaa sitä”, päällikkö maukui.
“Mutta tuo pentu seurasi minua”, sähähdin.
“Ymmärrän, enkä syytä sinua mistään. Menehän nyt syömään ja voit mennä sitten lepäämään. On ehkä parempi että annan klaaninvanhimpien pesän siivouksen jollekin toiselle tälle päivää. He tuskin ottaisivat sinua mielellään vastaan tällaisen väärinkäsityksen jälkeen”, päällikkö totesi ennen kuin lähti.
“Enhän minä tehnyt mitään”, mutisin itsekseni astellen tuoresaaliskasalle. Sain osakseni tuimia katseita joilta olin jo hetken ehtinyt välttymään. Murahdin napatessani harakan kasasta ja vein sen paikkaan jossa olin tottunut nykyisin syömään.
(Jos klaani pitää minua pentuvarkaana niin olkoon. Olen pentuvaras), synkkä ääni murisi mielessäni ja haukkasin palan ateriasta.

VIIDES OSA
Kirkas, tuikkiva lampi vai vahva, tuikkiva mieli?

Tuiketassu oli lähtenyt Kipinätassun ja Hiirinenän kanssa saalistamaan. Valhetähdellä oli ollut kiireellistä tekemistä, minkä takia hän ei ehtinyt käydä harjoituksissa oppilaansa kanssa sinä päivänä - niinpä Tuiketassu oli mennyt siskonsa ja tämän mestarinsa kanssa saalistusretkelle. Tuiketassu oli ollut pettynyt, mutta hän oli myös iloinen päästessään viettämään aikaa siskonsa kanssa.
“Jossain on hiiri”, Kipinätassu kuiskasi.
“Niin on, hyvin huomattu!” Hiirinenä kehui oppilastaan.
Kipinätassu heilautti häntäänsä ylpeänä itsestään. Hän haisteli ilmaa uudelleen, laskeutui vaanimisasentoon ja alkoi lähestyä tammen vieressä olevaa pensasta. Tuiketassu pysyi paikoillaan, jotta ei häiritsisi siskoaan tai säikäyttäisi hiirtä pois, ja Hiirinenä teki samoin.
Kipinätassu kurkisti pensaan taakse, väräytti korvaansa ja loikkasi hiirtä kohti. Tuiketassun ei tarvinnut kysyä saiko pensaikon taakse kadonnut oranssikirjava oppilas hiirtä kiinni, sillä hän kuuli Kipinätassun iloiset huudahdukset.
“Hahaa!” kuului pensaan takaa. “Sain sen kiinni!”
Hiirinenä jolkurri oppilaansa luokse. “Haudataan se lähettyville.”
Tuiketassu värähti. Hän oli tuntevinaan jonkun katseen niskassaan, mutta kun hän katsoi ympärilleen, hän ei nähnyt puiden siimeksissä ketään. Metsä kuitenkin tuntui erilaiselta. Varjot olivat syvempiä, linnut olivat hiljenneet, ja tuuli ei enää havisuttanut puiden lehtiä. Tuiketassu heristi korviaan.
“Täälläpäin ei taida olla enempää saalista”, Hiirinenä sanoi. “Tuiketassu, haistatko sinä mitään?”
“En”, Tuiketassu sanoi. Hän ei kääntänyt katsettaan pois puista. Jokin oli muuttunut.
“Mennään lähemmäs Varjoklaanin reviiriä. Siellä saalistuspartio ei ole vielä tänään käynyt”, Hiirinenä tuumi. “Tulkaa, Kipinätassu ja Tuiketassu. Kuulustelen teiltä matkalla lisää saalistamisesta.”
Tuiketassu lähti soturin perään, mutta keskittyi vain puolella korvalla kysymyksiin ja neuvoihin, joita Hiirinenä heille esitti. Loput hänen keskittymisensä oli heitä ympäröivässä metsässä. Naaras yritti terästää aistinsa aivan kuten Surmamieli oli aikoinaan opettanut, sekä pitää selustaansa silmällä Valhetähden neuvojen mukaan.
Kylmä tuulenvire kosketti Tuiketassun vatsaaa, ja hän pysähtyi. Kylmät väreet kihelmöivät hänen turkkiaan pitkin, kun hän koetti havaita sen, mikä metsässä häntä odotti. Mitään ei kuulunut, ei rapinaa eikä katkeavaa oksaa. Ei edes lintua, joka pyrähtäisi lentoon. Hänestä tuntui siltä kuin-
“Tuiketassu, onko kaikki hyvin?” Hiirinenä kysyi yhtäkkiä.
Tuiketassu ravisti kevyesti päätään yrittäen rentouttaa lihaksensa. “Taisin… taisin syödä jotain pilaantunutta. Voinko mennä leiriin lepäämään?”
Hiirinenä katsoi häntä huolestuneena. “Voimme jättää saalistmisen kesken ja lähteä takaisin.”
“Ei, jatkakaa te vain. Pärjään kyllä.”
Kipinätassun silmissä oli pettynyt, mutta myös huolestunut ilme. “Menethän heti Valotassun luokse tarkistamaan itsesi?”
“Totta kai”, Tuiketassu sanoi. Hän ei tykännyt valehdella siskolleen, muttei voinut muutakaan.
“Oletko varma, että pärjäät leiriin asti yksin?” Hiirinenä varmisti vielä tunnollisen soturin tavoin. “Voimme kyllä saattaa sinut ja palata sitten takaisin saalistamaan.”
“Ei, ei. Pärjään kyllä”, Tuiketassu sanoi. “Tarvitsen vain vähän lepoa, siinä kaikki.”
“Hyvä on”, Hiirinenä huokaisi. “Olethan varovainen.”
Niin varovainen kuin voin olla, Tuiketassu irvisti mielessään. “Olen, olen.”
“Hei hei, Tuiketassu”, Kipinätassu sanoi ja hymyili apeasti. Sitten hänen katseensa kirkastui. “Tuon sinulle jotain hyvää syötävää!”
“Nähdään pian, Kipinätassu”, Tuiketassu kehräsi siskolleen.
Hiirinenä ja Kipinätassu jatkoivat matkaansa. Kipinätassu vilkaisi vielä kerran taakseen, ja kun he molemmat olivat kadonneet näkyvistä, Tuiketassu heristi korviaan vielä kerran. Hän ei kääntynyt, ei vielä, vaan antoi kaikkien aistiensa työskennellä niin tarkasti kuin suinkin mahdollista.
Yksikin vääränlainen tuulenvire tai ylimääräinen lehtien havina, se oli ainut, mitä Tuiketassu tarvitsisi paikantaakseensa tunkeilijan.
Hiiri pinkaisi karkuun jossain hänen takaansa, ja Tuiketassu kääntyi salamana ympäri. Aluksi hän ei nähnyt ketään, haistoi vain Myrskyklaanin hajun, mutta pian aluskasvillisuudesta astui esiin hyvin tuttu kolli keltaiset silmät kiiluen. Valtavan suuri, pikimusta kissa katsoi alas häneen.
“Surmamieli!” Tuiketassu henkäisi. “Miten sinä…? Luulin, ettet pääse tänne.”
“En aiemmin päässytkään, en ainakaan näin fyysisesti, mutta Synkkä metsä on voimistunut ja sitä myötä myös minä”, Surmamieli sanoi ja katseli ympärilleen. “Olen seurannut sinua paljon näkymättömämmässä olomuodossa, mutta en siltikään ole tottunut vielä tähän uuteen reviiriin.”
Toisinaan Tuiketassu unohti Surmamielen eläneen vanhalla reiivirillä kauan ennen kuin klaanit joutuivat siirtymään järven ympärille. “Voin näyttää sinulle paikkoja.”
“Ehkä myöhemmin”, Surmamieli sanoi. “Oletko valmis harjoittelemaan?”
“N-nytkö?”
“Miksei?”
Tuiketassu vaihteli painoaan puolelta toiselle. Jos hän harjoittelisi Surmamielen kanssa Myrskyklaanin reviirillä, oli hyvin suuri todennäköisyys, että joku näkisi heidät. “Eikö se ole liian suuri riski?”
“Mennään reviirin ulkopuolelle.”
“Ulkopuolelle?”
“Kyllä. Tule.”
Surmamieli lähti johdattamaan Tuiketassua ulos Myrskyklaanin reviiriltä, poispäin järvestä. Kaikenlaiset kysymykset alkoivat jälleen pyöriä Tuiketassun mielessä. Surmamieli ei näyttänyt aivan fyysiseltä: silloin tällöin naaras saattoi nähdä kollin lävitse, ja astuessaan varjoihin Surmamieli sulautui niihin täydellisesti. Silti hän ei ollut aivan aineetonkaan, sillä toisinaan heinät ja kasvit liikkuivat kollin kävellessä niiden ylitse.
“Entä jos muut haistavat sinun olleen täällä?” Tuiketassu kysyi hetken päästä.
Surmamieli hymähti. “Eivät he erota minun hajuani muista. Olinhan minä myrskyklaanilainen.”
Tuiketassu ei ollut asiasta niin varma, sillä Surmamielen turkista tuli Synkän metsän pistävä haju, mutta hän ei sanonut asiasta mitään. Sen sijaan hän päätti puhua jostain. “Synkkä metsä vahvistuu - mitä se tarkoittaa?”
“Pahoja asioita”, Surmamieli sanoi yksinkertaisesti. “Sen enempää en kerro.”
“Mutta sinä tiedät?”
Surmamieli virnisti. “Tottakai.”
“Eikö minun olisi hyvä tietää? Jotta osaan varautua”, Tuiketassu yritti vielä. Synkän metsän vahvistuminen ei voinut olla millään tavalla hyvä asia. Jos hän ei tiennyt, mitä odottaa ja mihin valmistautua, miten hän voisi kohdata sen, mitä ikinä tulevaisuudessa tulisi tapahtumaan. Miten hän voisi suojella Kipinätassua ja Valotassua? Tai vanhempiaan? Tai Roihutassua?
“Vaikka tietäisit kaiken, et voisi muuttaa tai estää mitään. Ainut, mitä voit tällä hetkellä tehdä, on harjoitella ja vahvistaa itseäsi”, Surmamieli sanoi ja vilkaisi meripihkasilmät kiiluen kohti Tuiketassua, “ja juuri sitä olemme tekemässä. Tule, tänne päin.”
He olivat ylittäneet Myrskyklaanin rajan ja saapuneet reviirittömälle alueelle. Surmamieli johdatti Tuiketassua syvemmälle, kaartaen hieman oikealle, kunnes he saapuivat kahden kaatuneen puunrungon muodostaman aukion luokse. Tuiketassusta oli outoa kävellä maalla, joka ei kuulunut yhdellekää klaanille ja joka ei ollut tuttujen, myrskyklaanilaisten hajujen ympäröimä. Surmamieltä hajuttomuus ei vaikuttanut häiritsevän lainkaan. Kolli oli kävellyt aukion keskelle, istahtanut alas ja kääntynyt katsomaan Tuiketassua.
“Tänään harjoittelemme hieman eri tavalla, eikä ainoastaan siksi, että olemme järven alueella Synkän metsän sijasta”, Surmamieli sanoi. “Tänään käytämme kynsiä ja hampaita.”
Tuiketassu värähti. Klaanit eivät koskaan harjoitelleet kynsien ja hampaiden kanssa! “Mutta-”
“Sinun on valmistauduttava”, Surmamieli keskeytti oppilaansa heti. “Et ole koskaan ollut oikeassa taistelussa. Tämä ei tietenkään korvaa sitä, mutta on lähin mahdollinen vaihtoehto.”
Surmamielen sanat saivat Tuiketassun nielaisemaan. Luopio puhui kuin Tuiketassun olisi valmistauduttava todelliseen, kynsin ja hampain taisteltavaan taisteluun. Oliko jotain niin pahaa tapahtumassa? “Sanoin klaanitovereilleni olevani menossa takaisin leiriin huonon olon vuoksi. Miten selitän harjoittelussa saamani haavat heille?”
“Yksinkertaista: älä anna minun osua”, Surmamieli sanoi virne kasvoillaan.
Tuiketassu nielaisi, veti syvään henkeä ja loikkasi kohti Surmamieltä.
Surmamieli väisti helposti, kuten Tuiketassu oli osannut arvatakin. He olivat kamppaileet keskenään jo monesti, ja siten oppineet toistensa tavat. Tällä kertaa kaikki oli kuitenkin erilaista, sillä molempien kynnet ja hampaat välähtelivät ja kurkoittelivat toistensa turkkeja.
Tuiketassu väisteli Surmamielen iskuja ja piteli erityisesti häntänsä erossa kollin kynsistä. Surmamieli puolestaan oli ottanut hyökkäävän taktiikan: hän yritti yhä uudelleen ja uudelleen ottaa oppilaasta kiinni ja painaa tämän maata vasten. Kolli oli Tuiketassua monta kertaa vahvempi, mutta onneksi myös hitaampi.
Tuiketassu älähti kivusta, kun kynnet uppoutuivat hänen kylkeensä ja työnsivät hänet maata vasten. Hetkessä naaras oli kyljellään pehmeällä sammaleella. Hänen oli tehtävä seuraava valinta nopeasti ennen kuin Surmamieli ehtisi painaa hänet koko painollaan maata vasten.
Tuiketassu odotti hetken. Surmamieli upotti kyntensä syvemmälle naaraan turkkiin saadakseen paremman otteen ja valmisatutui sitten loikkaamaan tämän päälle. Hänen kasvonsa tulivat kuitenkin hieman liian lähelle Tuiketassua, ja myrskyklaanilainen onnistui viiltämään niitä kynsillään.
Surmamieli sihahti ja veti päänsä kauemmas, mutta myös hellitti hieman otettaan Tuiketassusta. Naaras virnisti ylpeänä itsestään ja onnistui rimpuilemaan itsensä irti suuremman kollin otteesta. Heti päästyään jaloilleen hän loikkasi Surmamielen selkään ja alkoi raapimaan tätä kaikin voimin.
Surmamieli murahti kivusta ja teki tutun kierähdyksen saadakseen Tuiketassun pois kimpustaan. Tuiketassu loikkasi alas ja yritti hyökätä jälleen kollin kimppuun, mutta tällä kertaa Surmamieli onnistuikin nappaamaan hänen hännästään kiinni ja veti hänet lähemmäs.
Taistelu jatkui, kunnes Tuiketassu oli liian väsynyt. Surmamieli keskeytti harjoituksen ja istahti alas nuolemaan haavansa puhtaiksi. Mitään sanomatta Tuiketassu teki samoin ja huomasi tyytyväisenä paksun turkkinsa peittävän ainakin pahimmat viillot ja naarmut, joita Surmamieli oli hänelle aiheuttanut.
“Taistelit hyvin”, Surmamieli sanoi, kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa.
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi ylpeänä itsestään. Hän epäili, ettei luopio ollut käyttänyt kaikkea voimaansa ja taitojansa Tuiketassua vastaan, mutta se ei naarasta haitannut. Surmamieli olisi muuten voittanut hänet hetkessä.
“Kuka tahansa ei olisi pärjännyt minua vastaan yhtä kauan kuin sinä pärjäsit”, Surmamieli sanoi.
“Koska et tappanut minua.”
Surmamieli hymähti. “Olisin voinut, totta, mutta se ei hyödyttäisi ketään. Tappaminen ei ollut missään vaiheessa harjoituksen tavoitteena. Halusin testata taitojasi, kekseliäisyyttäsi ja sinnikkyyttäsi. Pärjäsit todella hyvin.”
“Kiitos”, Tuiketassu kiitti jälleen. Ylpeys ja tyytyväisyys värähteli hänen turkissaan.
“Olet valmis soturiksi”, Surmamieli sanoi.
Tuiketassu katsoi vieressään istuvaa kollia. Naaras oli kasvanut jo paljon ja hänen paksu turkkinsa teki hänestä paljon isomman näköisen kuin hän todellisuudessa oli, mutta silti Surmamieli kohosi yhä hänen yläpuolellaan. “Valhetähti on vihjaillut samaa.”
“Oletko miettinyt soturinimeäsi?”
Tuiketassu hämmentyi. “Mutta emmehän me oppilaat nimeä päätä? Päällikkö tekee sen - Valhetähti valitsee nimeni.”
“Oppilaat voivat pyytää tai lähinnä ehdottaa nimeä. Aivan kuten vanhemmatkin”, Surmamieli sanoi. “Haluan, että nimesi on Tuikemieli.”
“Tuike… mieli.”
“Niin. Isäsi haluaisi nimesi olevan Tuikelampi emonsa mukaan.”
“Tuikelampi.” Tuiketassu ei viitsinyt edes kysyä, miten Surmamieli tiesi sen. Kolli tiesi asioita, joita normaalit kissat eivät tietäneet, eikä hän koskaan tarkalleen paljastanut miten tai miksi.
Surmamielen katse lävisti Tuiketassun. “Se on sinun päätöksesi.”
Jokin mustan kollin katseessa kertoi päätöksen olevan paljon valtavampi ja merkittävämpi kuin tämä antoi ymmärtää. Nimet kantoivat merkitystä mukanaan, niin Surmamieli oli aikoinaan sanonut. Niitä ei annettu turhaan, eikä niitä tulisi noin vain päättää ilman, että otti huomioon sen, mitä nimet kuvasivat - ja merkitsivät.
Tuiketassu kurtisti kulmiaan, kun hän ymmärsi mitä soturius tarkoitti: hän ei olisi enää oppilas. “Loppuuko minun koulutukseni tähän? Tai siis, koulutatko sinä minua enää?”
“Koetko, että sinulla olisi vielä jotain opittavaa minulta?” Surmamieli vastasi oppilaalleen tuttuun tapaan kysymyksellä.
Tuiketassu vaikeni miettimään hetkeksi. Surmamieli oli vanha, todennäköisesti yksi Synkän metsän vanhimmista kissoista, ja siten myös hänen tietonsa ja taitonsa olivat hyvin laajat. Hän oli katsonut kymmenien kuiden ajan Tähtiklaanin sekä elävien kissojen touhuja, oppien aina vain lisää uutta virheistä ja onnistumisista. Tuiketassu oli ollut vasta joitakin kuita Surmamielen opeissa. “Kyllä.”
“Sitähän minäkin”, Surmamieli sanoi tyytyväisenä. “Kun sinusta tulee soturi, en enää ole mestarisi. Mutta voimme harjoitella aivan kuten kaksi soturia harjoittelevat keskenään, ja auttaa toisiamme. Sinun tehtäväsi suojella Aavatassua ei ole vielä ohitse, joten minä jatkan tietojeni ja taitojeni jakamista sinulle.”
“Milloin tehtäväni on ohitse?” Tuiketassu kysyi asiasta ensimmäisen kerran. Hän ei ollut miettinyt sitä kovinkaan paljon, mutta nyt kun hänen soturinimensä lähestyi, asia painoi hänen mieltään. “Täytyykö minun katsoa hänen perään koko elämäni ajan?”
“Ei”, Surmamieli sanoi. “Hän on jo nyt oppilaana epävakaa, mutta epäilen sen vain pahenevan, kun hänestä tulee soturi. Paitsi tietenkin, jos sinä autat häntä. Kun hän soturina löytää itsensä ja paikkansa Tuuliklaanista, tehtäväsi on suoritettu.”
“Selvä”, Tuiketassu vastasi.
“Sinun on parasta palata takaisin leiriin”, Surmamieli sanoi. “Muista tehdä päätöksesi nimestäsi.”
“Älä huoli”, Tuiketassu aloitti ja nousi tassuilleen, “en voisi unohtaa.”
Se oli totta. Hän tunsi soturiseremoniansa lähestyvän päivä päivältä, ja nyt sekä Valhetähden vakuuttaminen hänen taidoistaan että päätös hänen nimestään painoivat mukavan haastavina hänen harteillaan. Mielessään naaras pyöritteli kahta nimivaihtoehtoaan, punniten ja arvioiden niitä joka suunnasta.
Oliko hän Tuikelampi - isänsä emonsa mukaan nimetty soturi, kirkas ja virkistävä kuin metsän keskellä lepäävä lampi - vai Tuikemieli - ikivanhan, ennen kunnioitetun luopion mukaan nimetty soturi, vahva ja terävä kuin kaiken kokenut mieli?

Pari auringonkiertoa myöhemmin Valhetähti ilmoitti Tuiketassun olevan valmis arviointiin. Kävellessään mestarinsa perässä Tuiketassu tunsi kihelmöintiä käpälöissään kuin ne olisivat jo halunneet juosta metsään ja tehdä kaiken, mitä Valhetähti vain häneltä pyysi. Omien tassujensa tuntemuksista huolimatta Tuiketassu piti askeleensa rauhallisena ja keskittyi hengittämään syvään sisään ja ulos tasatakseen hakkaavan sydämensä.
He pysähtyivät rauhallisessa paikassa, ja Tuiketassu jäi odottamaan Valhetähden ohjeita. Myrskyklaanin päällikkö tarkkaili hetken oppilastaan hännänpäästä korviin asti ennen kuin alkoi puhumaan.
“Kuten hyvin tiedätkin, sinun tehtävänäsi on saalistaa niin hyvin kuin pystyt samalla, kun minä seuraan sinua etäältä. Koko metsä on sinun käytettävissäsi”, Valhetähti kertoi. “Muista käyttää kaikkien mestariesi oppeja.”
Tuiketassun korva värähti. Kaikkien mestariensa? Saattoiko Valhteäthti tietää Surmamielestä? Se ei ollut mahdollista, vaan todennäköisesti valkomusta kolli viittasi Iltataivaleeseen ja Heinätähteen, jotka olivat kuita aiemmin toimineet hänen mestarinaan. “Selvä.”
“Saat mennä”, Valhetähti sanoi, “ja turhaan yrität paikantaa minua: siinä et onnistu.”
Tuiketassu hymähti ja nyökkäsi. Sitten hän loikkasi aluskasvillisuuden sekaan häntä heilahtaen ilmassa, eikä hän nähnyt kuinka Valhetähti kiipesi lähimpään puuhun.
Metsä tuntui suurelta Tuiketassun ympärillä. Hän avasi suunsa maistaakseen ilmaa, mutta lähettyvillä ei ollut yhtäkään saalista. Ehkä hän ja Valhetähti olivat pitäneet liikaa meteliä, ja nyt kaikki riista oli karannut kauemmas. Tuiketassu lähti kävelemään eteenpäin mahdollisimman äänettömästi.
Naaras tassutteli jonkin aikaa eteenpäin ja pysähtyi haistaessaan oravan. Hetken tutkailtuaan ympäristöään hän paikansi sen erään puun juurelta järsimässä käpyä, korvat värähtäen tarkkaavaisina. Epävarmuus iski Tuiketassuun. Hän ei ollut kaikista nopein - ei ainakaan yhtä nopea kuin Kipinätassu - ja tunnetusti oravat olivat vikkeliä. Lisäksi tuo kyseinen orava vaikutti tarkkailevan ympäristöään hyvin tarkasti. Jos Tuiketassu yrittäisi saalistaa sitä maasta käsin ja tekisi yhdenki virheen, orava livahtaisi puuhun ja siten hänen tassujensa ulottumattomiin.
Mitä Surmamieli tekisi? Tuiketassu huomasi itsensä kysyvän. Entä mitä Valhetähti?
Oranssin naaraan katse nousi ylös pitkin puunrunkoa. Oravan yläpuolella oli kestävän näköinen oksa. Jos Tuiketassu kykenisi kiipeämään siihen oravan huomaamatta, hän voisi loikata alas sen kimppuun, eikä oravalla olisi mitään mahdollisuuksia.
Tuiketassu paikansi läheltä sopivan puun, johon hän voisi kiivetä ja jonka oksia pitkin hän pääsisi oravan yläpuolella olevalle oksalle. Hän painoi kyntensä kaarnaan, tunnustellen sen kestävyyttä aivan kuten Valhetähti oli aikoinaan opettanut. Sitten hän alkoi kiivetä, varoen upottamasta kynsiä liian syvälle, jotta ne eivät jäisi jumiin.
Hän pääsi ensimmäiselle oksalle. Nopeasti hän vilkaisi oliko orava vielä paikallaan, hymyili tyytyväisenä nähdessään sen yhä järsivän käpyä ja loikkasi sitten seuraavalle oksalle. Se heilahti hänen allaan, mutta ei pettänyt, eikä pudottanut lehtiä.
Tuiketassu veti syvään henkeä ennen kuin loikkasi oravan yläpuolella olevalle oksalle. Sekin kesti jykevänä hänen painonsa ja vaikkei sekään pudottanut lehtiä tai heilauttanut varjoa oravan päälle, Tuiketassu jähmettyi silti paikoilleen. Hän vilkaisi alas, kaksiväriset silmät välähtäen, kun hän huomasi oravan pysähtyneen tarkkailemaan ympäristöään.
Nyt tai ei koskaan!
Tuiketassu loikkasi alas kynnet ojossa. Orava huomasi hänet ja yritti loikata karkuun, mutta puusta syöksyvä oppilas onnistui saamaan sen hännästä kiinni. Surmamielen tavoin Tuiketassu veti oravan lähelle itseään ja puraisi sitä terävästi niskaan.
Orava kuoli hänen hampaisiinsa.
Tyytyväisenä itseensä ja kekseliäisyyteensä Tuiketassu nosti oravan leukojensa välissä ja vei sen turvalliseen paikkaan haudattavaksi. Hän ei voinut olla etsimättä Valhetähteä katseellaan, mutta aivan kuten päällikkö oli hänelle aiemmin todennut, se oli turhaa. Kollia ei näkynyt missään.
Saalistaminen jatkui samaan malliin. Tuiketassu sai kiinni vielä hiiren ja vesimyyrän, mutta menetti peipon, joka lensi häneltä karkuun. Lopulta Valhetähti paljasti itsensä oksistosta. Tuiketassu katsoi kollia odottavana, vaikkakin jännittyneenä.
“Suoriuduit todella hyvin”, Valhetähti sanoi ja räpäytti hitaasti silmiään. “Olen ylpeä sinusta, sekä mestarinasi että päällikkönäsi.”
Tuiketassu ei voinut estää kehräystä karkaamasta hänen kurkustaan. Valhetähti oli ylpeä hänestä! Tarkoittiko se, että hän oli todella valmis soturiksi?
“Olet valmis”, Valhetähti sanoi kuin lukien oppilaansa ajatuksia. “Haetaan saalistamasi riista ja saat sitten hieman aikaa valmistautua soturiseremoniaasi. Lehmussydän ja Tuulihäntä haluavat varmasti kuulla siitä, miten sinulla meni.”
Tuiketassu muisti silloin Surmamielen kehotuksen soturinimen päättämisestä. Se oli tehtävä nyt, tai muuten mahdollisuus siihen menisi ohi. Naaras keräsi kaiken rohkeutensa ja katsoi Valhetähteä suoraan silmiin puhuessaan. “Minulla olisi vielä yksi asia.”
“Kerro vain, Tuiketassu”, Valhetähti sanoi.
“Soturinimeni… Haluaisin valita sen itse, jos se käy”, Tuiketassu sanoi ja yritti kuulostaa mahdollisimman itsevarmalta, vaikka hänen sydämensä hakkasi useammasta syystä.
“Minkä nimen haluat?”
Tuiketassu nosti leukaansa ylös. “Tuikemieli.”
“Tiedäthän, että Lehmussydän on jo ehdottanut sinulle nimeä?”
“Tiedän.” Tuiketassun sydäntä riipaisi.
“Oletko varma päätöksestäsi?” Valhetähti kysyi.
“Olen.” Ei hän ollut.
Valhetähti nyökkäsi. “Sinä olet se, joka nimeä tulee kantamaan. Siten se on myös sinun päätettävissäsi. Haetaan riista, ja mene sitten kertomaan uutiset vanhemmillesi.”

Tuiketassu ja Valhetähti saapuivat pian takaisin leiriin. Tuiketassu laski hiiren ja oravan tuoresaaliskasaan, ja Valhetähti asetti sen jälkeen vesimyyrän niiden päälle. Hän nyökkäsi kerran oppilaalleen ennen kuin katosi pesäänsä Häivätuuli perässään.
Tuiketassun ei tarvinnut etsiä perhettään kauaa, sillä Kipinätassu juoksi vain hetken päästä hänen luokseen.
“Kuulin, että sinulla oli arviointi!” naaras sanoi hengästyneenä. “Miten sinulla meni? Milloinkohan minun arviointini on? Hiirinenä ei ole vielä puhunut siitä mitään…”
“Eiköhän sinunkin arviointisi ole kohta”, Tuiketassu sanoi. “Minulla meni hyvin. Valhetähti sanoi minun olevan valmis soturiksi.”
“Nytkö jo?”
Tuiketassu oli näkevinään siskonsa katseen synkkenevän. “Nimitykseni on hetken päästä.”
“Sinusta… sinusta tulee soturi ennen minua…” Kipinätassu mumisi korvat luimussa. “Olen iloinen puolestasi! Todella olen, mutta… ajattelin vain, että Hiirinenä arivoisi minut kohta ja sitten meistä tulisi sotureita yhtä aikaa.”
“Tiedän”, Tuiketassu sanoi ja painoi kuononsa Kipinätassun korvaa vasten. “Minä myös.”
Hän näki Lehmussydämen ja Tuulihännän lähestyvän heitä Valotassu mukanaan. Heidän silmistään paistoi ylpeys ja ilo, samat tunteet, joita Tuiketassu tunsi sisällään. Samalla myös pettymys ja epävarmuus varjosti häntä. Hän oli myös halunnut saada soturinimensä yhdessä Kipinätassun kanssa ja nähtyään siskonsa katseen ja kuultuaan tämän sanat, hän oli alkanut epäillä soturiseremoniaa. Ehkä hänen tulisi vielä odottaa? Voisiko heistä tulla sitten sotureita samaan aikaan?
“Sinä olet valmis soturiksi”, Kipinätassu sanoi pieni, apea hymy kasvoillaan. “En yhtään ihmettele, miksi Valhetähti nimittää sinut tänään.”
“Onneksi olkoon, Tuiketassu!” Lehmussydän naukaisi kuultuaan Kipinätassun sanat.
Kipinätassu astui sivuun, ja Tuiketassu melkein kaatui Tuulihännän puskiessa häntä kylkeen. Valkoinen, mykkä soturi ei tarvinnut sanoja kertoakseen kuinka ylpeä ja iloinen hän oli Tuiketassun puolesta, ja Tuiketassu tunsi lämmön leimahtavan sisällään.
“Olemme Tuulihännän kanssa sinusta niin kamalan ylpeitä”, Lehmussydän kehräsi tyttärelleen.
“Minä myös”, Valotassu sanoi hiljaisella äänellään. “Sinusta tulee upea soturi.”
“Kiitos”, Tuiketassu sanoi. “Toivon niin.”
“Sanoiko Valhetähti tarkkaa aikaa nimittäjäisille?” Lehmussydän kysyi. Kollin vihreä katse käväisi päällikön pesällä, missä Valhetähti vieläkin oli.
Tuulihäntä oli alkanut sukimaan Tuiketassu tuuheaa turkkia siistiksi. “Ei. Pian, varmaankin.”
Kuin käskystä Valhetähti palasi takaisin aukiolle varapäällikkö aivan perässään. Hän katsoi Tuiketassua ja tämän perhettä, nyökkäsi heille merkiksi ja loikkasi sitten Suurtasanteelle. Kun hän kutsui koko klaanin koolle voimakkaalla äänellään, Tuiketassu siirtyi perheineen hieman sivummalle, mutta ei liikaa. Tuulihäntä jatkoi tyttärensä turkin siistimistä vahvin, mutta lempein vedoin, ja Kipinätassu Tuiketassun vierelle tärisi innostuksesta. Lehmussydän oli Tuiketassun takana Valotassun kanssa.
Myrskyklaanilaiset ilmestyivät aukiolle pesistään ja leirin nurkista. Myös Kauriskorvan johtama saalistuspartio käveli silloin leiriin ja asettui istumaan aukion reunoille vietyään riistan tuoresaaliskasaan. Aaltotassu istui Sulkatassun ja Roihutassun kanssa, ja Tuiketassu hymyili heille. Roihutassu kallisti päätään ja heilautti häntäänsä kuin tervehdykseksi.
“Tuiketassu, astu eteenpäin”, Valhetähti sanoi.
Tuiketassu nousi seisomaan ja käveli häntä pystyssä aukiolle muodostuneen ympyrän keskelle. Jokaisen kissan katseet olivat hänessä, jotkut yllättyneinä ja hämmentyneinä, toiset innoikkaina ja lämpiminä. Lehväpilvi kohtasi Tuiketassun katseen ja hymyili hänelle lempeästi.
“Minä, Valhetähti ja Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Valhetähti aloitti ja laski katseensa Tuiketassuun. “Tuiketassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Tuiketassu sanoi automaattisesti. Hänen katseensa pyyhkäisi Valhetähden ohitse. Katsoikohan Surmamieli häntä jostain tuolta varjoista?
“Siinä tapauksessa Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi”, Valhetähden ääni kajahteli aukiolla. “Tuiketassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Tuikemielenä. Tähtiklaani kunnioittaa vahvuuttasi ja älykkyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
“Tuikemieli! Tuikemieli!” Myrskyklaanin jokainen kissa alkoi huutamaan, ja Tuikemieli oli pakahtua onnesta. Hän oli soturi! Vihdoin! Hänen ei tarvitsisi pyytää Valhetähden tai kenenkään muun lupaa poistua leiristä, hän pääsisi johtamaan omia partioita ja voisi osallistua kokoontumiseen täytenä Myrskyklaanin soturina. Hän pääsisi kertomaan Aavatassulle soturiudestaan!
Tuikemielen katse osui Kipinätassuun, joka hymyili hänelle, mutta jonka silmissä oli kuitenkin apea katse. He eivät voisi enää nukkua samassa pesässä, eivät ennen kuin Kipinätassukin saisi soturinimensä. Miten Tuikemieli voisi nukahtaa tietämättä varmasti, että Kipinätassu oli turvassa? Miten hän nukkuisi ilman siskonsa lämpöä ja liikkuvia tassuja vierellään?
Entä sitten Roihutassu? Tuikemieli oli ystävystynyt mustan naaraan kanssa nopeammin kuin kenenkään muun ja vaikka he voisivat yhä viettää päivät yhdessä, he eivät voisi nukkua samassa pesässä.
Yhtäkkiä Tuikemieli tunsi olonsa kovin yksinäiseksi.
“Muista, että sinun tulee valvoa seuraava yö täysin hiljaa”, Valhetähti muistutti vanhaa oppilastaan. Hän oli loikannut tasanteelta alas Tuikemielen luokse. “Ja onneksi olkoon vielä kerran minunkin puolestani.”
“Kiitos.”
“Onneksi olkoon, Tuikemieli”, Täplätuuli onnitteli uutta soturia. “Olet ansainnut soturinimesi.”
“Onnea, Tuikemieli!” Aaltotassu naukaisi Tuikemielelle.
Onnitteluita sateli Tuikemielelle joka puolelta, eikä hän ehtinyt edes vastata heille kaikille. Lähes jokainen kävi vuorollaan onnittelemassa häntä tai koskettamassa häntä kuonollaan, kunnes Tuikemieli oli aivan sekaisin siitä keitä hän oli jo kiittänyt ja keitä ei.
Hetken päästä myrskyklaanilaiset palasivat vähitellen tehtäviensä pariin. Seuraavat partiot poistuivat leiristä, mestarit veivät oppilaansa harjoituksiin, ja jotkut jäivät leiriin vaihtamaan kieliä tai lepäämään. Tuikemieli ei tiennyt minne mennä tai mitä tehdä - iltaan oli vielä hetki aikaa - joten hän katseli hölmistyneenä ympärilleen.
“Haluatko käydä saalistamassa?” paikalle saapunut Roihutassu kysyi. “Eihän sinun vielä tarvitse istua mykkänä vartiossa?”
“Ei vielä”, Tuikemieli sanoi ja räpäytti silmiään. Ehkä saalistus Roihutassun kanssa olisi hyvä idea. “Mennään vain.”
“Käyn kysymässä Hiirinenältä ensin luvan.”
Roihutassu sai luvan mestariltaan, ja Tuikemieli poistui ystävänsä kanssa leiristä.

Kun aamu valkeni, vartiossa hiljaa istunut Tuikemieli pääsi vihdoin nukkumaan. Hän kääriytyi soturien pesän perälle häntä kuononsa päällä ja sulki silmänsä. Osa hänestä toivoi, että hän päätyisi jälleen Synkkään metsään tapaamaan Surmamielen, mutta toinen osa hänestä halusi saada kunnon yöunet.
Ja niin hän saikin. Tuikemieli nukkui sikeämmin kuin koskaan ja heräsi vasta, kun aurinko oli ohittanut korkeimman kohtansa ja alkanut hiljalleen laskea alas kohti horisonttia. Tuikemieli venytteli pitkään päästyään aukiolle, joka oli yllättävän hiljainen. Muutama kissa oli ruokailemassa, yksi partio oli lähdössä ulos leiristä, ja Valotassu keskusteli jostain Sudenlaulun kanssa klaaninvanhimpien pesällä.
Tuikemieli etsi katseellaan Kipinätassua, Roihutassua tai Aaltotassua, muttei nähnyt heistä ketään. Myöskään heidän mestarinsa eivät olleet leirissä, joten kenties he olivat kaikki harjoittelemassa.
Naaraasta tuntui oudolta, ettei hän enää menisi harjoituksiin Valhetähden kanssa tai ettei hän enää kävisi taisteluharjoituksissa muiden oppilaiden kanssa. Jälleen kerran yksinäisyys viilsi hänen sydäntään kuin terävä kynsi, mutta päättäväisenä Tuikemieli tunsi sen pois mielestään. Hän oli nyt soturi, ja varmasti kohta hänen ystävänsäkin. Tätähän hän oli odottanut!
Naaraan tassut johdattivat hänet ulos leiristä. Pieni kävely tekisi varmasti hyvää, ja hän halusi kokea soturiuden tuoman vapauden. Hän käveli järven rannalle, katseli hetken sen ylitse kohti kokoontumissaarta ja lähti sitten kävelemään Tuuliklaanin reviiriä kohti. Pieni tuuli leikki hänen turkkinsa kanssa, liikutellen sitä puolelta toiselle ja viilentävän häntä porottavalta auringolta.
Tuuliklaanin haju tunkeutui Tuikemielen sieraimiin ja hän hidasti vauhtiaan. Kahden klaanin reviirit toisistaan erottavan joen kuohunta kuului pian edestäpäin ja pian se ilmestyi naaraan eteen. Sen toisella puolella avautui Tuuliklaanin nummimaisena, jonka avaruus sai Tuikemielen värähtämään. Hän ei pystyisi elää ja saalistaa ilman puiden tuomaa suojaa.
“Tuiketassu!”
Tuikemielen katse kääntyi hieman vasemmalle jokea pitkin. Aavatassu heilutti häntäänsä joen toiselta puolelta ja yritti nousta kahdelle takatassulleen seisomaan nähdäkseen ystävänsä paremmin.
“Täällä näin!” tuuliklaanilainen huusi taas.
“Tullaan!” Tuikemieli vastasi ja jolkutti jokea pitkin lähemmäs, kunnes pääsi Aavatassun kohdalle.
Aavatassun kirjava, raidakas turkki tuntui loistavan ilta-auringossa. Oranssi pohjaväri hehkui kirkkaana vasten mustia ja valkeita raitoja, ja Tuikemieli ei voinut olla hymyilemättä. Surmamieli oli kuvaillut Aavatassua monesti epävakaaksi ja arvaamattomaksi, jopa vaaralliseksi kaikille ympärillään, mutta Tuikemieli näki vain energisen ja itsevarman oppilaan, joka toisinaan saattoi olla hieman liian ylimielinen, mutta joka ei koskaan halunnut kenellekään mitään pahaa.
“Pitkästä aikaa”, Aavatassu naukui iloisena. “Mitä sinulle kuuluu?”
“Hyvää, sai tänään soturinimeni”, Tuikemieli kertoi heti ensimmäisenä.
“Sait soturinimesi?” Aavatassu hämmästeli, ja Tuikemieli oli näkevinään tämän oranssien silmien katseen synkkenevän hetkeksi, mutta ei ollut aivan varma. “Vau! Olen kateellinen! Mikä nimesi on nykyään?”
“Tuikemieli.”
Aavatassu räpäytti silmiään ja kallisti hiukan päätään. Kun hän puhui, hän tuntui olevan täysin omissa maailmoissaan. “Tuike…mieli. Se on hieno nimi. Vahva.”
Muistuttaako nimeni liikaa Surmamielen nimeä? Tuikemieli pohti. Surmamieli ei ollut koskaan kertonut asiasta suoraan, mutta naaras oli hyvin varma Aavatassun jotenkin tunteneen kollin aiemmassa elämässään. Tuikemieli ei vain tiennyt miksi tai miten. Olivatko he eläneet samaan aikaan samassa klaanissa, vai oliko Surmamieli vieraillut Aavatassun unissa ennen tämän uudelleensyntymistään?
“Minusta tulee myös kohta soturi, ehkä”, Aavatassu sanoi yhtäkkiä. “Varjosulka on hieman puhunut siitä. Ehkä menee vielä kuu tai kaksi, mutta ei kauaa! Saan sinut kyllä kiinni vielä!”
Tuikemieli hymähti. “Toki. Sinusta tulee hyvä soturi.”
“Varmasti”, Aavatassu sanoi.
“Oletko nähnyt lisää niitä.. unia?”
Raidallinen naaras kohautti lapojaan. “Hieman. Näin yhtenä yönä unta, että minulla oli veli ja sisko. Siskoni oli kunnioitettu soturi, ja veljeni oli parantaja, mutta jostain syystä kaukana.”
“Kaukana?”
“En tiedä, unet ovat outoja joskus”, Aavatassu naurahti. “En muista heidän nimiään, eikä minulla edes ole sisaruksia. Ehkä se oli vain toiveunta. Sinullahan on veli ja sisko?”
“Valotassu ja Kipinätassu.”
“Aivan!” Aavatassu kiljaisi riemusta. “Valotassu on parantajaoppilas, ja Kipinätassu soturioppilas! Ehkä uneni sisarukset heijastuivat sinun sisaruksistasi.”
“Luultavasti”, Tuikemieli meni ystävänsä ajatusten mukana. Todellisuudessa hän ei uskonut Aavatassun heijastaneen uneensa Tuikemielen sisaruksia. Todennäköisesti Aavatassu oli nähnyt entisen elämänsä perheen, keitä he ikinä sitten olivatkaan. “Miten sinulla menee Tuuliklaanissa?”
“Hyvin! Olen ystävystynyt Yötassun ja Pellavatassun kanssa. Meillä on aina todella hauskaa harjoituksissa yhdessä”, Aavatssu kertoi iloisesti hymyillen. “Tykkäämme kilpailla keskenään. Yleensä minä voitan! Yötassu on hieman… hidas, joten hän tulee viimeisenä.”
“Mukava kuulla”, Tuikemieli sanoi. Hän oli oikeasti iloinen Aavatassun puolesta. Ehkä ystävät auttaisivat häntä pääsemään elämässään eteenpäin ja jättämään jälkeensä sen elämän, joka tunkeutui öisin hänen uniinsa.
“Toisinaan… toisinaan minusta tuntuu, etten ole tarpeeksi hyvä”, Aavatassu kertoi yhtäkkiä. “Tai siis… pelkään, että Varjosulka pitää minua liian tyhmänä, ja muut oppilaat ovat tuntuneet usein unohtavan olemassaoloni. Tai siltä se ainakin tuntuu.”
“Tuskin he sinua unohtavat, ja varmasti Varjosulka on sinusta ylpeä”, Tuikemieli sanoi lämpimästi. “Eikö hän juuri sanonut, että sinusta tulee pian soturi?”
“Sanoi.”
“Siinä näet. Sinä olet tarpeeksi hyvä, Aavatassu, ja ystäväsi välittävät sinusta.”
Aavatassun viikset värähtivät. “Kiitos, Tuikemieli. Sinä se aina osaat. Miten sinulla sitten on mennyt?”
Tuikemieli kertoi hieman elämästään Myrskyklaanissa, mutta ainoastaan kaikista oleellisimmat asiat. Hän ja Aavatassu jäivät juttelemaan hieman kaikenlaisesta kahden reviirin rajalle, kunnes hämärä laskeutui joen ylle. Aavatassun haukotellessa syvään Tuikemieli päätti lähteä takaisin leiriin, ja hän hyvästeli tuuliklaanilaisen ystävänsä. Aavatassu loikkasi joen ylitse, kosketti Tuikemielen kuonoa nopeasti omallaan ja palasi omalle reviirilleen. Pienen virneen kanssa raidakas naaras heilautti häntäänsä ja juoksi pois, jättäen Tuikemielen hieman hämmentyneenä taakseen.
Tuikemieli räpäytti silmiään, kohautti lapojaan ja lähti kävelemään takaisin kotiin iloisena onnistuneesta päivästä. Kenties se oli hänen elämänsä paras päivä.

Luku 16

//VAROITUS: tarina sisältää taistelua ja verta

Kun Aamutassu ja Iltatassu olivat saaneet oppilasnimensä, ja Huomensäde oli vaihtanut nukkumapaikkaansa takaisin soturienpesään, hänelle tuli yksinäinen olo. Naaras oli tottunut tyttäriensä läheisyyteen, jota ei nyt enää ollut. Toki hän oli päässyt vihdoin nukkumaan Ampiaisturkin viereen, ja Huomensäde nautti, kuinka nukkuessa hänen nenänsä haistoi Ampiaisturkin tuoksun, jota hän oli kaivannut kuningattaren ajan ollessaan.
Huomensäde on ylpeä tyttäristään. Etenkin Iltatassu oli kehittynyt paljon, ja Aamutassu… No, Aamutassu on enemmän emonsa kaltainen. Heti reviirinkierron aikana naaras oli kiivennyt että lahoimpaan, myös korkeimpaan puuhun koko reviirillä. Aamutassu oli käynyt Tuuliklaanin reviirillä ja melkein käynyt varjoklaanilais oppilaan kimppuun.
Toisinaan Huomensäde mietti, millainen Yöpentu olisi, jos tämä ei olisi hyväsydämisenä lähtenyt saalistamaan klaanille vain yhden kuun ikäisenä, ja kuollut lumimyrskyssä kylmyyteen. Hän olisi varmasti päässyt pitkälle ja auttanut klaanitovereita sekä sisariaan pulassa. Huomensäde suri menetettyä tytärtään, mutta samaan aikaan hän tiesi, kuinka hyvä Yöpennulla oli olla Tähtiklaanissa Huomensäteen emon, Kukkaköynnöksen hoivissa.
Hän mietti, miltä Etsijätaivaasta oli tuntunut, kun kaikki hänen kolme pentuansa oli kuollut synnytyksessä. Yöpentu oli saanut seurakseen Koivupennun, Mäntypennun sekä Kuusipennun. Vehreillä metsästysmailla on hyvä metsästää, eikä siellä koskaan ole kylmä. Vaara tosin vaanii joka nurkalla, eikä enää oikein tiedä, kehen voi luottaa. Osa kissoista oli käynyt salamyhkeiksi ja Jääkynsi oli jostain saanut ilmiömäisen kyvyn taistella. Huomensäde kuitenkin tiesi, että kyvyt on peräisin Synkästä metsästä. Paikasta, jonne kissat menevät, kun eivät ole tarpeeksi hyviä Tähtiklaaniin. Ennen pentujensa syntymistä, ja ennen kuin hän edes tiesi odottavansa pentuja, monta kuuta sitten, hän oli joutunut unissaan sinne. Siellä oli verijoki, joka puolella löyhkäsi. Varjot olivat luonnottaman pitkät ja ympärillä oli tumma, sankka metsä.

***

Huomensäde räväytti silmänsä auki tuntiessaan jonkun painon hännällään. Hän kiskaisi sen pois käytävältä, jonne se oli yön aikana joutunut. Lämmin aamuaurinko lämmitti turkkia, kun se änkesi sisään pesään.
"Huomenta, kulta," Ampiaisturkki räpsäytti silmiään ja nuolaisi Huomensäteen korvannipukkaa.
"Huomenta," hän sanoi raukeasti ja haukotteli makeasti.
"Metsästyspäivä," Huomensäteen vanha ystävä, Kaislahäntä totesi hiljalleen läheiseltä vuoteelta. Huomensäde nyökkäsi ja nousi hiljalleen sammalpedin päältä. Hän venytteli jäsenensä ja päästi haukouksen. Naaras pudisti päätään. "Että kissaa osaakin väsyttää näin paljon."
"Olet vain laiskotellut viimeiset kuusi kuuta," Kaislahäntä kiusoitteli. Se oli totta. Huomensäde oli totta tosiaan maannut vain pentutarhassa ja silloin tällöin käynyt leirin ulkopuolella, Tuhkamarjan, Kaislahännän tai Ampiaisturkin vahtiessa Aamutassua ja Iltatassua. Huokaisten Huomensäde lähti Suurtasanteen juurelle, jossa Häivätuuli jakoi partioita. Suurin osa sotureista oli jo siellä ja soturienpesäkin näytti tyhjältä heidän lähtiessään sieltä.
Häivätuuli vilkaisi Huomensäteeseen ja tämän kumppaneihin. "Lähtekää Huomensäde, Ampiaisturkki ja Kaislahäntä kaksijalanpesälle metsästämään. Siellä pitäisi olla paljon hiiriä."
Huomensäde nyökkäsi tyytyväinen ilme naamallaan. Vihdoin rajapartioista saisi vaihtelua.
"Mennään," Kaislahäntä sanoi ja näytti etsivän jotakin. Ampiaisturkki otti johdon ja lähti naaraiden edellä ja meni ensimmäisenä piikkihernetunnelista läpi.
Huomensäde haistoi raikasta, auringon lämmittämää metsää. Korkealla ilmassa puiden lehdet havisivat silloin tällöin käyvän tuulen liilkuessa.
"Nautin," Huomensäde sanoi. Kaislahännän viikset värisivät huvittuneesti. "Sait totisesti tarpeeksesi pentutarhasta."
Huomensäde kehräsi. "Sain totisesti. Heidän saamisensa oli täysi yllätys, mutta… He, he ovat suuri lahja. Lahja Tähtiklaanilta ja sen lisäksi he ovat… ovat rakkaita," Huomensäde asetti sanansa varovaisesti. Ampiaisturkki vilkaisi naaraaseen rakastavainen ilme silmissä. "Se on totta," kolli myönsi, ja puski Huomensädettä lapaan.
"Hyi, lopettakaa nyt!" Kaislahäntä kiljaisi. Huomensäde kehräsi.
"Olemme pian kaksijalan pesällä," Ampiaisturkki huomasi ja laittoi vauhtia liikkeisiinsä.
"Tunnen jo hiiren lämpimän veren kielelläni," Huomensäde huokaisi ajatellessaan tuoretta hiirtä.
"Älä sitten syö kaikkea," Kaislahäntä tokaisi huvittuneena. Siitä oli kauan, kun Huomensäde oli viimeksi metsästänyt mitään. Jo pelkästään hiiren lämmin ruumis sai veden herahtamaan suuhun.

Huomensäde huomasi hiiren nakertelevan tammenterhoa edessäpäin ja hän laskeutui vaanimis asentoon. Hänen häntänsä värisi innostuksesta kuin pienen pennun, mutta hillitsi kuitenkin itsensä loikkaamasta samantien hiiren kimppuun. Se oli jo sinänsä iso saavutus.
Huomensäde liukui pikkuhiljaa hiirtä kohti ja ollessaan muutaman hännän päässä hiirestä, hän jännitti jäsenensä loikkaan. Mustavalkoinen naaras ponnisti ja iski kyntensä kiinni hiiren niskaan. Hiiri valahti veltoksi, vaikka hän ei ollut edes koskenut siihen hampaillaan. *Olisipa metsästäminen näin helppoa lehtikadonkin aikaan,* Huomensäde huomasi ajattelevansa. Lehtikato oli ollut hänelle vaikea, eikä maitoa läheskään aina tullut. Hän oli saanut pidettyä kolmesta pennustaan kaksi hengissä. Eikä Yöpentukaan ollut kuollut nälkään.
Huomensäde peitti kolmannen hiirensä kuihtuneilla lehdillä. Hän pysähtyi ja kuuli, kuinka jokin rymisti pensaikosta kovaa kyytiä. Naaras haistoi kanin ja arvasi tuoksusta päätellen Ampiaisturkin jahtaavan kania. Huomensäde huomasi otuksen tulevan esiin muutaman hännän mitan päästä ja teki päätöksensä. Hän loikkasi kanin tielle ja sai sen vaihtamaan suuntaa. Ampiaisturkki huomasi Huomensäteen puuttuvan peliin ja pysähtyi liukuen paikalleen. Hän odotti kanin ampaisevan syliinsä. Pian se tekikin sen. Ja niin kani kohtasi loppunsa, kun Ampiaisturkki iski kyntensä sen turkkin ja antoi tappopureman niskaan.

***

"Kaislahäntä, mitä sinulla on?" Huomensäde uteli kantaessaan muutamaa hiirtä ja yhtä oravaa.
"Viisi hiirtä ja kani," naaras sanoi röyhistäen rintaansa.
"Kanin?" Ampiaisturkki kysyi epäuskoisena.
"Kyllä vain. En vain jaksa raahata sitä, joten se oli pakko jättää puuhun turvaan. Haen sen myöhemmin."
"Hienoa! Mekin saimme kanin. Mitä Ampiaisturkki sai?" Huomensäde kehräsi innoissaan. Klaani alkoi olla jo väsymiseen asti täynnä.
"Myös viisi hiirtä," Kaislahäntä sanoi kollin puolesta. Huomensäde huokaisi. "Saamme raahata näitä nyt koko loppupäivän leiriin."
"Älä valita, klaani saa syödäkseen," Ampiaisturkki kehräsi. Kaislahäntä oli jo lähtenyt tassuttelemaan kohti leiriä saaliit suussa.
Huomensädekin lähti Kaislahännän perään jättäen Ampiaisturkin jälkeen.
"Ohohhahaa!" kolli sanoi suu täynnä saalista. Ampiaisturkki pinkaisi naaraiden perään.

Huomensäde meni ensimmäisenä pikkihernetunneliin. Tunnelin varjoissa oli ihanan viileää, kun muualla metsässä aurinko porotti armottomasti. Naaras käveli leirin poikki tuoresaaliskasalle, ja laski kantamuksensa siihen.
"Mennään hakemaan se kani," Ampiaisturkki sanoi Huomensäteelle laskiessaan myös saaliinsa kasaan. Huomensäde nyökkäsi. Hiljaisuuden vallitessa Kaislahäntä liittyi heidän joukkoonsa hakemaan kaneja.
"Oletko varma että jaksamme kantaa ne kaksi kania?" vaaleanruskea naaras kysyi epäilevänä Huomensäteeltä.
"Aivan varma. Epäiletkö taitojani?" Huomensäde kohotti kulmiaan.
"En tietenkään," Kaislahäntä kehräsi ja räpäytti silmäripsiään muka viattoman näköisenä.
"Naaraat," Ampiaisturkki puhisi ja ohitti heidät hölkäten.

***

Huomensäde raahasi Kaislahännän kanssa naaraan nappaaman kanin leiriin Ampiaisturkin kantaen vaikean näköisesti toista kania.
Piikkihernetunnelilla oli vartiossa Valonenä. Valhetähti oli päättänyt aina välillä päivisinkin asettaa vartioita leirille.
"Huomensäde," Valonenä sihahti. "Tule tänne."
Huomensäde katsoi kysyvästi Kaislahäntään ja tämä nyökkäsi. "Vien tämän itse kasaan," naaras naukaisi, vaikka näytti siltä että haluaisi jäädä kuuntelemaan.
"Kaislahäntä, perheasioita, mene vain," Valonenä maukui. Huomensäteen silmään kaikki näytti siltä, kuin Valonenä ja Kaislahäntä oli aiemminkin jutelleet.
"Mitä asiaa?" Huomensäde maukui huolestuneena.
"Istu alas," Valonenä huokaisi ja veti henkeä. "Jääkynsi on kadonnut."

Jääkynsi on kadonnut. Valonenä oli sanonut, että heidän veljeänsä ei ollut nähty koko päivänä ja tämän vuode oli tyhjä. Kukaan ei ollut nähnyt Jääkynnen lähtevän, mutta partio oli jäljittänyt ja etsinyt Jääkynttä kaksijalanpesälle asti. Huomensäde ihmetteli, miksi ei ollut haistanut veljeään metsästäessään. Oliko veli kieriskellyt ketunläjissä? Kettuakaan naaras ei ollut haistanut. Mutta sen Huomensäde tiesi, että Jääkynsi oli lähtenyt luvattomasti ja että kolli oli sekaantunut johonkin pahaan ja synkkään, sillä Valhetähti oli näyttänyt hyvin vihaiselta.
*Jos Jääkynsi otti ritolat vain sen takia että pelkää. Pelkää tulevaa. Pelkää klaaneja. Jos hän on Synkän metsän leivissä, tapan hänet omin tassuin,* Huomensäde huomasi ajattelevansa.
"Huomensäde," Valonenä keskeytti naaraan ajatukset. Kolli siirteli tassujaan hermostuneesti.
"Mitä?"
“Meidän pitää löytää Jääkynsi,” Valonenä aneli.
“Löytää? Jääkynsi lähti omaa pelkuruuttaan, sinä tiedät, ettei hän ole uskollinen Myrskyklaanille, ei millekkään klaanille. Hän ei usko Tähtiklaaniin. Hän on uskollinen Synkälle metsälle ja Synkkä metsä aikoo tuhota klaanit,” Huomensäde istuutui vihaisena alas. Valonenä vain katsoi, kuinka hänen siskonsa sähisi sanansa ulos suustaan.
“Pitäisikö meidän muka etsiä petturi? Jääkynsi ansaitsee kuolla. Jos hän osuu minun tielleni, minä tapan hänet. Tapan hänet omin käpälin, eikä kukaan saa auttaa,” naaras murisi. Valonenä nyökkäsi silminnähden kauhistuneena Huomensäteen vimmasta tappaa veljensä.
Huomensäde kääntyi ja lähti etsimään Ampiaisturkkia. Jokapuolella aukiota oli lukemattomien kissojen tuoksuja, eikä kollin löytäminen ollut helppoa. Leirissä olisi paljon Ampiaisturkin jälkiä, sekä uusia että vanhoja.
“Oletko nähnyt Ampiaisturkkia?” Huomensäde kysyi Valkomyrskyltä, joka sattui tulemaan vastaan.
“Taisi juuri lähteä Pisaratassun, Häivätuulen ja Savutassun kanssa hiekkakuopalle,” naaras vastasi. Huomensäde nyökkäsi ja lähti juoksemaan kohti hiekkakuoppaa.
“Hei varo! Mikä kiire sinulla on?” Kotkasiipi murahti.
“Anteeksi, minun pitää vain löytää Ampiaisturkki,” naaras pahoitteli ja jatkoi matkaa hiekka pöllyten.
Huomensäde puikkelehti aluskasvillisuuden seassa ja etsi polkua hiekkakuopalle. Edessään hän haistoi Ampiaisturkin tuoksun, joka toimi tienviittana hänelle. Kuivuneet lehdet rapisivat anturoiden alla.
Tuuli humisi Huomensäteen korvissa, kun hän juoksi kohti hiekkakuoppaa. Silloin tällöin linnun viserrys kantautui hänen korviinsa, mutta vähät välitti äänistä. Mustavalkoinen naaras venytti raajansa äärimmilleen ja pysähtyi vasta nähdessään kumppaninsa.
“Ampiaisturkki!” hän kiljaisi keskeyttäen Pisaratassun yrityksen kiepsahtaa Savutassun vatsan alta. Raidallinen kolli lähestyi Huomensädettä.
“Mitä nyt?” hän kysyi huolestuneena
“Aion löytää Jääkynnen, tuletko mukaan?” naaras supatti hiljaa Ampiaisturkin korvaan.
“Mitä te supatatte?” Häivätuuli naukaisi.
“Salaisuuksia,” Huomensäde murahti.
“Eikai taas pentuja?” Pisaratassu lohkaisi ja sai Häivätuulen kehräämään. Huomensäde huolestui. Eikai vain se näyttäisi siltä? Hän ei haluaisi synnyttää uudelleen, varsinkaan näin vaarallisin aikoina.
“Ei,” Ampiaisturkki tokaisi silittäen rauhoittavasti Huomensäteen selkää hännänpäällään. Kolli oli huomannut, kuinka naaras oli kiihtynyt. Saaman aikaan hän supatti Huomensäteen korvaan, että tulisi mukaan.
“Häivätuuli.., voisitko ottaa Pisaratassun, minun pitää mennä Huomensäteen mukaan,” hän sanoi muille.
Häivätuuli katsoi arvioivasti kollia. “Hyvä on. Mutta muista, että tämä ei saisi toistua.”
Helpottuneena Huomensäde huokaisi ja lähti rauhallisesti pois Ampiaisturkki mukanaan.
“Mihin menemme?” Ampiaisturkki kysyi.
“Kaksijalanpesälle. Etsimme sieltä Jääkynnen hajun.”
Ampiaisturkki nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa kohti kaksijalanpesää.

Huomensäde nuuhki aluskasvillisuutta kaksijalanpesällä. Hän löytäisi vielä Jääkynnen.
“Huomensäde! Täällä!” Ampiaisturkki hihkaisi ja Huomensäde pinkaisi kollin luokse. Hän haistoi lehteä. Siinä toden totta oli Jääkynnen hajua.
Naaras lähti seuraamaan veljensä hajua kohti klaanien reviirien ulkopuolta. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli siellä.

“En usko, että hän olisi lähtenyt kovin kauaksi,” Ampiaisturkki totesi hetken jälkeen, kun Huomensäde pysähtyi. He olivat keskellä sankkaa kuusimetsää, johon auringon valo ei yltänyt.
Huomensäde istuutui ja mietti. Kauaksi Jääkynsi ei totta vie voinut lähteä. Veli ei tiedä hyviä saalistuspaikkoja, ja täällä, lähellä klaaneja vilisi saalista kuin kissoja leirissä. Kuolla hän ei ainakaan aikoisi, varsinkaan nälkään.
Puusta kuului räks, kun orava pinkaisi karkuun.
“Ampiaisturkki, matalaksi,” Huomensäde kuiskasi. Hän haistoi Jääkynnen. Vaarallisen läheltä.
Jääkynnen kynnet olivat kuitenkin jo Huomensäteen niskassa. Naaras ulvaisi kivusta, kun kolli upotti kyntensä syvälle tämän nahkaan. Jääkynsi raapi hänen selkäänsä ja oli ottamassa tappopuraisua. “Sinut minä säästän, siskoni kumppani, jotta voit viedä kumppanisi ruumiin klaaneille näytiksi, mikä heitä odottaa.”
Huomensäde tunsi jo hampaat kurkullaan, kun paino hävisi hänen selästään. Ampiaisturkki kamppaili Jääkynnen kanssa kauempana.
“Huomensäde! Pakene!” kolli huusi.
“Ei, minä tapan hänet!” Huomensäde sähisi ja syöksyi kohti Jääkynttä. Hän raapaisi kollin kylkeen pitkän haavan, josta tihkui verta solkenaan. Tummanpunainen veri norui hiljaa maahan, mutta se sai Jääkynnen vielä raivostuneeksi. Hän vaani Huomensädettä. Naaras oli hyökkäävinään, mikä sai Jääkynnen väistymään, mutta samalla Ampiaisturkki tarttui häntä niskanahasta ja retuutti kaikin voimin puolelta toiselle. Huomensäde meni auttamaan Ampiaisturkkia ja sohaisi käpälänsä kohti Jääkynnen kuonoa. Isku kohdistui silmään. Jääkynsi ulvaisi kivusta. Huomensäde katsoi veljensä naamaa, ja huomasi, kuinka hän oli puhkaissut kollin silmän.
Ampiaisturkin ote kirposi, kun hän kääntyi katsomaan uhrinsa silmää. Oranssi kolli henkäisi, mikä sai hänen otteensa lipeämään ja Jääkynnen pääsevän karkuun. Kolli juoksi henkensä edestä kauas metsään.
“Minä menen…”
“Et, me menemme nyt Myrskyklaaniin. Jääkynsi saa kertoa petturitovereilleen, kuka oli puhkaissut tämän silmän,” Ampiaisturkki murahti ja lähti kohti leiriä pakottaen Huomensäteen mukaansa.

***

Leirissä Sudenlaulu juoksi heitä vastaan. Huomensäde tunsi olonsa heikoksi, ja hän oli menettänyt verta Jääkynnen viiltäessä haavan hänen vatsaansa, joka oli valmiiksi jo arka.
“Mennään pesääni,” parantaja sanoi. Varmasti kolli jo tiesi mitä oli tapahtunut. Valonenä oli varmasti kertonut.
Huomensäde käveli vaivoin pesään. Hänen päänsä oli täynnä sumua, eikä hän nähnyt silmillään kuin sumeasti. Korvissa surisi. Huomensäde näki pelkkää mustaa ja pyörtyi.

Huomensäde makasi pehmeällä sammalvuoteella jonkun siirrettyään hänet siihen. Hän kuuli jonkun kuiskaavan hänen korvaansa jotain. “Sinä tapat hänet.”
Hän tappaisi hänet.

//Oon kirjottanut tätä tarinaa pitkään, moneen eri otteeseen, pahoittelen jos on sekava :´D. Toivottavasti Huomensäde ei tiedä liikaa Synkästä metsästä, tarina antaa sen kuvan että tietää suurinpiirtein kaiken... No, oli mikä oli taas piiitkästä aikaa turinaa.

Luku 12 - To that king I will bow, at least for now

Hopeaviillon oli pakko myöntää olleensa jopa hieman yllättynyt onnistuneensa tehtävässään. Toisaalta, hän vihasi tätä tunnetta sisällään. Hän ei nimittäin ollut ajatellut tämän olevan… tällaista. Hän vihasi sitä, miten hän tunsi itsensä kömpelömmäksi kuin koskaan. Koskaan ennen juokseminen ei ole ollut niin vaikeaa kuin se oli nyt eikä koskaan ennen saalistaminen ollut niin hataraa ja vaikeaa kuin nyt. Tuntui kuin tassut olisivat astuneet aina ihan minne tahansa muualle kuin sinne minne Hopeaviilto tarkoitti.
Joka kerta, kun Hopeaviilto epäonnistui niissä asioissa, joissa oli ennen onnistunut, hän ärähti ja tunsi vihan kuplivan sisällään. Hän kuitenkin muisutti itseään uudestaan ja uudestaan, että tämä toi mukanana monia hyötyjä, joita ei muutoin voisi saavuttaa. Hänen oli jaksettava. Hän tiesi jaksavansa, olihan hän Hopeaviilto. Ja Hopeaviilto selviäisi ihan mistä tahansa.
Vaikkakin Pilviharson tarkkailevan silmän alla olo sai mustaturkkisen naaraan ärtymään päivä päivältä enemmän. Se oli jatkunut kuita ja tuntui vain pahenevan.
Typerän Pilviharson katse tuntui olevan nyt tavanomaista enemmän Hopeaviillon turkilla. Siitä lähtien, kun hänet oli nimitetty varapäälliköksi, oli se kirppusäkki tarkkaillut Hopeaviiltoa. Se ketunläjä tosiaan luuli, että Hopeaviilto tekisi hänen katseensa alla jotakin? Pilviharso oli typerämpi, mitä Hopeaviilto oli luullut ja se sanoi jo paljon.
Perheen ainoa kollipentu, Pilviharso, isän vaativan katseen alainen alusta asti. Pilviharso oli saanut kovat paineet Liekinsyöjältä eikä kahden vanhemman pennun, Hopeaviillon ja Surmakorennon, menestyminen auttanut pätkääkään. Ja hyvä niin.
Pilviharso ei ennen ollut mikään uhka Hopeaviillolle, mutta kuu kuulta hänestä oli alkanut kehittymään uhka. Ennepennun Hopeaviilto oli tappanut tämän ollessa jo pentu ja silloin se oli ollut helppoa ja vaikka Pilviharso olikin Hopeaviillon mielestä typerä kuin saaliseläin, ei Hopeaviilto ollut tyhmä. Pilviharso oli vahva ja olisi vahva taistelija. Hän oli kartuttanut kuiden saatossa hyvät taistelutaidot sekä vahvat lihakset, joista kolli oli aina niin kovin ylpeä.
Kissojen aliarvioiminen oli kostautunut Hopeaviillolle kerran aiemmin, vaikka hän olikin miltei aina voitokas taisteluissa. Hän oli kuitenkin oppinut eikä hän ketä tahansa lähtisi haastamaan ilman varmuutta voitostaan, varsinkin nyt näinä aikoina. Häntä tarvittiin Tuuliklaanissa, Valhetähti tarvitsi hänet Tuuliklaanissa. Luopiona hänestä olisi vähemmän hyötyä, vaikkakin silloin Hopeaviilto pääsisi maistamaan veren maun useamminkin ja tuntemaan kyntensä vasten toisen kissan nahkaa.
Valhetähti oli osoittanut Hopeaviillolle, ettei ketä vain kannattaisi aliarvioida. Kolli oli voittanut Hopeaviillon taistelussa vasta nuorena soturina ja silloin Hopeaviilto oli tuntenut sen ensimmäisen kerran; tuo kolli kuului hänelle.
Nyt oli muutenkin huono aika edes suunnitella Pilviharson tai kenenkään muun tappamista. Hän oli ottanut harteilleen suuremman tehtävän ja vaikka hän vihasikin kaikkea sen tuomaa huonoa; painonnousu, kömpelyys, väsymys jota ei koskaan ennen ollut ja ruuanhimo… Hänen olisi selvittävä siitä kunnialla. Hänen tilansa vuoksi hänen olisi pidettävä etäisyytensä muihin ja pidettävä murhanhimonsa kurissa. Hän tiesi vallan hyvin, että jos kukaan saisi tietää tästä, olisi hän pahassa pulassa ja heikossa asemassa. Kuka tietää, mitä joku voisikaan tehdä. Hän tunsi itsensä, joten hän tiesi myös muiden mahdolliset teot ja ajatukset. Jos hän olisi tekemässä jotakin vastaavassa tilanteessa, joku toinenkin kissa voisi tehdä niin.
Pilviharson olisi kuitenkin parasta lopettaa jatkuva tuijottamisensa ennen kuin Hopeaviillolta palaisi hermot.

Hopeaviilto kävi mielessään läpi, miksi oli oikein suostunut aterioimaan emonsa kanssa. Lumikide jaksoi puhua kaikesta turhanpäiväisestä ja suurin osa hänen puheestaan meni Hopeaviillon toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
”Onpa sinulla nälkä”, Lumikide kehräsi huvittuneena. Hän ei onnekseen nähnyt Hopeaviillon silmien pyöräytystä. Olivatko kaikki emot tuollaisia? Toivottavasti eivät. ”Vaivaako selkä yhä?”
”Toisinaan”, Hopeaviilto kohautti vain lapojaa. Lumikiteen katse tuntui hänen turkillaan ja muistutti liikaakin Pilviharson polttavasta katseesta. Onneksi kuitenkin Lumikiteen katse hänen turkillaan ei ollut sellainen hiljaisen tuomitseva ja jatkuvasti etsivä.
”No?” Hopeaviilto suoristautui ja näki emonsa katseen katsovam kohti Hopeaviillon vatsaa, mutta ei naaras nähnyt mitään poikkeavaa. Hopeaviilto pidätteli tuhahdustaan. Miksi edes näkisi?
”Voisitko sinä odot-” Lumikide aloitti ja Hopeaviillon silmät välähtivät.
”Missään nimessä en”, Hopeaviilto sylkäisi. Lumikide räpäytti silmiään yllättyneenä.
”En tiennytkään, että noin kovin et halua omia pentuja”, Lumikide sanoi. Hopeaviilto tuhahti.
”Jos edes koskaan näet rinnallani jonkun kapisen kollin, saat lyödä minulta korvat irti”, Hopeaviilto sanoi. ”Tiedät hyvin, että minulla ei ole aikaa moiselle turhuudelle ja että minulle on tärkeämpää Tuuliklaanin palveleminen muilla keinoilla.”
”Ehkä jonakin päivänä muutat mielesi”, Lumikide kehräsi. ”Sinulla on monta ihailijaa klaanissa. Ja kuka sanoi, että tarvitse rinnallesi kapisen kollin?”
Lumikiteen silmissä oli ovela katse.
”Sitä päivää voit odotella”, Hopeaviilto vastasi Lumikiteen ensimmäiseen lauseeseen.
”Sinä kasvattaisit vahvoja ja hienoja pentuja, usko pois”, Liekinsyöjä sanoi, kun asteli kumppaninsa ja tyttärensä luokse. ”Sotureita, jotka olisivat vahvoja ja rohkeita ja taitavia, kuten sinä!”
Liekinsyöjä oli oikeassa; Hopeaviillon pennuista olisi vaikka mihin, jos niitä siis olisi.
”Niinpä kai”, Hopeaviilto kohautti lapojaan. ”Mutta ei ole. Ja se siitä.”
”Älä evää itseltäsi jokaista iloa”, Lumikide sanoi hymyillen haikeana. ”Tuuliklaanissa on monta hyvää kissaa eikä vain niitä kapisia kolleja.”
”Hopeaviilto ansaitsee vain parasta”, Liekinsyöjä totesi jämäkästi. ”Ei ihan kuka vain kolli voi vastata hänen taitoihinsa ja standardeihinsa. Ymmärrän häntä hyvin. Miksi tuhlata aikaa johonkin heikkoon kolliin, kun voi saada suurimman ja vahvimman?”
Hopeaviilto ei saisi kuulla tästä loppua. Mutta jokin hänen sisällään esti häntä kieltämästä sitä, mutta pian ajatus oli jo poissa. Ei hänellä ollut aikaa jollekin kumppanille. Hän oli murhanhimoinen ja hänellä oli tavoitteita. Mitä hyötyä oli jostain kissasta – kollista -, joka juoksisi hänen perässään kuin eksynyt koiranpentu? Ei mitään. Rakkaus? Pyh. Jos sellaista oli, oli se pelkkää tahmeaa siirappia Hopeviillolle.

Aina, kun oli vain mahdollista, Hopeaviilto asteli pois Tuuliklaanin reviiriltä. Hän tiesi, että Valhetähti saattoi nähdä hänen kulkemisensa, mutta hän ei välittänyt. Tämä oli tärkeää. Hän ei todellakaan voinut jäädä Tuuliklaanin, kun aika koittaisi. Hän tarvitsi piilopaikan, suojaisan sellaisen.
Tuuliklaanin lähellä oli liikaa Vesikauhun hajua, ja vaikka kyseinen luopio vaihtoikin paikkaansa usein, oli se silti riskialtista. Hopeaviilto suuntasikin ensin lähemmäs Myrskyklaanin rajojen ulkopuolella sijaitsevaa metsäaluetta. Paljon saaliseläimiä ainakin. Vähemmän jäniksiä ja rusakoita kuin Hopeaviilto olisi halunnut, mutta minkäs teet.
Hopeaviillon etsinnät eivät tuottaneet – ainakaan aluksi – kovinkaan hyviä tuloksia. Hän turhautui aluksi, mutta muistutti itselleen, että hänellä oli aikaa, vaikka hän olikin tajunnut asian myöhemmin, mitä olisi halunnut.
Matkoillaan ei kenenkään mailla, huomasi Hopeaviilto Varjoklaanin varapäällikön vaihtuneen. Ihan sattumalta oli hän huomannut partion merkitsemässä rajoja ja he puhuivat Levin kuolemasta. Hopeaviilto virnisti. Kukahan oli tullut valituksi Varjoklaanin varapäälliköksi? Närhiviiksi voisi tietää asiasta, tai Valhetähti myös. Yöllä olisi siis oiva aika käydä visiitillä Synkän metsän mailla.

Punainen usva teki kiekuroita puiden runkojen ympärille ja kietoi itsensä sankasti ilmaan. Hopeaviilto kulki tuttua reittiään varjojen pimeydessä kohti Valhetähden tuttua paikkaa suuren kiellekeen laella.
Matkallaan hän näki vilauksen Myrskyklaanin oppilaasta ja tämän Synkän metsän mestarista. He olivat ajatuneet tavanomaista lähemmäksi tätä aluetta, sillä ennen Hopeaviilto ei ollut heitä tällä seudulla nähnyt.
Valhetähti istui tutulla paikallaan kiellekkeen laella, katse alapuolellaan olevissa kissoissa. Mitä luultavimmin kuitenkin Valhetähden katse oli kauempana kuin miltä näytti.
”Klaaneissa on alkanut tapahtua haluttuja asioita”, Valhetähti sanoi, kun Hopeaviilto oli kuuloetäisyydellä. Hopeaviilto kohotti kulmiaan ja asteli lähemmäksi.
”Suunnitelmat etenevät halutusti”, Valhetähti totesi ja katsahti kulma koholla Hopeaviiltoa. ”Närhiviiksi nimitettiin Varjoklaanin uudeksi varapäälliköksi.”
Hopeaviillon silmät menivät viiruiksi. Ei voinut olla totta. Kanervatähti oli valinnut kaikista kissoista Närhiviiksen?! Kissan, joka pelkäsi omaa häntäänsä. Hopeaviilto kismitti. Jos Närhiviiksestä tehtiin itse pelätyn Varjoklaanin varapäällikkö, miksi Hopeaviillon typerästä veljestä oli tullut Tuuliklaanin varapäällikkö? Hopeaviilto olisi voinut saada niin paljon aikaan varapäällikkönä, varsinkin Valhetähden suunnitelmia ajatellen.
”Varo tai poltat jonkun turkin vihaisella katseellasi”, Valhetähti sanoi. Hopeaviilto ei ollut ihan varma, oliko Valhetähden äänensävy toruva vai kiusoitteleva. Kumpi vain se olikin, ei Hopeaviilto pitänyt siitä. Nyt hän ei kuitenkaan kaivannut verta nenästään, mutta hänen tulisi silti olla tarpeeksi puskeva ja ärtynyt, mitä hän oli aina. Mutta, tietyissä rajoissa.
”Oliko sinulla jotain tekemistä asian kanssa?” Hopeaviilto tyytyi kysymään. Närhiviiksen valinta varapäälliköksi oli outo, joten olisi ihme, jos Valhetähti ei olisi tehnyt mitään asian eteen.
”Jos Närhiviiksen opettaminen ja valmistaminen asiaan lasketaan, niin kyllä”, Valhetähti sanoi. ”Olen opettanut häntä tekemään asioita, mitä varapäälliköltä halutaan. Ja taisi siitä olla hyötyä.”
”Näemmä”, Hopeaviilto nyrpisti nenäänsä. ”Yllättävää kuitenkin. Olitko sinä asialla edellisen kuolemassa?”
”Minäkö?” Valhetähti tuhahti. ”No en tietenkään. Vesikauhu Levin tappoi.”
Hopeaviillon korvat heilahtivat. ”Vesikauhu? Mitä hän Varjoklaanin alueella teki?”
”Kulki poissa seuraajiensa luota”, Valhetähti totesi, ”ja oli palaamassa tarkkailemasta Jokiklaania. Olen yllättynyt tosin siitä, että hän jätti Närhiviiksen eloon. Hänellä olisi kuitenkin ollut mitä oivin tilaisuus tappaa hänet, olivathan he kahden hetken aikaa.”
Hopeaviilto tiesi enemmän kuin Valhetähti ja se oli harvinaista. Hopeaviilto oli pyytänyt Vesikauhua pitämään tietyt kissat poissa tappolistaltaan ja vastineeksi Hopeaviilto piti huolen, ettei kukaan hänen – tai siis Valhetähden – kissoistaan koskisi Vesikauhun kahteen seuraajaan. Siinä oli hommaa, mutta tähän asti Hopeaviilto oli onnistunut siinä, tekemättä oikeastaan mitään.
Hopeaviilto vilkaisi Valhetähteä, jonka mielen päällä oli aivan selvästi jotakin, joka sai hänet mietteliääksi, mutta Hopeaviilto tiesi parhaaksi olla kysymättä – vaikka hän olisikin halunnut kysyä. Nyt hänen energiansa ei kuitenkaan riittänyt inttämiseen Myrskyklaanin päällikön kanssa. Normaalisti hän olisi varmana kuin kallio laittanut Valhetähden puhumaan, mutta juuri nyt hän ei halunnut riskeerata mitään.
Hopeaviilto jättikin Valhetähden omaan rauhaansa ja mustaturkkinen naaras oli varma, että läikikäs kolli oli siitä yllättynyt. Hopeaviilto ei todellakaan halunnut herättää epäilyksiä millään tavalla, mutta samalla hänen tulisi toimia järkevästi ja välttää suuret riskit.

Myrskyklaanin naaras Tarinamieli oli liittynyt jo jonkin aikaa sitten Tuuliklaanin rivistöön. Hopeaviilto pohti, mikä oli saanut kolme kissaa vaihtamaan klaaniaan. Valhetähti ei ollut avannut asiaa edes Hopeaviillolle, joka oli asiasta kysynyt. Valhetähti oli vain lyhyesti todennut kyseisten kissojen uskollisuuden kuuluvan muualle.
Tarinamieli oli ollut alusta asti turhankin läheinen Pilviharson kanssa. Hopeaviilto oli kuitenkin suurimmaksi osaksi vältellyt Tarinamielen silmäilyä, sillä tiesi saavansa vain Pilviharson tarkkailevan katseen tiukemmin kiinni itseensä, jos tekisi niin.
Pilviharso oli tehnyt alusta asti selväksi sen, että Hopeaviilto ja Tarinamieli eivät päätyisi kuin vain pakosta samoihin partioihin. Hän piti aina tarkasti huolen, että jos Tarinamieli meni metsästyspartioon, oli Hopeaviilto joko leirissä tai sitten toisessa partiossa, mutta koskaan ei Tarinamielen mukana samassa joukossa. Aluksi se oli vaikuttanut sattumalta, mutta Hopeaviilto tiesi nyt, että Pilviharso teki sen tahallaan. Hän kuin suojeli Tarinamieltä.
Entinen myrskyklaanilainen sopeutui harvinaisen hyvin Tuuliklaaniin. Hänelle ei tuottanut vaikeuksia saalistaa avoimilla nummilla ja hän pääsi nopeasti jyvälle Tuuliklaanin tapoihin. Hän oli myös pentujen suosiossa.
Hopeaviilto huomasi sen, että hän ja Tarinamieli olivat kovin erilaiset. Tarinamieli oli lempeä, rauhallinen ja rakasti muiden seuraa. Mikähän ihme Pilviharson oli saanut juoksemaan tuon naaraan perässä?
Susimarja asteli Hopeaviillon luokse ja nyökkäsi kohti leirin suuta. Susimarja oli erikoinen naaras siitä, että hän ei ollut koskaan saanut Hopeaviiltoa hermostumaan mistään. Siniharmaa naaras antoi Hopeaviillon ottaa johdon rajapartiosta jääden itse taaemmas. Hopeaviilto oli tyytyväinen saadessaan johtaa rajapartiota ja väläytti Viimakiven juurella olevalle Pilviharsolle katseen, jota ei kolli osaisi lukea. Pilviharson astuttua varapäällikön asemaan oli kolli antanut edellistä varapäällikköä vähemmän hänelle partioita johtoon, mutta saisi Pilviharso vielä nenilleen sen takia, sillä vaikka Pilviharso ei selvästikään välittänyt sisarestaan, ei kolli voinut kieltää Hopeaviillon olevan taitava. Jos hän kielsi sen, oli hän hiirenaivoinen kissa.
Nopeasti Pilviharso oli taas vienyt kaiken vallan Hopeaviillon ajatuksista ja se sai mustan naaraan hännänpään nykimään. Ei edes hetkeä rauhaa typerältä veljeltä.
Hopeaviilto vilkaisi laskevaa aurinkoa ja virnisti itselleen. Pian hän pääsisi taas maistamaan pientä vallan makeaa makua, kunhan vain aika olisi juuri oikea. Vielä enää hetki...

LUKU 2

“Sainpas!” hihkaisin hypätessäni ilmaan nappaamaan sammalpallon lennosta suuhuni.
“Hyvä koppi Niittypentu!” Kalliopentu maukaisi, kun laskeuduin neljälle tassulleni maahan niin että maa pölisi.
“Heitä tänne!” Neilikkapentu heilautti häntäänsä ja taivutin niskaani siten että sain heitettyä sammalpallon valkoiselle naaraalle. Kirmasimme kohti Liuskepentua joka oli kahden kivenlohkareen välissä maalivahtina. Äkkiä Ohdakepentu joka oli toisessa joukkueessa hyppäsi Neilikkapennun niskaan niin että tämä kompuroi ja muksahti leuka edellä maahan.
“Senkin kollin ryökäle!” Neilikkapentu sylki hiekkaa suustaan, kun Ohdakepentu nappasi pallon itselleen.
“Älä luulekaan!” mutisin itsekseni ja lähdin juoksemaan kohti kollia mutta isosiskoni oli minua nopeampi.
Kukkaispentu syöksyi takavasemmalta Ohdakepentua kohti, luikahti sukkelasti tämän mahan alle ja kaatoi kollin kumoon.
“Mahtista!” kiljaisin riemuissani, kun siskoni vieritti pallon minulle. Nakkasin sammalpallon takaisin Neilikkapennulle joka teki joukkueelle voittoisan maalin.
“Hyvää tiimityöskentelyä!” Kukkaispentu hymyili leveästi ja huiskautti häntäänsä Ohdakepentua kohti niin että se osui tämän pölyiselle kuonolle.
“Sait maistaa samalla mitalla hiekkaa niin kuin Neilikkapentukin”, siskoni kiusoitteli ja kolli siristi silmiään leikkisästi.
“Kohta saat sinäkin”, tämä virnisti ja kaksikko ryhtyi painimaan niin että heidän turkkinsa olivat aivan hiekan peitossa.
Kikatin katsellen pentujen nahistelua, kun huomasin Korppitassun tassuttelevan jänis suussaan kohti tuoresaaliskasaa. Sydämeni hypähti jännityksestä, kun kolli vilkaisi meitä kohti ja olin näkevinäni hänen silmissään pienen pilkkeen.
“Tulen kohta!” nau’uin muille ja juoksin kohti tuoresaaliskasaa.
“Mihin sinä menet?” Koivukajon ääni huusi pentutarhan edestä.
“Palaan pian!” vastasin ja luikahdin erään soturin jalkojen alta samalla, kun pidin katseeni tiiviisti mustassa kollissa.

“Hei Korppitassu”, maukaisin häntä vipattaen.
“Sinäkö taas?” kolli mutisi valitessaan itselleen ateriaa.
“Juu”, nyökkäsin ja vaivaannuin hieman. Olin ehkä sattumoisin jo viikon jos toisenkin häirinnyt Korppitassua jutuillani ja seurallani. Yritin tutustua häneen ja näyttää hänelle että olen hänen ystävänsä enkä pelkää häntä. Jotenkaan kolli ei vain ollut vielä lämmennyt minulle ja minusta tuntui että en ollut edennyt puusta pitkälle tehtävässäni.
“Mitä haluat?” Korppitassu tuhahti nostaen hiiren kasasta ja kiikuttaen sitä kohti oppilaidenpesää minä kannoillaan.
“Olla sinun ystäväsi”, vastasin hymyillen häntä pystyssä.
“Tuskin”, kolli murisi asettuen makuulle ja laskien hiiren tassujensa väliin.
“Totta se on! Sinulla ei ole yhtään ystävää joten minä haluan olla sinun ystäväsi. Olen rohkea pentu enkä pelkää sinua olit minulle sitten kuinka tyly hyvänsä”, maukaisin päättäväisenä rinta pörheänä.
“Tiesitkö että siihen on syynsä miksei minulla ole ystäviä, koska minä haluan olla yksin. Joten anna minun olla yksin. Heippa”, Korppitassu ojensi tassunsa ja hätisteli minua sillä tiehensä. Astuin askeleen taaksepäin ja nostin niskakarvani pystyyn.
“Et voi pakottaa minua lähtemään. Minä olen tässä enkä aio antaa sinun olla yksinäsi. Kukaan ei oikeasti halua olla yksin. Et edes sinä”, tuhahdin ja painoin pyllyni maahan korostaakseni sanojani.
“Mistä sinä sen voit tietää?” Korppitassu mutisi haukaten hiirestä palan ja nielaisten sen lähes pureksimatta.
“Tiedänpä vain”, tokaisin. “Haluatko kuulla hauskan jutun”, vaihdoin puheenaihetta.
“En”, Korppitassu tuhahti.
“Kerron sen silti. Tänään aamulla me aloitettiin pelamaan sammalpalloa yhdessä muiden pentujen kanssa ja meillä oli ihan sairaan hauskaa. Meillä kävi monta hassua juttua ja tässä ensimmäinen”, mau’uin minkä kerkesin ja kerroin päivän tapahtumista sammalpallopelin parissa. Korppitassu oli kuin ei olisi ollut kuulevinaan mutta aina välillä näin miten häntä alkoi naurattaa, kun kerroin mitä kaikkea hauskaa meille oli sattunut.
“Täällä sinä vain höpötät”, kuulin emon lempeän maukaisin takaani joka keskeytti hyvän jutun.
“Emo! Sinä keskeytit juuri, kun olin pääsemässä hyvään kohtaan!” marisin.
“Ehkä voisit kertoa sen joku toinen kerta Korppitassulle. Luulen että hän on saanut kuulla jo tarinoita tarpeeksi”, emo totesi vilkaisten veljeään lempeästi.
“Oli jo aikakin että haet rasittavan kakarasi pois. Hän on yhtä raivostuttava kuin sinäkin. Saisit katsoa hänen peräänsä tarkemmin”, Korppitassu tuhahti pesten tassujaan.
“Olen pahoillani”, emo nyökkäsi ja vilkaisi minua surullinen katse silmissään. Saatoin tuntea miten emon sydäntä riipaisi, kun hänen veljensä maukui hänelle niin töykeästi vaikka emo oli hänelle ystävällinen. Tunsin miten tassuni alkoivat täristä raivosta ja astuin askeleen uhmakkaasti kohti Korppitassua.
“Tuo ei ollut lainkaan kivasti mau’uttu! Sietäisit hävetä! Pyydä heti emolta anteeksi!” mau’uin niin syvällä rintaäänellä kuin kykenin. Lähellä olevat oppilaat ja soturit kääntyivät katsomaan meitä kohti uteliaina ja ihmeissään. Koivukajon korvat menivät luimuun säikähdyksestä ja hän kietoi häntänsä ympärilleni suojelevasti.
Korppitassu katsoi minua viileästi ja nousi seisomaan uhkaavan oloisesti.
“Mitä sinä oikein päästit suustasi?” kolli sihisi ja pörhistin karvojani näyttääkseni isommalta.
“Kuulit kyllä senkin kollin ryökäle! Jos minä tai kuka tahansa muu puhuisi sinulle samalla tavalla kuin sinä äsken minun emolleni niin se tuskin tuntuisi sinustakaan mukavalta! Miettisit joskus! Ei ihme ettei kukaan halua olla ystäväsi, koska kohtelet kaikkia niitä huonosti jotka edes yrittävät olla sinulle ystävällisiä! Minä tiedän että olet kiva ja lempeä mutta sinä päästät aina vihasi ja raivosi ja ties minkä muun valloilleen ja se tukahduttaa aina sen kivan ja siistin tyypin josta niin kovasti tykkään! Minä halua olla sinun ystäväsi ja niin haluaa emokin! Mutta tuo ei ollut ollenkaan kivaa! Olen sinulle hyvin hyvin hyvin HYVIN vihainen!” karjaisin niin että leiri kaikui ja paljastin kynteni kollille.
Hiljaisuus laskeutui koko leirin ylle ja ainoastaan ääni joka kuului oli pieni kivi joka ryömi kivenlohkareiden välistä maahan.
Korppitassun niskakarvat olivat vielä hetken ylhäällä, kun hän sulki silmänsä ja yritti painia mielensä kanssa.
“Korppitassu. Ei hätää”, emo kuiskasi hiljaa odottaen kumpi puoli kollista saisi vallan. Olin kuullut emon kertomien juttujen lisäksi myös muilta klaanilaisilta sivukorvalla millainen Korppitassu oli ja mitä kaikkea hän oli tehnyt. Annoin karvojeni laskeutua mutta olin luvannut kollille etten pelkäisi häntä joten sivuutin hiipivän pelon tunteen ja paransin ryhtiäni.
Korppitassu huokaisi syvään ja avasi silmänsä. Nyt katseessa oli rauhoittunut ja tyyni katse.
“Joskus en ymmärrä sinua, Niittypentu”, kolli huokaisi ja nosti katseensa Koivukajoon.
“Anteeksi”, hän maukui hiljaa ennen kuin lähti kohti leirin suuaukkoa.
Katsoimme hänen peräänsä ja minä sekä emo huokaisimme samanaikaisesti ja vilkaisimme toisiamme.
“Hyvin tehty”, emo hymyili hiljaa ja nosti tassunsa ylävitoseen. Kohotin tassuni ja läpsäisin sillä emoni tassua ja menimme takaisin pentutarhalle.
Korppitassu ei ollut toivoton tapaus.

Luku 13




Ruusutassu odotti mestariaan leirin suuaukolla kärsimättömänä. Kotkasiipi oli sanonut tänään olevan tärkeä päivä oppilaalle. Ruusutassu oli hermostunut ja naaras tunsi kuinka sydän hakkasi rinnassa. Voisiko olla, että tänään vihdoin olisi oppilaan arvioinnin aika. Pelkkä ajatuskin sai Ruusutassun karvat nousemaan pystyyn.
“Oletpa sinä hermostuneen näköinen”, Kotkasiipi huomautti hölkätessään oppilaansa luokse.
Ruusutassu nielaisi ja katsoi mestariaan suurin silmin.
“Tänään Ruusutassu on suuri päivä sinulle. Nimittäin tänään olisi sinun arviointisi aika ja jos hyvin käy niin saat soturi nimesi hyvin pian”, Kotkasiipi jatkoi hymyillen.
Ruusutassu otti itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyi.
“Mikä on tehtäväni?” Ruusutassu kysyi.
“Metsästä niin paljon riistaa kuin pystyt”, Kotkasiipi sanoi ja heilautti häntäänsä merkiksi lähteä liikkeelle.
“Minä tulen seuraamaan sinua, mutta et näe minua!” Kotkasiipi huusi oppilaansa perään, joka oli jo singahtamassa leirin suuaukosta ulos metsään.


Ruusutassu hiipi puiden lomassa haistellen ilmaa riistan varalta. Naaras oli tähän mennessä saanut kaksi hiirtä ja vesimyyrän pienestä purosta. Nyt Ruusutassun silmät osuivat varikseen joka raakkui koivun oksalla.
(Jos variksen nappaaminen ei yllätä Kotkasiipeä niin ei sitten mikään), Ruusutassu mietti mielessään.
Naaras lähti hiipimään aluskasvillisuuden läpi puun toiselle puolelle. Kun Ruusutassu saapui puulle tämä alkoi hitaasti kiivetä koivun vastakkaista puolta niin hiljaa kun pystyi. Muutaman kerran Ruusutassun oli pakko pysähtyä kun varis alkoi ihmettelemään liikaa pientä rapinaa. Onneksi varis alkoi pian uudestaan puuhailemaan omiaan ja Ruusutassu pystyi jatkamaan kiipeämistä. Pian oppilas saavutti oksan jolla lintu raakkui. Varis tökki puunoksassa olevaa pientä koloa nokallaan eikä sillä ollut aavistustakaan Ruusutassusta. Naaras hivuttautui samalle oksalle ja hiipi hiirenhiljaa kohti saalistaan. Muutamaa hännänmittaa ennen kuin Ruusutassu olisi ollut aivan variksen takana lintu kääntyi tätä kohti. Varis päästi pelästyneen raakunnan ja alkoi kohottamaan siipiään lähteäkseen karkuun. Ruusutassu päästi ilkeän mourunnan ja syöksyi lintua kohti. Varis otti siivet alleen ja sukelsi oksalta lentoon, mutta Ruusutassu oli nopea ja hyppäsi linnun perään. Onneksi varis oli ollut matalalla oksalla joten naaras pystyi luottavaisesti hyppäämään puusta alas ja nappasi vasemmalla tassun kynsillä linnun pyrstöstä kiinni. Ruusutassu veti linnun maahan ja piteli molemmin käpälin kiinni. Varis huusi kauhuissaan ja räpytteli minkä kerkesi. Ruusutassu puraisi saalistaan niskaan ennen kuin se ehti metelöidä liikaa, sitten tämä raahasi linnun läheiseen piikkiseen puskaan ja jatkoi matkaansa.

Ruusutassu sai napattua lisää riistaa mennessään metsässä eteenpäin. Naaraan tassuihin oli jäänyt saaliiksi hiiriperhe jossa oli neljä hiirtä, räkättirastaan ja oravan. Isot saniaiset peittivät Ruusutassun melkein kokonaan alleen naaraan tassuttaessa niiden alla. Varjossa oli mukavan viileää helteen keskellä. Ruusutassu istahti aloilleen ja nautti viileydestä. Korvat hörössä naaras kuunteli metsän ääniä seuraavan riistan toivossa. Pian olisi auringon huippu ja Kotkasiipi luultavasti ilmestyisi paikalle. Sitä ennen oppilas toivoi saavansa muutaman riistaeläimen lisää kokoelmaansa.
Hetken istuttuaan saniaisten keskellä Ruusutassu haistoi epämiellyttävän koiran löyhkän. Haju tuli jostain läheltä koska se oli hyvin voimakas. Ruusutassu kurkisti saniaisten joukosta, mutta ei nähnyt metsän keskellä mitään liikettä. Koiran tuoksu lehahti tuulen mukana naaraan oikealta puolelta. Ruusutassu lähti varovaisesti jäljittämään hajua koska ei halunnut koiran jäävän majailemaan Myrskyklaanin alueelle. Yhdessä kohtaa koivun juurakossa oli muutama tassun jälki kurassa. Tuore haju alkoi pistellä naaraan nenää ja silloin Ruusutassu kuuli koiran haukunnan kauempana puiden siimeksessä. Tämä kuuli nyt myös pienen parkaisun. Ääni voimistui paniikinomaiseksi vinkunaksi. Ruusutassun karvat nousivat pystyyn huolesta. Pienet vinkunat kuulostivat aivan pennun ääneltä.
Naaras lähti viilettämään kohti ääniä karvat sojossa. Tullessaan lähemmäs ja kierettyään piikkihernepuskan tämä sai näkyviinsä ruskea valkoisen koiran. Se ei ollut kaikkein isoimmasta päästä mitä metsässä aina välillä saattoi käydä, mutta tämänkin koiran hampaat louskuivat sen kidassa uhkaavasti. Koira ulisi ja ärisi piikkihernepensaalle sen edessä. Ruusutassu erotti vain pikkuisen hännän sen suojissa. Koira oli niin keskittynyt pensaaseen, että tyhmä otus ei ollut edes huomannut Ruusutassun ilmestyneen sen toiselle sivulle. Koira alkoi kaapia maata pensaikon edestä haistamatta naaraan tuoksua. Pensaasta kuului hätääntynyttä ääntä.
Ruusutassu kiiruhti pois koiran näköpiiristä. Naaras hetken katseli ympärilleen ja pähkäili mitä pitäisi tehdä pennun pelastamiseksi karvakasan kidasta. Sitten naaras huomasi männyn joka kasvoi koiran takana ja yksi sen oksista ylettyi melkein koiran päähän asti. Ruusutassu ponkaisi männyn runkoon ja hilasi itsensä oksalle. Naaras alkoi tasapainottelemaan oksalla ja kipitti aivan sen päähän. Hyvällä tuurilla Ruusutassu pääsisi ponkaisemaan koiran selkään ja se hämmentäisi sitä sen verran, että saisi kaapattua pennun pusikosta ja pääsisi juoksemaan turvaan.
Suunitelma selkeänä mielessä Ruusutassu alkoi valmistautumaan loikkaan. Koira oli saanut osan oksista rikottua ja tehtyä mukavan kuopan pusikon eteen. Pieni pentu kiljui kauhuissaan ja yritti tunkea pensaikon terävien oksien joukkoon syvemmälle turvaan.
(Nyt saa riittää senkin ketunlöyhkä), Ruusutassu murisi mielessään koiralle.
Naaras hyppäsi oksalta isossa kaaressa ja tähtäsi keskelle koiran selkää. Ruusutassu tipahti koiran selkään rajusti tömähtäen. Oppilaasta tuntui kuin kaikki ilmat olisivat kadonneet tämän keuhkoista koiran selässä roikkuessaan. Koiran takajalat antoivat hieman periksi iskun voimasta. Otus ärähti hämillään ja kääntyi katsomaan suoraan Ruusutassuun. Naaras päästi raivoisan mouruamisen ja puraisi koiraa niskasta. Koira ulvahti raivosta ja alkoi poukkoilemaan ympäriinsä yrittäen näykkiä Ruusutassua. Oppilas menetti otteensa koiran turkista ja tipahti kyljelleen maahan.
“Auts!” Ruusutassu murahti, mutta kamppesi itsensä nopeasti ylös.
Koira lähti tulemaan oppilasta päin haukkuen ja muristen niskavillat pystyssä. Ruusutassun sydän löi tuhatta ja sataa, mutta naaras nousi urheasti kahdelle jalalle ja alkoi huitoa koiran naamaa kynsillään. Ruusutassu sai muutaman raapaisun perille koiran kuonoon. Otus vastasi samalla mitalla ja louskutti leukojaan vain muutaman karvan mitan päästä Ruusutassun naamasta. Oppilas kavahti kauemmas ja sukelsi matalaksi. Sitten Ruusutassu ponkaisi eteenpäin pää matalalla ja puraisi koiraa suoraan kurkusta. Koira vingahti tuskallisesti ja ravisteli päätään. Pieni verinoro valui sen kaulalle.
Koiran ihmetellessä tapahtunutta Ruusutassu pinkaisi piikkihervepusikolle ja työnsi päänsä syvälle puskaan.
“Nyt on mentävä ja nopeasti pikkuinen” Ruusutassu sihahti ja kaappasi pienen pennun niskavillat leukoihinsa. Pentu päästi vastustelevia vinkaisuja ja viuhtoi tassuillaan.
“Yritän auttaa sinua, pysy nyt aloillasi” Ruusutassu murahti suu täynnä karvaa.
Pentu tempoili naaraan suussa vielä hetken, mutta lysähti sitten veltoksi mytyksi väsymyksestä. Ruusutassu lähti viilettämään metsän halki poukkoilen eri suuntiin puiden lomassa jotta koira ei pääsisi niin helposti seuraamaan naaraan hajujälkeä leiriin. Pian kuitenkin epäonnekseen Ruusutassu kuuli tassujen töminän takanaan. Koira viiletti naaraan perässä ja läheni naarasta uhkaavasti. Ruusutassua alkoi hengästyttää ja toinen olkapää kivisti ikävästi.
Koiran hengitys tuntui nyt naaraan niskassa asti ja sitten naaras tunsi vihlaisevan kivun hännässään. Koira oli napannut Ruusutassun hännästi kiinni, mutta onneksi tämä sai revittyä häntänsä irti koiran leuoista. Karvatuppo jäi roikkumaan pedon kitaan. Ruusutassu kiristi tahtiaan ja sai pienen etumatkan itselleen.
“Jatka vain juoksua Ruusutassu!” Kotkasiipi ulvaisi naaraan oikealta puolelta. Kolli oli ilmestynyt aivan tyhjästä. Kotkasiipi jatkoi juoksuaan vinhaa vauhtia Ruusutassun vierellä muutaman hännänmitan päässä.
“Minä pysäytän koiran, jatka sinä leiriin asti ja hälyytä partio paikalle” Kotkasiipi ulvaisi ja jarrutti voimakkaasti.
Ruusutassu käänsi päätään hieman ja näki sivusilmällä kuinka mestari heittäytyi koiran kimppuun kynnet esillä ja hampaat irvessä.
Laukattuaan hetken metsän halki tuli naarasta vastaan Tihkuviiksi Peippotassun kanssa. Ruusutassu hidasti vauhtiaan ja pudotti varovaisesti kantamuksensa maahan.
“Kuulimme koiran haukuntaa. Onko kaikki hyvin ?” Tihkuviiksi kysyi huolissaan tullessaan Ruusutassun luokse.
“Kotkasiipi jäi taistelemaan koiran kanssa” Ruusutassu kertoi hengästyneenä.
“Minä menen auttamaan Kotkasiipeä menkää te kaksi leiriin ja ilmoittakaa Valhetähdelle.” Tihkuviiksi sanoi ja vilkaisi karvanyyttiä jaloissani pikaisesti ennen kun lähti kiitämään pois paikalta.
“Oletko kunnossa? Mikä tuo on?” Peippotassu kysyi huolissaan ja kiljaisi viimeisen kysymyksen huomatessaan pienen karvanyytin jaloissani.
“Pelastin tämän sen koiran kidasta” Ruusutassu vastasi pikaisesti.
“Voi pientä!” Peippotassu henkäisi ja nuolaisi pientä kissanpoikaa lohduttavasti.
Pieni musta pentu vinkaisi kimeästi ja huitaisi tassullaan Peippotassua.
Ruusutassu nappasi pennun uudestaan kantoonsa ja lähti jatkamaan matkaansa.



Leiriin saavuttuaan Ruusutassu hölkkäsi suoraan Välhetähden luokse joka istui suurtasanteen varjossa puhumassa varapäälikölleen.
“Anteeksi häiriö Valhetähti, mutta reviirillemme saapui hetki sitten koira ja Kotkasiipi ja Tihkuviiksi jäivät häätämään sitä pois”, Ruusutassu aloitti. “Tämä pieni pentu melkein joutui sen suihin”, Ruusutassu jatkoi.
“Vai niin, kiitos tiedosta. Häivätuuli kävisitkö katsomassa muutaman soturin kanssa jos Tihkuviiksi ja Kotkasiipi tarvitsevat apua“, Valhetähti maukui rauhallisesti.
Häivätuuli nyökkäsi ja lähti sotureiden pesälle hakemaan muutaman soturin mukaansa.
Ruusutassu jäi katsomaan varapäälikön perään karvat kohoillen. Pennun pieni vikinä kuitenkin sai Ruusutassun huomion takaisin tilanteeseen hänen edessään.
“Niin mitens sitten tämä pentu asia?” oppilas kysyi hieman varoen päälikön tiukan katseen alla.
“Ei tässä mitään ihmeellistä ole. Minä otan pennun mielelläni hoteisiini. Eikä Valhetähdellä varmaan ole mitään sitä vastaan” Neillikakasteen ääni puhui Ruusutassun takaa.
Naaras kääntyi emoaan päin tämän tullessa pullean mahansa kanssa paikalle. Neilikkakasteen poikiminen olisi melko lähellä joten olisi järkevää, että emo ottaisi avuttoman pennun hoteisiinsa. Peippotassu oli selvästi hakenut Neilikkakasteen apuun ja Ruusutassu oli hyvin kiitollinen sisarelleen.
“Voi pikkuinen, sinähän ihan täriset”, Neilikkakaste kuiski pennulle samalla lohduttaen pienokaista nuolaisuin.
Musta karvakasa vastasi säälittävällä miukunnalla ja änki itsensä Neilikkakasteen tassujen väliin.
“No ei kai tässä tilanteessa muutakaan ratkaisua ole. Pienokaisen emo pitää kylläkin etsiä” Valhetähti sanoi.
“Kuka emo muka hylkäisi pentunsa keskelle metsää”, Neilikkakaste mutisi itsekseen.
Ruusutassu nielaisi ja katsoi päälikön ilmettä, mutta se ei paljastanut mitään.
“No me tästä lähdemmekin Valhetähti. Kiitos paljon” Ruusutassu sanoi nopeasti.
Neilikkakaste nosti resuisen mustan pennun leukoihinsa ja lähti vaappumaan pentutarhalle päin.
“Minä haen Sudenlaulun varmuudeksi tarkistamaan pennun kunnon!” Ruusutassu huikkasi ja lähti kohti parantajan pesää. Emo vain maukaisi kuuleensa.



Ruusutassu tunki sisään hämärään pentutarhaan jonne Neilikkakaste oli jonkin aika sitten tullut takaisin. Peippotassu istui emon vieressä ja katsoi mustaa pentua hymyillen. Pentu oli lopettanut vinkumisen ja leipoi pienillä tassuillaan sammalpetiä.
“Jaahas tässä on siis uusi tulokas” Sudenlaulu maukaisi tullessaan Neillikasteen luokse.
“Hän onkin hieman isompi mitä aluksi luulin. Pentu osasi jopa kertoa nimensä olevan Safiiri”, emo selitti parantajalle samalla kun tämä alkoi tutkia pennun kuntoa.
“Vai niin, se onkin kaunis nimi” Sudenlaulu maukaisi.
“Sa…Safiiri”, pentu änkytti nimensä.
Ruusutassu äänähti ihmetyksestä pienen olennon vastauksesta. Pentu tapitti Ruusutassua sinisillä silmillään. Nyt vasta naaras huomasi myöskin pennun naaman. Pennun naama ei ollut kokonaan musta. Tämän vasemalla puolella naamasta oli iso valkoinen alue mustilla merkeillä aivan kuin naamio. Pikimusta turkki jatkui aina häntään asti ja oikeassa etutassussa ja vasemmassa takajalassa oli muutama valkoinen varvas. Turkki oli pitempi kuin normaalisti klaanin kissoilla ja pennun hännässä oli pientä tuuheutta.
“Pentu tuntuu olevan kunnossa lukuun ottamatta pientä nestehukkaa. Voit yrittää saada hänet juomaan maitoa jota sinulta jo hieman tulee tai voit pyytää oppilasta hakemaan vettä sammaleella” Sudenlaulu selitti.
“Tämä pikkuinen onkin jo noin neljän viikon ikäinen, joten voi olla, että hän haluaa jo maistaa kunnon riistaa”, parantaja lisäsi.
“Kiitos paljon Sudenlaulu” Neilikkakaste kehräsi.
Sudenlaulu nyökkäsi kuningattarelle ja oli lähdössä pois.
“Minnekköhän pennun emo on kadonnut. Löysin hänet ypöyksin metsästä.” Ruusutassu sanoi hiljaa miettien.
“Emo….kuollut” Safiiri takelteli sanat suustaan.
Pennun poskelle vierähti kyynel. Sudenlaulu kääntyi katsomaan ensin pentua ja sitten Neilikkakastetta, Peippotassua ja Ruusutassua hieman surullisesti maukaisten.
“Voi sinua pientä reppanaa. Nyt sinulla on taas emo, älä huoli” Neilikkakaste sanoi hiljaa ja kietoi muhkean häntänsä suojelevasti pennun ympärille.
Safiiri tunki päänsä Neilikkakasteen hännän alle piiloon ja meni pienelle kerälle.
Ruusutassu kosketti nenällään pienokaisen selkää lohduttavasti. Vain muutamalla sanalla pentu oli päättänyt kohtalostaan.
(Nyt Valhetähden on pakko antaa Safiirin jäädä!) Ruustassu sanoi itselleen mielessään.
Sitten Ruusutassu lähti ulos pentutarhasta Peippotassun ja Sudenlaulun kanssa.

Kun Ruusutassu tuli leirin keskustaan huomasi naaras Kotkasiiven puhumassa päälikön kanssa. Myöskin Tihkuviiksi oli paikalla.
“Mistäköhän he puhuvat noin kiivaasti”, Peippotassu kysyi siskonsa takana.
“Varmaan selittävät koirasta”, Ruusutassu huokaisi ja istahti aloilleen.
Naaraan tassut särkivät koko päivän saalistamisesta ja myöskin häntä oli alkanut tykyttää uudestaan. Ruusutassu sihahti yrittäessään nuolla kipeää häntäänsä puhtaaksi.
“Ei kai se koira loukannut sinua?” Peippotassu kysyi vakavana.
“Nappasi hieman hännästä”, Ruusutassu vastasi ja irvisti siskolleen kivuliaasti.
“Taidan käydä Sudenlaulun luona saman tien näyttämässä häntääni”, Ruusutassu jatkoi ennen kun sisko ehti alkaa motkottaa enempää asiasta.
“Hyvä, tee niin!” Peippotassu maukaisi nyökytellen.
Ruusutassu lähti jolkuttamaan parantaja kollin perään, joka juuri katosi parantajan pesään.
“Hei, Sudenlaulu olisiko sinulla hetki aikaa”, Ruusutassu huhuili parantajalle pesän ulkopuolella.
“Sisään vain”, Sudenlaulu maukaisi pesästä.
Yrttien voimakas tuoksu lehahti naaraan nenään tämän astuessa parantajan pesään syvemmälle. Sudenlaulu oli juuri laittamassa yrttejä takaisin suojaan pieneen onkaloon pentutarhalla käynnin jälkeen. Ruusutassun tullessa tämän luokse parantaja kuitenkin kääntyi heti tätä kohti.
“Miten voin auttaa Ruusutassu?” Sudenlaulu maukui.
“Tuota koira taisi napata hännästäni metsässä kun olin juoksemassa sitä karkuuun”, Ruusutassu sopersi.
“Miksi et heti tullut sanomaan!” Sudenlaulu moitti ja alkoi heti tarkistaa naaraan paksua häntää.
“Se vähän unohtui kaikessa tohinassa”, Ruusutassu vastasi hieman nolona.
Naaras sävähti parantajan löytäessä kipeän kohdan.
Sudenlaulu nuolaisi häntää muutaman kerran ja erotteli karvat pois tieltä.
“Näyttäisi vain pintahaavalta joten ei hätää. Ei anneta sen kuitenkaan tulehtua.” Sudenlaulu sanoi helpottuneena.
Ruusutassu huokaisi myöskin helpottuneena siitä, että ei menettänyt kaunista muhkeaa häntäänsä. Parantaja kolli nappasi jotain yrttiä suuhunsa ja jauhoi sitä aikansa kunnes sylki sen lehden päälle. Sitten kolli vielä puhdisti Ruusutassun haavan ja asetteli mössön paikoilleen.
“Kehäkukan pitäisi estää tulehdusta, Tulethan huomenna uudestaan, jotta saan tarkistaa haavan kunnon”, parantaja selitti asettaessaan lopuksi hämähäkinseittiä kehäkukka hauteen päälle jotta se pysyisi aloillaan paremmin.
“Kiitos”, Ruusutassu maukaisi ja rentoutui tuntiessaan kuinka kukan mehu alkoi jo tekemään tehtäväänsä.
“Kiitos myös sinulle sen pienen onnettoman pennun pelastamisesta. Ilman sinua se pentu olisi luultavasti kuollut koiran kynsissä”, Sudenlaulu sanoi.
Ruusutassu kehräsi hieman vaivautuneesti, kiitti parantajaa ja lähti pois.
“Ruusutassu, Ruusutassu!” Peippotassu huusi heti kun naaras astui ulos parantajan pesästä.
Peippotassu rynnisti siskonsa luokse ja melkein kaatoi tämän kumoon.
“Hei, varo vähän!” Ruusutassu murahti ja otti häntänsä vatsansa alle suojiin istuessaan maahan.
“Anteeksi, minua niin jännittää!” Peippotassu sanoi ja istahti siskonsa viereen.
Ruusutassu mietti hetken mikä voisi olla niin jännittävää siskolle, mutta sitten naaras huomasi Kotkasiiven ja Tihkuviiksen edelleen puhelemassa päälikön kanssa. Mestarit välillä vilkaisivat oppilaitaan ja vastailivat Valhetähdelle hiljaisin maukaisuin.
“Luuletko, että saamme tänään soturinimemme ?” Ruusutassu kysyi henkäisten.
Peippotassu nyökytteli silmät kiiluen kirkkaana.
Yhtäkkiä Valhetähti nyökkäsi sotureille viimeisen kerran. Sitten Kotkasiipi ja Tihkuviiksi lähtivät kävelemään kohti oppilaitaan. Kotkasiipi virnuili koko suun pituudelta tuijottaen oppilastaan. Ennen kuin kaksikko ehti tulla siskosten luokse Ruusutassu ja Peippotassu hyppäsit pystyyn ja tuijottivat toisiaan tietävästi. Siskokset alkoivat kiljua keuhkojensa pohjalta ja pomppivat minkä kerkesivät.
“Noniin rauhoittukaa kauhukaksikko!” Kotkasiipi sanoi tullessaan siskosten luokse.
“Ette edes tiedä vielä mitä aiomme sanoa”, kolli jatkoi ja yritti saada naamansa peruslukemille, mutta ei meinannut saada pidäteltyä hymyänsä.
Kotkasiipi veti kerran syvään henkeä, istuutui maahan ja katsoi kumpaakin oppilasta silmiin.
“Onneksi olkoon Ruusutassu ja Peippotassu! Teistä tulee tänään uusia Myrskyklaanin sotureita” Kotkasiipi kehräsi tyytyväisesti.
Siskokset ryhtyivät uuteen kiljumis kilpailuun ja eivät meinanneet rauhoittua kaikelta jännitykseltä.
“Vihdoin!” Peippotassu sanoi kehräten.
“Olette kummatkin ansainneet sen”, Tihkuviiksi sanoi ja katsoi oppilastaan lämpimästi.
Peippotassu kehräsi lujaa ja meni hieromaan päätään mestarinsa leukaan.
“Minulle tulee ikävä oppituokioitamme mestari”, Peippotassu kehräsi.
Tihkuviiksi maukaisi huvittuneena ja laittoi häntänsä oppilaansa olalle.
“Entä sinä Ruusutassu?” Kotkasiipi katsoi oppilastaan odottaen jotain vastausta.
“Ei tässä mitään mukavaa saada vihdoin soturinimi, sinä voitkin varmaan muuttaa klaanin vanhimpien pesään nyt kun minusta tulee tuore soturi”, Ruusutassu maukaisi täysin vakavana ja katsoi mestariaan suoraan silmiin.
Kotkasiipi murahti pilke silmäkulmassa. Ruusutassu purskahti nauruun.
“Kunhan kiusaan, nyt et pääse minusta eroon edes mennessäsi nukkumaan Kotkasiipi!” Ruusutassu vinkkasi silmää mestarilleen.
“Ehkä minä sittenkin muutan sinne klaanin vanhimpien pesään”, Kotkasiipi mutisi hiljaa.
Ruusutassu oli aikeissa vastata jotain nasevaa mestarilleen, mutta huomasi isänsä Kettuhännän saapuvan leiriin partion kanssa.
“Kettuhäntä!” Ruusutassu huudahti ja laukkasi isänsä luokse Peippotassu vanavedessä.
“Oh hoh teillähän on energiaa tänään”, Kettuhäntä sanoi hymyillen.
“Meistä tulee vihdoin sotureita!”, siskokset kiljaisivat samaan aikaan.
Kettuhäntä alkoi kehräämään lujaa ja hieroi nenäänsä kummankin poskeen.
“Olen todella ylpeä teistä”, Kettuhäntä sanoi
“Ja on muutakin. Löysin pienen pennun metsästä yksin”, Ruusutassu selitti. “Se meinasi jäädä koiran suihin”, naaras jatkoi hengästyneenä pölötyksestä.
“Teillä onkin ollut hurjapäivä”, Kettuhäntä sanoi silmät suurina.
“Pentu on Neilikkakasteen kanssa pentutarhassa jos haluat mennä katsomaan”, Peippotassu maukaisi.
Kettuhäntä nyökytti myöntymisen merkiksi, kosketti hännällään pentujaan lapaan ja tassutti pentutarhalle.
“Ruusutassu ja Peippotassu te voisitte lähteä hakemaan loput saalliinne leiriin ennen auringon laskua. Saimme tuotua koirapartion kanssa osan mutta meiltä jäi löytämättä osa saaliista.” Tihkuviiksi huikkasi oppilaille kauempaa.
“Koirakin lähti karkuun Myrskyklaanin alueelta, mutta pysykää silti yhdessä”, Tihkuviiksi sanoi vielä.
“Selvä, lähdemme heti!” Peippotassu maukaisi.
Siskokset ryntäsivät ulos leiristä hännät hulmuten.





“Minä Valhetähti Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, päällikkö lausui tutut lauseet ja kääntyi sitten katsomaan kahta oppilasta.
Ruusutassu nielaisi jännitystään kun Valhetähti katsoi häntä suoraan silmiin ja oli aikeissa jatkaa.
“Ruusutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?” Valhetähti kysyi oppilaalta.
“Lupaan”, Ruusutassu maukaisi kuuluvasti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Ruusutassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Ruusukyntenä. Olkoon nimi muistutus herkästä, energisestä ja päättäväisestä luonteestasi.Tähtiklaani kunnioittaa sinun rohkeuttasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.” Valhetähti lausui loput sanat ja kosketti naaraan päälakea. Ruusukynsi nuolaisi päälikön lapaa kunnioittavasti.
Sitten Valhetähti kiinnitti huomionsa Peippotassuun ja puhui samat sanat uudestaan. Peippotassu sai nimekseen Peippoloikka
“Ruusukynsi, Peippoloikka! Ruusukynsi, Peippoloikka!” koko klaani ulvoi uusien sotureiden nimiä.
Neilikkakaste ja Kettuhäntä tulivat juoksujalkaa jakamaan korvatnuolaisuja tyttärilleen. Safiiri töllötti tapahtumia pentutarhan suulta muiden kuningattarien kanssa.
“Olen niin ylpeä teistä rakkaat pentuni”, Neilikkakaste kehräsi.
Ruusukynsi kehräsi onnesta ja puski päälakeansa emonsa leuan alle.
“Olen odottanut tätä kuin kuutanousevaa”, Ruusutassu maukaisi kun sai kehräyksen loppumaan.
“Hyvin sanottu Ruusukynsi”, Peippoloikka naurahti siskonsa vieressä. Siskokset katsoivat toisiaan innosta kiiluvin silmin.
“Nyt on enään yksi tehtävä jäljellä. Nimittäin yövartiointi täysin puhumatta” Kettuhäntä sanoi virne naamalla.
“Pystyttekö varmasti olemaan täysin hiljaa koko yön?” Kettuhäntä jatkoi härnäten.
“Nämä kaksi tuntien siitä tulee melkein mahdotonta”, Kotkasiipi liittyi keskusteluun Tihkuviiksi mukanaan. Tihkuviiksi meni entisen oppilaansa luokse ja kehräsi tyytyväisenä.
Ruusukynsi avasi suunsa vastatakseen, mutta tukkikin sitten suunsa. Naaras alkoi huitoa tassuillaan tehdäkseen pilaa mestarilleen. Neilikkakaste ja Kettuhäntä naurahtivat pennulleen.
“Menkää ottamaan riistakasasta jotain syötävää ennen vartion alkamista”, Kotkasiipi sanoi huvittuneena.
Ruusutassu nyökkäsi Peippoloikan kanssa ja sitten kaksikko lähti suut suljettuina hakemaan jotain herkullista syötävää.
Huomenna odottaisivat ensimmäiset soturin tehtävät !



// Oon pahoillani tästä tuli varmaan aikamoinen sekamelska XD

15. luku – You are, and always have been, my dream

Ihana rauha ja hiljaisuus. Jopa muiden kissojen tuhina ympärillä oli rauhoittavaa. Siinä hetkessä tuntui siltä kuin mitään ei tarvitsisi tehdä. Oli vain se ihana hetki, jolloin ei tarvinnut ajatella tai huolehtia mistään.
Oli vain Tuiskusielu, pehmeä sammalpeti ja -
”Tuiskusielu! Pssst! Tuiskusielu!” Tuiskusielu painoi silmiään tiukemmin kiinni ja rukoili, että kuuli vain unensa kaikuja.
”Tuiskusielu!” toinen ääni kuitenkin varmisti kollin epäilykset; hän oli hereillä ja kaksi oppilasta – hänen adoptoitua pentuaa – kutsuivat häntä. Tuiskusielu huokaisi ja avasi silmänsä, kohdaten pesän seinämästä olevasta reiästä kahden oppilaansa kasvot. ”No niin! Olethan sinä hereillä!”
”Enpäs”, Tuiskusielu tokaisi unentokkurassa ja sulki taas silmänsä. Pienempi tassu sohi häntä kuitenkin kasvoille ja kolli huokaisi syvään. Loistetassu oli työntänyt käpälänsä pesän seinämässä olevasta reiästä ja kikatti hiljaa, kun hieroi tassuaan vasten Tuiskusielun kasvoja.
”Nouse nyt ylös!” Hohdetassu vaati ja kun Tuiskusielu avasi silmänsä, oli häntä vastassa Hohdetassun anovat siniset silmät. Tuiskusielu kohotti kulmaansa oppilasta kohti. Vaikka kuinka suloinen hän yritti olla, ei se tepsinyt Tuiskusieluun. ”Kiltti, Tuiskusielu.”
”Mihin teillä on noin kova hoppu?” Tuiskusielu kysyi, haukotellen makeasti. Kaksikko katsoi silmät tuikkien mestariaan. ”No? Kakaiskaa nyt ulos, en minä osaa lukea ajatuksia, vaikka kuinka haluaisinkin.”
Sisaruskaksikko katsahti toisiaan innosta puhkuen. ”Sinä lupasit, että tänään arvioit meidät!”
Tuiskusielu räpäytti silmiään kaksikkoa kohti. Niin hän oli tosiaan tainnut luvata.
”Arvioijan häiritseminen heti aamuvarhain ei anna kovin hyvää kuvaa tulevasta, eihän?” Tuiskusielu kiusoitteli ja kaksikon silmät levisivät.
”Tarvitsetko jotain? Kylmää vettä?”
”Tuoretta saalista? Punkkien poiston?”
”Yrttejä?”
”Pehmeämmän sammalpedin?”
”Hetken aikaa herätä, kiitos”, Tuiskusielu vaiensi kaksikon sanoillaan. He nyökkäsivät, mutta Tuiskusielu näki sen innon yhä heidän silmissään ja olemuksessaan, kun he loikkivat pois. Tuiskusielu huokaisi, pudisti päätään huvittuneena ja nousi ylös venytellen selkäänsä kaarella. Jos nuo kaksi eivät rauhoittaisi itseään, heidän arvioinnistaan ei tulisi yhtään mitään.
Kirjava kolli astui ulos soturien pesästä ja yllättyi siitä, miten viileää oli. Mutta kuka tietää, lämpö saattaisi silti päivän mittaan nousta. Ehkä oli vain hyvä, että he lähtisivät liikkeellee mahdollisimman aikaisin ennen kuin lämpötila muuttuisi radikaalisti.
Haukotuksen jälkeen Tuiskusielu ravisti turkkiaan ja asteli sitten kohti kahta oppilastaan, jotka kuluttivat intoaan toisiinsa tappelemalla.
Valhetähti asteli Suurtasanteelle ja kohtasi Tuiskusielun katseen. He nyökkäsivät toisilleen ennen kuin Valhetähti kääntyi ja lähti jo edeltä matkaan. Loistetassu ja Hohdetassu nousivat pystyyn nähdessään mestarinsa lähestyvän ja he suoristivat selkänsä.
”Olemme valmiita arviointiin!” Loistetassu sanoi tomerasti ja Hohdetassu nyökkäsi.
Tuiskusielu nauroi kaksikon vakavuudelle ja kallisti päätään kohti leirin piikkihernetunnelia.
”Jos pysytte turkeissanne”, Tuiskusielu aloitti, ”ja pidätte päät kylminä, voimme aloittaa ja lähteä matkaan.”
Loistetassu veti syvää henkeä ennen kuin nyökkäsi, Hohdetassu taas sulki silmänsä hetkeksi ennen kuin osoitti olevansa valmis tulevaan koitokseen. Tuiskusielu hymähti huvittuneena ja antoi sitten kaksikon mennä edeltä.

Tuiskusielu tiesi olevansa hieman pulassa joutuessaan tarkkailemaan kahden oppilaan arviointia samaan aikaan, mutta siksi hän oli pyytänyt Valhetähteä löytämään hänelle jonkun kissan avuksi. Valhetähti oli ehdottanut itseään eikä Tuiskusielu nähnyt siinä mitään pahaa, kunhan vain oppilaat eivät tietäisi siitä, sillä päällikön silmän alla saalistaminen saisi heidät varmasti hermoilemaan vain turhaan.
Loistetassu oli taitava saalistaja kuten myös taistelija. Häneltä löytyi kuitenkin Hohdetassua enemmän kiinnostusta saalistamiseen ja sen Tuiskusielu oli nähnyt heti heidän koulutuksensa alettua. Oranssinhaalea naaras kiipeili juuri koivun oksilla ja pian hän jo loikkasi ylemmältä oksalta kyyhkysen kimppuun. Tuiskusielu oli ylpeä Loistetassusta.
Hetki hetkeltä kuitenkin outo ahdistuksen kipinä kyti Tuiskusielun vatsanpohjassa. Loistetassu oli jo aikuisen kissan näköinen, eikä ihmekään miksi. He olivat koulutuksensa lopussa. He eivät olleet enää pentuja tai pieniä, ei yhden yhtäkään pentukarvan häiventä missään. Heillä oli pitkät raajat, siistit turkit, aikuisen kissan piirteet ja kokoa kuin aikuisella kissalla. He olivat tosiaan jo kasvaneet, valmiita sotureiksi.
Yhä hän näki elävästi mielessään ne kaksi pientä pentua, jotka hän oli löytänyt nälkiintyneinä ja yksin vailla vanhempia. Yhä hän näki mielessään jokaisen pienenkin hetken heidän pentuajastaan. Yhä hän muisti heidän suuret, ihmettelevät silmänsä ja heidän pienet tassunsa. Yhä hän muisti heidän pehmeän pentukarvansa.
Oliko hän valmis päästämään irti, antamaan heidän astua elämänsä uuteen lukuun? Lukuun, jossa häntä ei enää tarvittu? Lukuun, jossa he olivat aikuisia?
Mitä hän sitten tekisi? Kuka hän sitten olisi, jos ei Loistetassun ja Hohdetassun mestari ja kasvattaja? Kuka olisi Tuiskusielu silloin?
Kun hän oli saapunut takaisin Myrskyklaaniin heidän kanssaan, oli hän ollut valmis lähtemään ja jättämään kaksikon muiden Myrskyklaanin kissojen kasvatettavaksi. Ja silloin hän oli vannonut, että katsoisi heidän kasvavan oppilaiksi ja silloin hän lähtisi. Ja tässä hän yhä oli. Oliko hänen tehtävänsä nyt tulossa päätökseen?
Tulisiko hänen viimeinkin lähteä?
”No, mitäs sanot, Tuiskusielu?” Loistetassun ääni sai Tuiskusielun heräämään ajatuksistaan. Naaras tuijotti Tuiskusielu herkeämättä.
”Ai mitä?” Tuiskusielu räpäytti silmiään Loistetassua kohti.
”Suoriuduinko hyvin?” naaras kysyi ja Tuiskusielu katsahti naaraan tuomia saaliita ja sitten taas oppilasta.
”Kyllä”, Tuiskusielu hymyili hänelle. ”Paremmin kuin hyvin. Myrskyklaani tulee olemaan hyvin ruokittu, kiitos sinun taitojesi.”
Loistetassun vihreät silmät kirkastuivat. Hän oli selvästi ylpeä. Hän oli tosiaan kasvanut. Tuiskusielu katsoi Loistetassua hetken haikeana, kun tämä loikki veljeään vastaan. Läikikäs kolli kantoi mukanaan ansiokkaan määrän saalista ja näytti hehkuvan siskonsa lailla ylpeyttä.
Tuiskusielu ei todellakaan ollut valmis pentujensa kasvuun aikuisiksi, mutta se oli jo tapahtunut.
”Hän saalisti hyvin”, Valhetähti ilmoitti, kun asteli Tuiskusielun luokse. Hohdetassu hätkähti ja tuijotti klaanin päällikköä siniset silmät suurina.
”Päällikkökö katsoi minun suoriutumistan?” Hohdetassu häkeltyi.
”Kyllä”, Valhetähti nyökkäsi. ”Tuiskusielu ei valitettavasti näe kahteen paikkaan samaan aikaan. Mutta sinä suoriuduit hyvin, aivan kuten soturi suoriutuu.”
Hohdetassu hohkasi vain enemmän ylpeyttä päällikön sanojen jälkeen. Loistetassu kehui veljeään ja he kertoivat toisilleen innokkaina siitä, miten olivat suorituneet.
Valhetähti näki Tuiskusielun haikean ja epäröivän katseen ja istui alas ystävänsä vierelle.
”Olet kasvattanut heidät hyvin”, Valhetähti sanoi, katsoessaan kahta oppilasta. ”Kuka tahansa ei pystyisi siihen, mitä sinä olet tehnyt. Kasvattamaan kaksi pentua omanaan saatika sitten kouluttamaan vielä samat kissat sotureiksi. Ja vieläpä hyvin. Mutta osana sitä kiertoa on se, että antaa heidän ottaa täydet ohjat omista elämistään. Se ei ole helppoa, mutta koskaan se ei tarkoita sitä, ettetkö yhä olisi heidän isänsä, mestarinsa, esikuvansa.”
Tuiskusielu ei sanonut mitään, tuijotti yhä kahta oppilaista.
”Jos olet valmis”, Valhetähti sanoi, ”heistä voi tulla jo sotureita. Mutta, heidän mestarinaan sinä tiedät parhaiten.”
Tuiskusielu tiesi Valhetähden käyttäneen hänestä nimeä mestari tarkoituksella. Mestarina piti tietää ja tehdä päätös siitä, olisiko oppilas valmis soturiuteen. Isänä sitä tekisi eri valinnan.
”He ovat valmiita.”
Vaikka minä en ole.

”Loistetassu, Hohdetassu, astukaa eteenpäin”, Valhetähden arvokas puhe kuului Suurtasanteelta. Kaksi oppilasta ottivat askeleet eteenpäin ja he seisoivat nyt kissajoukon muodostaman kaaren sisällä. ”Olette opiskelleet kovasti ymmärtääksenne Tähtiklaanin ja esi-isiemme jalot lait, ja onkin teidän vuoronne seurata arvokasta ja tuttua perinnettä. Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkienne uhalla?”
”Lupaan”, oppilaat sanoivat yhteen ääneen. Tietysti he lupasivat ja tarkoittivat sitä myös, Tuiskusielu tiesi sen paremmin kuin kukaan muu. Toki hän toivoi, ettei koskaan tulisi tilannetta, jossa kumpikaan heistä joutuisi tekemään sen valinnan, että kuolisivat.
Valhetähti nyökkäsi tyytyväisenä. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille teidän soturinimenne”, Valhetähti puhui. Tuiskusielu tunsi oudon ahdistuksensa voimistuneen. Tämä olisi se hetki. Tämän jälkeen hän ei enää tietäisi, kuka on.
”Loistetassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Loisteliekkinä. Me arvostamme palavaa intohimoasi ja lempeyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin soturiksi”, Valhetähti nyökkäsi kohti haalean oranssia naarasta ja kääntyi sitten katsomaan Hohdetassua. ”Ja Hohdetassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Hohdehampaana. Me arvostamme loputonta rohkeuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin soturiksi!”
Tuiskusielu ei edes aluksi huomannut, kun kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Hänestä huokui vain ylpeyttä ja iloa kahta uutta soturia kohtaan. Tämä oli hänelle herkkä hetki. Hän katsoi, kun hänen kahdesta pennustaan tehtiin sotureita.
Myrskyklaani huusi kahden uuden soturinsa nimeä ilmoille. Tuiskusielu huusi heidän mukanaan ja hänen sydämensä oli pakahtua onnesta, kun katsoi Loisteliekin ja Hohdehampaan ilosta tuikkivia silmiä.
Kun kokoontuminen päättyi, juoksi kaksikko Tuiskusielun luokse. He kaatoivat kollin miltei kumoon ja koskettivat nenillään Tuiskusielun poskia.
”Te olette nyt sotureita, aikuisia”, Tuiskusielu naukaisi haikeana. ”Vastuussa omista itseistänne.”
Loisteliekki tuijotti Tuiskusielua aivan kuin olisi nähnyt suoraan tämän läpi.
”Olette nyt… omia itsejänne”, Tuiskusielu jatkoi, ”olette tehneet kovasti töitä ollaksenne juuri mitä olette nyt.”
”Ei meistä olisi tullut tällaisia mitä olemme ilman sinua”, Loisteliekki sanoi hymyillen. ”Sinähän se meidät kasvatit ja opetit meiksi.”
”Ja tulet tämänkin jälkeen olemaan meidän isämme”, Hohdehammas sanoi rinta röyheänä.
”Vaikka tuo mehiläisaivo ei sitä ikinä myöntäisi ääneen, tulemme aina tarvitsemaan sinua”, Loisteliekki sanoi ja Hohdehammas älähti. ”Me rakastamme sinua, Tuiskusielu. Ja tiedätkö mitä?”
Tuiskusielu kallisti päätään.
”Sinä olet jonkun koko elämä, aivan kuten olet meidän koko elämä. Olet Myrskyklaanin soturi, olet veli, olet mestari, olet isä, olet ystävä. Olet korvaamaton. Oli sitten tyyntä tai mitä hurjin myrsky, se ei muutu koskaan”, Loisteliekki sanoi ja Tuiskusielu ei voinut estää ilon kyyneleiden valumista. Hän veti kaksikon hännällään vasten itseään ja laski päänsä heidän päälakiensa päälle.
”Ja minä rakastan teitä”, hän sanoi hiljaa, hymyillen samalla kun muutama kyynel yhä valui hänen poskiaan pitkin. Hän oli saanut kaksi upeaa lahjaa elämäänsä.

Kastelintu kulki vain hitusen Tuiskusielun edellä. Partio kulki kohti Varjoklaanin ja Myrskyklaanin rajaa Täplätuuli sen johdossa. Joukon hännillä kulki Tiikeriyö ja Vaahteraturkki. Valhetähti oli halunnut partion, jossa oli pelkästään soturireita Varjoklaanin rajan tuntumalle omien syidensä puitteista. Eipä kukaan ollut häntä kyseenalaistanut.
Metsä muuttui lähempänä Varjoklaania kuusien ja mäntyjen valtaamaksi alueeksi, vaikka siellä täällä oli yhä lehtipuitakin. Mitä lähemmäksi he pääsivät Varjoklaania, sitä enemmän neulaspuita tuli vastaan. Soiden kostea haju ja pihkan kirpeä tuulahdus tulvi päin partion kissoja. Myös Varjoklaanin oma ominaishaju ilmestyi hiljalleen yhä voimaakkaampana askel askeleelta.
Tuiskusielu vilkaisi Kastelintua, joka vilkaisi Tuiskusielua kohti. Naaras hymyili pientä hymyä Tuiskusielulle ennen kuin käänsi taas katseensa eteen. Tuiskusielu tunsi pientä lepatusta vatsanpohjassaan, mutta ei sellaista nuoren kissan pihkaista ihastumisen tunnetta, jota oli kauan sitten tuntenut.
Kirjava kolli työnsi lepatuksen muualle ja keskittyi partioon.
Mutta se ei onnistunut. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun he saapuivat rajalle. Täplätuuli ohjeisti heidät hajaantumaan ja merkitsemään rajan mahdollisimman laajalta alueelta. Tuiskusielu ja Kastelintu menivät yhdessä toiseen suuntaan samalla, kun muut suuntasivat toiseen suuntaan.
Varjoklaani oli käynyt vastikään merkitsemässä rajan, joten olisi tärkeää tehdä Myrskyklaanin omat merkinnät myös selväksi. Oli vain onni, ettei varjoklaanilaisia näkynyt tällä kertaa. Toisen klaanin partion kohtaaminen olisi kaikille vain kiusallista.
”Ihanan viileä päivä”, Kastelintu sanoi ja katsahti kohti puiden latvoja. Tuiskusielu nyökkäsi itselleen ja kun hän kääntyi katsomaan Kastelintua vastatakseen, tarttuivat hänen sanansa tahmeina hänen kurkuunsa.
Puiden lomasta kajasti auringon lempeää valoa. Kastelintu seisoi aivan säteiden ympäröimänä ja yhden niistä alla. Hän katsoi kohti taivasta, siniset silmät loistaen kirkkaina kuin kirkas sininen taivas. Auringon kellertävä säde sai Kastelinnun kuin hohtamaan ja vaikka Tuiskusielu ei olisi koskana uskonut Kastelinnun voivan mitenkään näyttää kauniimmalta, oli hänen myönnettävä, että auringon lempeä valo teki Kastelinnusta kauniimman kuin koskaan.
Muutama perhonen lepatti ilmassa Kastelinnun ohitse ja Tuiskusielun henki kuin salpaantui. Mutta jos mikään vei hänen huomionsa niin oli se Kastelinnun kaunis hymy. Sitä kolli ei ollut nähnyt paljoakaan kuihin ja joka kerta, kun Kastelintu siunasi Tuiskusielua hymyllään, oli kuin koko maailmassa ei voisi olla mitään pahaa enää.
Mitä enemmän Tuiskusielu pohti hänen ja Kastelinnun viettämiä hetkiä, varsinkin viime aikoina, sitä enemmän hän oli varma siitä yhdestä asiasta, jonka oli luvannut pitää luotaan poissa. Pitää lukittuna. Hän oli päättänyt antaa muiden elää siinä ja kieltää sen itseltään.
Mutta nyt hän tiesi, ettei ollut koskaan lukinnut sitä pois. Ei hän ollut kyennyt tekemään sitä, sillä se voima oli häntä suurempi. Suurempi kuin hän olisi sen halunnut olevan.
Hän rakasti Kastelintua, enemmän kuin koskaan. Hän oli aina rakastanut Kastelintua. Koskaan se rakkauden palo ei ollut sammunut, vaikka hän olikin tullut satutetuksi. Koskaan ei hän voisi olla rakastamatta Kastelintua. Hänen sydämensä sykki Kastelinnulle, hänen henkensä salpaantui vain Kastelinnulle, ei kellekään muulle. Kukaan muu ei ollut saanut Tuiskusielua tuntemaan näin, rakastamaan näin paljon ja palavasti.
”Tuiskusielu”, Kastelintu käänsi katseensa Tuiskusielua kohti ja kolli ravisti itsensä siihen hetkeen. ”Pitäisikö-”
”Pitäisi”, Tuiskusielu nyökkäsi ja Kastelintu räpäytti häkeltyneenä silmiään Tuiskusielua kohti. ”Ehdotit sitten yhteistä ateriaa, saalistusta tämän jälkeen, rajojen merkitsemistä nyt tai ihan mitä tahansa muuta, olen mukana.”
Kastelintu hymähti huvittuneena ja Tuiskusielu tunsi pientä ylpeyttä siitä, että oli saanut Kastelinnun taas nauramaan, vaikka vain hieman. Kun Kastelintu oli nauranut oikein kunnolla ensimmäistä kertaa kuihin, oli Tuiskusielu ollut hyvin yllättynyt ja hämillään. Mutta samalla iloinen, että Kastelintu löysi myös iloa päivistään.
”Tehdään vaikka kaikki tuo partion jälkeen”, Kastelintu totesi häntäänsä heilauttamalla.
”En ole sitä vastaan”, Tuiskusielu nyökkäsi hymyillen. He merkitsivät heidän osansa rajasta ennen kuin palasivat muun partion luokse. Tuiskusielu hymyili Kastelintua kohti, kun heidän katseensa kohtasivat.
Ja vaikka se sydämen outo lepattava palo oli pelottavaa ja sai Tuiskusielun pelkäämään sen kaiken rikkoutuvan, oli hän iloinen siitä, että sai taas kulkea Kastelinnun rinnalla tehden arkipäiväisiä asioita. Hänelle kelpasi vain ystävyyskin, kunhan vain ei menettäisi Kastelintua. Kuin jokin outo voima olisi häntä aina vetänyt kohti Kastelintua, jokin selittämätön, mutta silti ihmeellinen asia. Se oli kaunista, ja vaikka kuinka pelottikin, Tuiskusielu arvosti jokaista ilon tunnetaan pahoja tunteita enemmän.

//pientä mainintaa verestä ja kuolemasta



Kolmas luku - Närhiviiksi

Taival ei ollut kuin kotonaan täydenkuun kokontumisessa kaikkien kissojen ympäröimänä. Ei sillä, ei kolli ollut kuin kotonaan edes Varjoklaanin leirissäkään. Hän ei ollut Varjoklaanin kissa, vaikka kovasti yrittikin opetella Varjoklaanin tavoille. Valosydän uskoi kollin pystyvän siihen.
Kulkukissana koko elämänsä viettänyt Taival koki varmasti klaanien tavat oudoiksi ja vierasti niitä. Samalla tavalla klaanikissat vierastivat kulkukissojen ja muiden klaanien ulkopuolisten tapoja. Taivaleesta uhkui halu päästä jatkamaan matkojaan klaaneille tuntemattomilla alueilla, kyllä Valosydän sen tiesi jo.
Mutta koska Tähtiklaani ei vastannut Taivaleelle, oli kolli vielä jäämässä Varjoklaaniin. Siinä lyhyessäkin ajassa, jonka he olivat yhdessä viettäneet, oli Valosydän kokenut saaneensa Taivaleesta eräänlaisen ystävän. Ja mitä ikinä Taival tekisikään, löysi Valosydän heti itsensä tukemasta tummanpuhuvaa kollia.
Valosydän oli arvannut Taivaleen lähtevän Kuulammelle päällikön ja parantajien kiellosta huolimatta. Yksin Taivalta hän ei halunnut jättää. Kyse ei ollut siitä, etteikö Valosydän olisi luottanut Taivaleeseen, päinvastoin. Valosydän halusi auttaa, olla tukena, läsnä. Matka ei ollut mikään mahdoton, mutta vastaan voisi silti tulla ongelmia ja matka Kuulammelle vei kauan. Surulinnun antamista yrteistä oli hyötyä heille molemmille, vaikka Taival ei sitä ääneen myöntänytkään.
Sade oli kastellut heidän turkkinsa, kun he olivat matkanneet Kuulammelle, pyhälle paikalle. Vaikka Taival ei ollutkaan klaanikissa, koki Valosydän Taivaleen ansaitsevan edes mahdollisuuden puhua Tähtiklaanin kanssa, vaikka kollin syitä Valosydän ei tiennytkään. Ei Taival tehnyt mitään epäkunnioituksesta tai pahasta.
Vaikka kuinka kovin Taival halusi tavata Tähtiklaanin, epäili kulkukissa sen mahtia. Ei Valosydän tosin ihmetellyt sitä eikä lukenut Taivaleen viaksi. Jos koskaan ei ollut kohdannut Tähtiklaania tai itse nähnyt sen mahtia, saati ollut elänyt koko eläämänsä uskoen Tähtiklaaniin, miten siihen uskoon voisi hetkessä hypätä?
Tähtiklaani oli Valosydämelle tärkeä. Hän uskoi Tähtiklaanin olevan aina läsnä, useimmiten piilotetulla tavalla. Tähtiklaani oli joskus lempeä tuulenvire turkilla, joskus taas rankka sade, joka rummutti maata. Joillekin Tähtiklaani oli enemmän tähtitaivas ja läsnä unissa, mutta Valosydämestä Tähtiklaani oli aina edes jollain tavalla läsnä, vaikka se ei aina näkisikään ihan kaikkea.
Hän pelkäsi Tähtiklaanin hiljaisuuden vuoksi, mutta luotti myös siihen, että siitä kaikesta selvittäisiin.
Taival oli toisaalta kotiutunut edes jollakin tavalla Varjoklaanin kissojen joukkoon. Hän tuli yllättävän hyvin toimeen Pimeydenvarkaan kanssa, joka oli miltei poikkeuksetta omassa rauhassaan. Valosydän oli ylpeä Taivaleesta, monella tapaa.
Ja Valosydän oli pitänyt huolen, että Kanervatähti ymmärsi, miten paljon työtä Taival oli tehnyt ymmärtäälseen Varjoklaanin tavat. Hän saattoi vaikuttaa kapinalliselta, mutta hän ei todellakaan antanut edes päällikkönsä kyseenalaistaa Taivaleen ponnisteluja.
Valosydän kuitenkin toivoi, että Taival näkisi, että hän halusi viettää kollin kanssa aikaa huolimatta monen muun vastahakoisesta suhtautumisesta Taivalta kohtaan. Valosydän toivoi myös kovasti sitä, että monet muutkin näkisivät Taivaleesta sen hyvän eivätkä vain sitä erilaisuutta, joka heitä erotti.

Kanervatähti seisoi ylväänä korkeammalla ja katseli ympärilleen kokoontunutta klaaniaan odottavana. Hän oli kutsunut klaanin koolle ja Valosydän tiesi jo, miksi. Hän vilkaisi kauempana istuvaa oppilastaan Sysitassua ja nyökkäsi leveästi hymyillen tälle. Harmahtava kolli oli selkeästi innoissaan ja hänen turkkinsa väreili jännityksestä.
Valosydän tiesi, Sysitassun olevan valmis soturiksi, hän oli ollut jo jonkin aikaa. Ei ollut enää mitään, mitä Valosydän voisi ahkeralle oppilaalleen opettaa. Ja kolli oppisi nyt parhaiten olemalla Varjoklaanin soturi. Aina oli jotain opittavaa, mutta Valosydämeltä Sysitassu ei voisi oppia enää mitään.
”Sysitassu, olet kouluttautunut ahkerasti tullaksesi Varjoklaanin soturiksi”, Kanervatähti puhui katse Valosydämen oppilaassa. ”Lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa Varjoklaania – jopa henkesi uhalla?”
Sysitassu suoristautui. ”Minä lupaan.”
Kanervatähti nyökkäsi ja Valosydän tunsi ylpeyttä oppilastaan kohtaan. ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sysitassu, tästä lähin sinut tunnetaan Sysituhkana. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja ahkeruuttaasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi!”
”Sysituhka! Sysituhka!” Valosydän huusi muiden Varjoklaanin kissojen mukana. Hänen oppilaansa oli nyt soturi, pitkän ja hartaan koulutuksen jälkeen. Valosydän katsoi kuinka Sysituhka juoksi perheensä luokse ensimmäisenä ja otti vastaan lämpimät onnittelut heiltä.
Harmahtava kolli katsahti Valosydäntä kohti ja hänen keltaiset silmänsä tuikkivat onnesta ja ylpeydestä. Valosydän hymyili hymyä, jonka tuloa hän ei olisi voinut mitenkään estää. Sysituhka loikki Valosydämen luokse ja röyhisti rintaansa ylpeänä, mutta katsoi silti kiitollisena entistä mestariaan.
”En olisi tässä ilman sinua, Valosydän”, tuore soturi sanoi sitten ja Valosydämen oli pakko myöntää olevansa yllättynyt. ”Olisin voinut saada kenet tahansa mestarikseni, mutta sain juuri sinut, juuri oikean mestarin minulle. Kiitos sinulle kuuluukin siitä, millainen olen nyt. Ja… minä toivon, että voimme yhä saalistaa yhdessä.”
”Tietysti voimme”, Valosydän sanoi hymyillen, ”olethan sinä oppilaani lisäksi ystäväni. Jos ystävyyteni siis sinulle, herraseni, kelpaa.”
”No varmasti!” Sysituhka nauroi ja painoi päälakensa Valosydämen päälakea vasten.
”Muista vartioida leiriä hyvin”, Valosydän kiusoitteli ja iski silmäänsä Sysituhkalle, joka nauroi silmiään pyöräyttäen. Sen jälkeen Varjoklaanin uusin soturi loikki ystäviensä Ahotassun ja Ruskotassun luokse. Valosydän katsoi hänen menoaan lempeästi hymyillen, kunnes hänen katseensa osui leirin laitamilla istuvaan Taivaleeseen. Hän oli siis oikeasti jäänyt seuraamaan Sysituhkan soturinseremoniaa, aivan kuten Valosydän oli kollilta pyytänyt. Ja se sai Valosydämen hymyilemään.

Jotain oli tulossa, jotain pahaenteistä. Valosydän aisti sen. Ja hän oli ollut oikeassa. Kolmen kissan rajapartio palasi haavoja täynnä mukanaan yhden kissan ruumis; Levin eli Varjoklaanin varapäällikön ja Kanervatähden kumppanin ruumis.
Kanervatähti oli vahvan kuorensa alta murtunut nähdessään kuolleen kumppaninsa ja oli surrut tämän ruumiin äärellä siihen asti, kunnes kuu hohti taivaalla ja vielä senkin jälkeen aamuun asti. Koko klaani suri taitavan varapäällikön kuolemaa.
Päällikön oli kuitenkin valittava uusi varapäällikkö pian. Se olisi vaikeaa, hyvin vaikeaa. Valosydän aisti päälliköstään huokuvan tuskan. Oli vaikea valita uutta varapäällikköä oman kumppaninsa seuraajaksi.
Kanervatähti kuitenkin nousi Pimeäkivelle juuri auringonhuipun aikaan julistamaan uuden varapäällikön nimen ja kysymään, aikoisiko hänen valitsemansa kissaa ottaa paikan vastaan.
Monet odottivat hermoillen päällikön valintaa. Oli niitä, jotka toivoivat tulevansa valituksi ja oli niitä, jotka halusivat jo päästä tästä eteenpäin. Oli myös niitä, jotka halusivat antaa Kanervatähden ja monen muun jatkaa surutyötä tämän valinnan jälkeen.
Moni toivoi Kanervatähden tehneen hyvän valinnan. Oli kuitenkin riski, ettei Kanervatähti olisi pystynyt harkitsemaan uutta varapäällikköä kunnolla, olihan naaras surrut ja suri yhä Levin kuolemaa. Oli kuitenkin myös mahdollista, että suru ja viha olivat antaneet päällikölle selkeän näkemyksen uudesta varapäälliköstä.
Kun päällikkö lopulta lausui valitsemansa kissan nimen ääneen, hiljaisuus laskeutui kissojen ylle.
Närhiviiksi? Valosydämen korvat heilahtivat ja hän kääntyi katsomaan harmaavalkoista kollia ihmeissään. Närhiviiksi oli yksi niistä viimeisistä, jonka Valosydän näki mahdollisena varapäällikkönä. Ei vain kollin hermostuneisuuden takia vaan… myös jonkin muun takia. Jokin kollissa ei ollut kohdallaan. Mikä oli saanut Kanervatähden valitsemaan juuri Närhiviiksen Varjoklaanin varapäälliköksi?
Närhiviiksi tuntui olevan turhankin rauhallinen verrattuna siihen millainen kolli normaalisti oli. Hänen askelluksensa eteenpäin oli hatara. Koko muu klaani tuntui, ainakin suurimmaki osaksi, olevan aivan sanaton Kanervatähdne valinnalle.
Kun Närhiviiksi oli palannut partion mukana, oli hänen katseensa ollut kauhusta sekainen. Hän kertoi nähneensä Vesikauhun, luopion, Levin ruumiin äärellä. Entinen Jokiklaanin kolli oli kuitenkin säästänyt Närhiviiksen, vaikka Närhiviiksen mukaan kaksikon katseet olivat kohdanneet.
Ja vaikka kuinka Valosydän oli uskonut harmaavalkoisen kollin hylkäävän Kanervatähden kutsun varapäällikökseen, Närhiviiksi otti sen vastaan. Klaani huusi onnittelunsa kollille ja Kanervatähti perusteli Varjoklaanin tarvitsevan Närhiviiksen kaltaisen varapäällikön; vaikka hermostuva, silti järkevä, hämäävä ja jäänrikkojan kaikkien ennakkoluulojen keskelle. Päällikkö tuntui myös olevan sitä mieltä, että vastuu Närhiviiksen harteilla rauhoittaisi häntä. Kanervatähti oli oikeassa siinä, että Närhiviiksellä oli paljonkin viisautta ja hän oli hyvin taitava taistelija tositilanteessa. Kolli oli ollut läsnä, kun Vesikauhu oli hyökännyt kesken taistelun kettua vastaan.
Kun monien shokki lopulta väistyi, sai Närhiviiksi odotetut onnittelut ja kannustukset vastaan. Muutama pettynyt piti kuononsa kiinni ja kyräili Närhiviikseä. Osa oli myös vastahakoinen päällikön valinnasta muuten vain ja piti etäisyytensä siksi uuteen varapäällikköön. Heidän tulisi kuitenkin päästä siitä yli ja hyväksyä Kanervatähden valinta. He tulisivat kuulemaan ja näkemään Närhiviikseä nyt päivittäin.
Valosydän onnitteli Närhiviikseä ensimmäisten joukossa. Miksi horjuttaa kollin nyt (mahdollisesti) kasvavaa itsevarmuutta? Ehkäpä Närhiviiksestä löytyikin potentiaalinen varapäällikkö. Varmasti kaikilla olisi aluksi vaikeaa niin vastuullisessa pestissä. Valosydän kuiskasikin kollille ennen lähtöään, ettei Närhiviiksen tulisi pelätä pyytää apua niiltä, joilta hän uskoi saavansa apua. Kolli oli vaikuttanut yllätyneeltä, mutta hento kiitos oli kollin huulilta tippunut.
Valosydän pelkäsi eniten Närhiviiksen jäävän jalkoihin niin omassa klaanissaan kuin muiden klaanien edustajien osalta. Hän ei aina osannut sanoa vastaan vaan arkaili usein. Siksi Valosydän piti kolli silmällä ainakin ensimmäiset päivät, jotta pystyisi heti auttamaan häntä tarpeen tullen ja kasvattamaan myös muiden klaanin kissojen luottamusta uutta varapäällikköä kohtaan. Olisi kurjaa ja jopa kohtalokasta, jos kissat eivät voineet luottaa ja kunnioittaisi varapäällikköään.
Närhiviiksi väläytti usein syvästi kiitollisen katseen Valosydämelle tai sanattomasti sanoi kiitos naaraalle. Valosydän otti vastuukseen – Taivaleen kaitsemisen ja opettamisen lisäksi – pitää huolen, että Närhiviiksi oli kunnossa ja hän pärjäsi niin vastuidensa kuin itsensä kanssa. Silloin, kun Taival ei ollut leirissä tuttuun ruoka-aikaan, Valosydän otti Närhiviiksen seurakseen tai piti huolen, että Närhiviiksi ymmärsi ottaa Valosydämen seurakseen syömisen aikana. Valosydän kyseli kollin kuulumiset ja pärjäämisen päivittäin muutamiakin kertoja. Närhiviiksi vastasi aina totuudenmukaisesti ja tuntui aina olevan paljon rentoutuneempi puhuttuaan Valosydämen kanssa.
Kirjava naaras toivoi kollin keräävän tarpeeksi itseluottamusta ja lopulta osoittavansa olevansa varapäällikkyyden arvoinen. Tähän mennessä kolli oli pärjännyt paljon paremmin kuin Valosydän tai kukaan muukaan olisi voinut kuvitella hänen pärjäävän. Valosydän oli useimmiten aina auttamassa, oli se hiljaa tai äänessä. Kukaan ei kuitenkaan – ainakaan usein – huomannut sitä tai sitten sanonut sitä aina ääneen.

Taival nukkui aina taivasalla. Valosydän ymmärsi tosin miksi. Hän ei ollut osa Varjoklaania ja vaikka hänet oli otetti hyvin vastaan, oli soturien pesä täynnä kissoja eikä Taival ollut koskaamn antanut mitään merkkejä siihen suuntaan, että nauttisi suurista kissajoukoista, pikemminkin päinvastoin. Olihan kolli tottunut kulkemaan yksin.
Nyt Valosydän tunsi outoa vetoa tumman kollin luokse, joka makasi neulasten peittämällä alueella katsellen kirkasta tähtitaivasta. Oli lämmin yö eikä edes tuuli havisuttanut puiden oksia ja latvoja.
Valosydän asteli yön lempeässä hiljaisuudessa ja rauhassa Taivaleen luokse ja asettui hänen vierelleen, kuitenkin sopivan etäisyyden päähän, jotta ei varmasti häirinnyt kollia liikaa.
Kirjava naaras kävi mielessään läpi kaikkea, mitä oli oppinut Taivaleesta viime aikoina. Hän tiesi nyt, miksi kolli halusi päästä puhumaan Tähtiklaanin kanssa. Hän ymmärsi nyt, miksi Taival vaati sitä niin kovin. Valosydän tekisi itse täysin samoin Taivaleen tassuissa.
”Minä ymmärrän nyt, miksi haluat puhua Tähtiklaanin kanssa”, Valosydän totesi hiljaa, katse yhä tähdissä. ”En koskaan kyseenalaistanut haluasi puhua heille, mutta nyt ymmärrän, miksi se on niin tärkeää.”
”Ymmärryksesi ei-”
”Minunkin emoni on Tähtiklaanissa”, Valosydän ei antanut Taivaleen puhua loppuun. ”Ei minun ymmärykselläni ole väliä, kyllä minä tiedän sen. Halusin vain sinun tietävän, että minä tiedän. Tiedän, millaista se on, kun ei tunne omaa emoaan.”
”Sinun emosi on Tähtiklaanissa myös?” Taival toisti Valosydämen sanat. Kolli istui alas ja kietoi häntänsä ympärilleen.
”Minä olin onnekas, kun sain puhua hänelle unissani”, Valosydän sanoi hymyillen haikeasti. ”Hän kuoli, kun olin vasta vähän yli kuun ikäinen.”
Pentuna ja oppilaansa Valosydän oli elänyt syyllisyydessä. Hänen syntymänsä oli heikentänyt hänen emonsa kuntoa ja lopulta hänen emonsa keho ei ollut kyennyt enää parantumaan. Monet samanikäiset oppilaat ja pennut olivat huudelleet sitä hänelle usein. Hänen emonsa oli kuitenkin usein heidän tavatessaan unissa, ettei Valosydämellä ollut mitään syytä tuntea sitä kahlitsevaa syyllisyyttä. Sydänmieli oli vain iloinen, kun oli saanut Valosydämen pennukseen ja saanut nähdä hänen kasvavan.
Nyt he eivät olleet puhuneet kuihin, mutta siinä oli syynä koko Tähtiklaanin hiljaisuus. Valosydän kaipasi emoaan, vaikka ei hänen kanssaa usein ollutkaan päässyt puhumaan. Naaraan onneksi hänellä oli hänen isänsä, joka oli kuiden ja kuiden jälkeen osoittanut olevansa mitä parhain isä tyttärelleen.
”Toivon, että sinäkin pääset pian puhumaan emosi kanssa Tähtiklaanissa”, Valosydän sanoi sitten hymyillen, ”aivan kuten minäkin olen päässyt puhumaan omani kanssa.”
”Toivon samaa”, Taival nyökkäsi lyhyesti.
”Taival”, Valosydän kohtasi tummaturkkisen kollin katseen ja laski tassunsa kollin tassulle, ”olen varma, että emosi näkee sinut juuri nyt. Hänen huulillaan on varmasti mitä onnellisin hymy, kun hän katsoo sinua. Ja kun hän pääsee puhumaan kanssasi, on se varmasti hänelle mitä parhain päivä. Ja lupaan sinulle, että se odottamasi päivä vielä koittaa.”

LUKU 2

Vesitassusta oli tullut Jokiklaanin parantajaoppilas aivan kuten Valkotähti oli sanonut. Vaikka uutinen oli tullut Vesitassulle yllätyksenä, hän oli nopeasti tottunut parantajaoppilaan tehtäviin ja huomasi nauttivansa siitä suuresti. Kissojen auttaminen täytti hänestä onnesta ja lämmöstä, ja hän nautti nähdessään, kuinka jokiklaanilaiset paranivat tai heidän kipunsa hellitti hänen avullaan.
Vesitassu oli parantajaoppilaan tehtävien aikana myös ymmärtänyt jotain uutta itsestään. Jotain, mikä selitti paljon. Todella paljon.
Hän oli Yksisiiven synnytyksen aikana ymmärtänyt, etteivät kaikki hänen tuntemansa tunteet olleet hänen omia. Kun Yksisiipi oli saanut pentunsa ja Vesitassu oli hakenut uudelle kuningattarelle vettä, kolli oli tuntenut voimakasta, sanoinkuvaamatonta rakkautta pentuja kohtaan. Vaikka hän pitkin pennuista, hän oli hämmentynyt tuntemastaan. Ne olivat Yksisiiven pentuja, eivät hänen. Miksi hän sitten tunsi olevansa kuin pentujen emo?
Silloin Vesitassu oli kohdannut Yksisiiven katseen ja oli ymmärtänyt. Hän tunsi Yksisiiven rakkauden Huurupentua ja Aavepentua kohtaan.
Sen jälkeen monet asiat olivat selkiytyneet kollille. Hän ymmärsi vihdoin, miksi hänet valtasi joskus aivan yhtäkkiä jokin voimakas tunne, kuten pelko, rakkaus, ilo tai suru. Hän ymmärsi, miksi oltuaan pitkään kissojen seurassa hän halusi viettää hetken aikaa yksin: muiden tunteet kävivät hänelle raskaiksi. Hän ymmärsi, minkä takia osasi lukea kissojen tunteita niin hyvin. Hänhän tunsi ne itsekin.
Vesitassu oli ymmärtänyt sen, ettei tuntenut jokaista toisen kissan tunnetta tai kokenut kaikkien tunnetiloja. Hän oli havainnut tuntevansa vain kaikista voimakkaimmat tunnetilat, kuten esimerkiksi Yksisiiven rakkauden pentujaan kohtaan, tai Pimeyssielun surun jättäessään Vesitassun Jokiklaaniin.
Asian ymmärtäminen ei kuitenkaan muuttanut mitään Vesitassun elämässä, ei ainakaan merkittävästi. Hän jatkoi kissojen hoitamista, uuden opettelemisesta ja yrttien keräämistä. Sen hän tiesi, ettei kukaan muu kokenut tunteita ja maailmaa samalla tavalla kuin hän: kukaan muu ei nähnyt ympäristöään muiden tunteiden kautta. Siksi hän ei ollut maininnut asiasta kenellekää, vaikka hän kovasti halusikin. Kaamosmarja tuskin ymmärtäisi, sillä vaikka parantaja oli mukava ja ystävällinen, hän ei vaikuttanut sellaiselta, joka voisi täysin käsittää Vesitassun kokemaa. Valkotähti tuskin uskoisi häntä. Päällikkö oli älykäs, mutta tuskin edes hänen ajatusmaailmaansa kuului Vesitassun kokemat asiat.
Mutta Yksisiipi… Kenties Yksisiipi voisi ymmärtää ja uskoa häntä.
“Oletko käynyt vielä katsomassa kuningattaria ja pentuja?” Vesitassu kysyi Kaamosmarjalta, joka pujahti parantajan pesään.
Tummanharmaa naaras pudisti päätään. “En ole. Sinähän voit käydä tekemässä sen.”
Vesitassu nyökkäsi ja syöksähti sitten mestarinsa ohitse aukiolle. Pentutarha oli aivan hänen ja Kaamosmarjan pesän vieressä, eikä kollin tarvinnut kuin vilkaista pesälle päin nähdäkseen sen edustalla leikkivät pennut ja heitä vartioivat kuningattaret. Kaislapentu ja Lummepentu yrittivät opettaa nuoremmille Huurupennulle ja Aavepennulle jotain, mikä näytti hyvin paljon saalistamiselta, ja Peurapentu ja Hopeapentu puoliksi juttelivat, puoliksi leikkitappelivat Aarrepentu vierellään.
Pennut olivat kaikki terveitä ja energisiä, mistä osittain sai kiittää myös anteliasta viherlehteä. Sekä riistaa että yrttejä riitti koko klaanille, ja Kaamosmarjakin oli sanonut viherlehden olevan erityisen hyvä. Sairauksia tai nälkää ei tarvinnut pelätä ja he voisivat rauhassa kerätä yrttivarastoja lehtikatoa varten.
“Hei, Vesitassu”, Narsissiketo näki parantajaoppilaan ensimmäisenä.
Kaikusielu heilautti häntäänsä Vesitassulle tervehdykseksi, ja Yksisiipi nousi seisomaan. Huurremyrsky vain vilkaisi Vesitassua, eikä antanut tälle sen enempää huomiota. Vesitassu oli antanut asian olla: kuningatar oli kärsinyt jo paljon.
Yksisiipi käveli Vesitassun luokse ja kosketti kollioppilasta kuonollaan päälaelle lempeästi. “Mukava nähdä sinua, Vesitassu.”
“Miten Huurupennulla ja Aavepennulla menee?” Vesitassu kysyi.
Yksisiipi vilkaisi pentujaan, jotka ottivat mallia Lummepennusta ja loikkasivat kohti sammalpalloa. “Todella hyvin. He terveitä, leikkisiä pentuja.”
“Siltä vaikuttaa”, Vesitassu kehräsi. “Minulla olisi asiaa. Käykö, että juttelemme, kunhan olen ensin katsonut pentujen ja muiden kuningattarien voinnin?”
“Totta kai se käy”, Yksisiipi sanoi hieman yllättyneenä. Ehkä hän osasi jo aavistaa Vesitassulla olevan jotakin tärkeää kerrottavaa. “Toivottavasti kaikki on hyvin.”
“On, on”, Vesitassu vakuutteli ystävälleen. “Tulen kohta.”
Parantajaoppilas suuntasi ensin kuningattarien luokse. Kaikusielu ja Narsissiketo kertoivat voivansa hyvin, ja pienellä tarkistuksella Vesitassu totesi olevansa samaa mieltä. Kuningattarien mukaan heidän pennuillakaan ei ollut mitään ongelmia, jos Lummepennun viimeaikaista unettomuutta ei laskettu. Vesitassu vakuutteli, ettei kyseessä todennäköisesti ollut mitään vakavaa, mutta lupasi tuoda illalla hieman unikonsiemeniä helpottaakseen Lummepennun yötä.
Huurremyrsky oli hieman vaikeampi tapaus. Harmaa kuningatar oli terve, ainakin fyysisesti, mutta Vesitassu tunsi kuningattaresta huokuvan hieman ahdistusta. Huurremyrsky ei itse myöntänyt mitään, eikä suostunut vieläkään ottamaan yrttejä helpottaakseen oloaan, joten Vesitassu antoi asian olla. Hän aikoi kyllä seurata kuningatarta etäältä ja puuttua asiaan, jos tämän olotila muuttuisi pahemmaksi.
Vesitassu pahoitteli pennuille joutuessaan hetkeksi keskeyttää heidän leikit, jotta kykeni käymään heidät kaikki nopeasti läpi. Lummepentu ja Hopeapentu olivat kaikista kärsimättömimpiä, joten Vesitassu kävi ensiksi heidät läpi ja lisäksi kysyi Lummepennulta hieman enemmän tämän unettomuudestaan. Muut pennut odottivat kärsivällisesti, että Vesitassu nuuhki heidät läpi, ja varsinkin Aavepentu ja Aarrepentu oli helppo tutkia. Kollit pysyivät kiltisti paikoillaan, vaikkakin Aavepentu teki sen tyynen rauhallisesti, ja Aarrepentu selkeästi jännittyneenä.
Pennut olivat kaikki terveitä ja hyväkuntoisia, kuten Vesitassu oli epäillytkin, ja parantajaoppilas kiitti heitä kärsivällisyydestä ennen kuin palasi Yksisiiven luokse.
“Kaikki on hyvin”, Vesitassu naukui. “Huurupentu ja Aavepentu voivat kummitkin hyvin, aivan kuten sanoit.”
“Kiitos”, Yksisiipi sanoi.
“Entä sinun olosi? Kaikki hyvin?” Vesitassu kysyi.
Harmaavalkoinen kuningatar nyökkäsi. “Kaikki on oikein hyvin. Entä sinulla, Vesitassu?”
“Olen terve”, Vesitassu sanoi.
Ainakin uskon niin, hän lisäsi mielessään ja vaihteli painoa tassulta toiselle hieman hermostuneena. Entä jos Yksisiipi ei sittenkään uskoisi häntä - tai vielä pahempi: entä jos hän uskoisi ja kertoisi Valkotähdelle, joka häätäisi Vesitassun pois?
Parantajaoppilas ravisti ajatuksen mielestään. Ei niin tulisi käymään. Yksisiipi ei tekisi niin.
“Menemmekö sivummalle juttelemaan?” Yksisiipi kysyi ja nyökkäsi pentutarhan taakse.
“Entä pentusi?” Vesitassu kysyi. Kuningatar halusi varmasti pitää pentunsa koko aja silmissään.
“Luotan siihen, että muut kuningattaret katsovat heidän perään”, Yksisiipi sanoi. “Narsissiketo, voitko vahtia hetken Huurupentua ja Aavepentua? Tulen pian takaisin.”
“Tottahan toki!” Narsissiketo kehräsi vastauksensa.
“Kiitos.” Yksisiipi kääntyi kohti Vesitassua. “Tule.”
Vesitassu seurasi ystäväänsä pentutarhan taakse, missä he saivat olla rauhassa muiden kuulevilta korvilta tai näkeviltä silmiltä. He istahtivat alas kasvokkain. Yksisiipi laski häntänsä tassujensa päälle, ja Vesitassu heilautti omaansa. Hän tunsi olonsa vieläkin hermostuneeksi, vaikka luottikin täysin Yksisiipeen.
“Kaikki on hyvin”, Yksisiipi sanoi kuin olisi huomannut Vesitassun hermostuneisuuden. “Voit kertoa minulle mitä vain.”
Vesitassu koetti löytää oikeita sanoja, joilla kertoa asiansa. “Olen huomannut jotain… erilaista itsestäni. Jotain, mitä muut eivät koe. Tai en ainakaan ole huomannut muiden olevan samanlaisia.”
“Mitä olet huomannut?” Yksisiipi kysyi. Hän kallisti päätään uteliaasti ja hänen sinertävissä silmissään oli lempeä sävy.
“Pystyn tuntemaan toisten kissojen tunteita”, Vesitassu sanoi. Kaikista parasta oli aloittaa jollakin yksinkertaisella. “En aina. Vain kaikista vahvimmat tunteet. Ymmärsin sen vasta, kun sinä sait Huurupennun ja Aavepennun. Tunsin rakkautesi pentujasi kohtaan ja ymmärsin, ettei se voinut olla omaani: vain emo voi rakastaa pentujaan sillä tavalla.”
Yksisiipi nyökkäsi mietteliäänä. “Et olisi ensimmäinen kissa, jolla on jonkinlaisia kykyjä… Millä tavalla tunnet toisten tunteet?”
“Samalla tavalla kuin hekin, luulisin”, Vesitassu sanoi. “Tunnen ne kuin ne olisivat omiani. Tunnen ne sekä mielessäni että kehossani, ja yleensä ne tulevat aivan yllättäen ja katoavat yhtä nopeasti, minkä takia olen ennen luullut vain reagoineeni vahvasti. Mutta nyt ymmärrän, että ne ovat vain olleet toisten tunteita, eivät omiani lainkaan.”
“Täytyy olla raskasta tuntea toistenkin tunteita omiensa lisäksi”, Yksisiipi sanoi.
Vesitassu kohautti lapojaan. Hän ei ollut pitänyt sitä liian raskaana. Toki joskus hän tarvitsi omaa rauhaa omien tunteidensa kanssa, mutta pääasiassa häntä ei haitannut kokea muiden tunteita. “Toisinaan, mutta ei se minua haittaa. Voin auttaa muita paremmin, kun tiedän, mitä he tuntevat. En tiedä miksi kykenen siihen, mutta haluan käyttää taitojani muiden hyväksi.”
“Sinä olet todella nöyrä ja hyvä kissa”, Yksisiipi kehräsi. “Kunpa vain kaikki näkisivät sen.”
Vesitassu tiesi kuningattaren viittaavan niihin jokiklaanilaisiin, jotka eivät vieläkään täysin luottaneet häneen hänen isoisänsä Vesikauhun takia. “Ihan sama, mitä muut minusta ajattelevat.”
“Joku päivä he näkevät hienoutesi”, Yksisiipi kommentoi vielä ja väräytti sitten korviaan uteliaana. “Haluatko kertoa jotain esimerkkejä muiden kissojen tunteista?”
“No… esimerkiksi koin rakkautesi pentujasi kohtaan, kun he syntyivät. Se oli… voimakasta. Hukuttavaa. Se lämmitti minua syvältä sisältä, mutta sai minut myös työntämään kaikki omat tarpeeni pois mielestäni. Vain pentujen terveys ja onnellisuus merkitsi”, Vesitassu kertoi. “Sitten toinen voimakas esimerkki on Aarrepentu. Toisinaan tunnen hänestä huokuvan pelon ja ahdistuksen, erityisesti hänen ollessa isommassa kissajoukossa ja Hopeapentu ei ole hänen seurassaan. Se tuntuu… pysäyttävältä. Kuin jossain mielessäni olisi tukos, joka fyysisesti estää minua puhumasta jopa silloin, kun haluaisin.”
Yksisiipi nyökkäsi. “Hän on hyvin ujo. Sinä todella tunnet toisten tunteita.”
“Olen aina tuntenut”, Vesitassu sanoi, “vaikka aiemmin en ollutkaan ymmärtänyt sitä. Luulin kaikkien tunteiden olevan omiani.”
“Olet joutunut kokemaan paljon”, Yksisiipi sanoi myötätuntoisesti ja nuolaisi Vesitassun korvaa. “Muista, että voit aina tulla juttelemaan minulle ihan mistä vain?”
“Muistan”, Vesitassu sanoi. “Samat sanat sinulle. Kiitos, että uskoit minua.”
“Tottakai.” Yksisiipi hymyili Vesitassulle. “Minun on parasta palata takaisin Huurupennun ja Aavepennun luokse. Ties mitä ne kaksi vielä keksivät.”
“Hyvä idea. Kaamosmarja varmaan odottaa minua takaisin”, Vesitassu naurahti. “Nähdään myöhemmin, Yksisiipi.”
He koskettivat vielä toistensa kuonoja omillaan ennen kuin hajaantuivat eri suuntiin. Yksisiipi palasi pentutarhalle, ja Vesitassu näki kuinka Aavepentu ja Huurupentu molemmat kiiruhtivat emonsa luokse hännät heiluen. Vesitassu hymyili itsekseen ennen kuin suuntasi itse parantajan pesälle.
Kaamosmarja tervehti oppilastaan heilauttamalla häntäänsä. “Meidän täytyy etsiä lisää kehäkukkaa. Sitä ennen on joitakin yrttejä, jotka täytyisi lajitella.”
“Selvä”, Vesitassu nyökkäsi.
“Muistatko mihin kehäkukkaa käytetään?”
Vesitassu nuolaisi huultaan mietteliäänä. “Hmm, kehäkukka… Ainakin tulehduksiin ja toisinaan jäykkiin niveliin.”
“Oikein, olet nopea oppimaan”, Kaamosmarja kehräsi. “Sitä voi käyttää myös verenvuoron tyrehdyttämiseen. Siksi se on tärkeä yrtti.”
Vesitassu pörhisti rintaansa saadessaan kehuja mestariltaan. Samalla hän yritti parhaansa painaa muistiinsa kehäkukan hyödyn verenvuodon tyrehdyttämisessä. Kolli väräytti korvaansa, kun kysymys välähti hänen mielessään. “Sinä olet oppinut taitosi sinun mestariltasi, etkö vain? Mutta mistä ensimmäinen parantaja oppi taitonsa ja tietonsa jos hänellä ei ollut ketään opettamassa?”
Kaamosmarja liikautti viiksiään huvittuneena. “Sinä se jaksat ihmetellä. Minulla ei ole täydellistä vastausta kysymykseesi, mutta luulen Tähtiklaanilla olleen osansa ensimmäisen parantajan opettamisessa. Tai ehkä se kaikki tapahtui virheen ja erehdyksen kautta.”
“Ooh. Kukakohan oli ensimmäinen parantaja?” Vesitassu pohti.
Kaamosmarja naurahti. “Mennään nyt lajittelemaan yrttejä ja sitten etsimään lisää kehäkukkaa.”
Vesitassu nyökkäsi ja sukelsi syvemmälle parantajan pesään.

Kokoontuminen ei ollut Vesitassun ensimmäinen, mutta se oli vieläkin hänelle hämmentävä kokemus. Kissoja oli niin paljon, ettei hän ollut uskoa silmiään ja kaikki ne erilaiset hajut saivat hänen päänsä pyörälle. Vaikeinta olivat kaikki ne voimakkaat tunteet, jotka värähtelivät hänen kehonsa läpi aina välillä. Kolli yritti parhaansa mukaan jättää tunkeilevat tunteet huomiotta ja sulkea ne pois mielestään. Loppuje lopuksi ne eivät olleet hänen omiaan - miksi reagoida niihin?
Tunteiden sulkeminen pois oli hyvin vaikeaa varsinkin Vesitassun ollessa väsynyt, mutta oli olemassa varsinkin yksi tunne, jonka työntäminen oli hyvin, hyvin vaikeaa. Niin vaikeaa, että Vesitassu oli alkanut harkita sen olevankin hänen omansa.
Joka kerta, kun hän oli kokootumisessa, hän tunsi jotain todella kummallista. Kuin naru, joka veti häntä mukanaan, mutta ei kertonut minne, tai kuin hän olisi metsästänyt kauan saalista ja oli vihdoin saamassa sen kiinni pitkän odotuksen jälkeen. Se oli aivan hänen tassujensa edessä, jossakin siellä kissameren seassa, mutta Vesitassu ei tiennyt mitä se oli ja missä se oli.
Aina palatessaan takaisin Jokiklaanin leiriin, se tunne muuttui ja tavallaan myös voimistui. Hänestä tuntui siltä kuin jotain puuttuisi hänen viereltään tai hänen elämästään, mutta hän ei tiennyt mitä se oli. Hän tiesi vain, että se veti häntä pois Jokiklaanista järven toiselle puolelle, sekä samaan aikaan etäisesti jonnekin klaanien ulkopuolelle. Kokoontumisesta kotiin palaaminen oli vaikeaa aluksi, mutta lopulta hän tottui siihen outoon tunteeseen, joka hänen vatsanpohjassaan velloi, eikä hän kiinnittänyt siihen päivän tai parin jälkeen lainkaan huomiota enää.
Päälliköt aloittivat keskustelun pian sen jälkeen, kun Myrskyklaani saapui paikalle. Vesitassu tervehti Myrskyklaanin parantajaoppilasta Valotassua iloisesti heti nähdessään tämän kävelevän parantajarykelmää kohti. Valotassu hymyili pienesti ja heilautti häntäänsä.
“Tulittehan te”, Vesitassu kehräsi. “Luulin jo, että jätätte kokoontumisen väliin.”
Valotassun katse kävi nopeasti Valhetähdessä. “Ei nyt sentään.” Vaalea kolli oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. “Miten sinulla menee?”
“Hyvin! Kaamosmarja on todella hyvä mestari, ja jokiklaanilaiset ovat pääasiassa mukavia. Toki monet heistä käyttäytyvät yhä kuin olisin kettu”, Vesitassu selitti innoissaan. “Ai niin! Autoin ensimmäisen kerran synnyttämisessä! Yksisiipi sai kaksi pentua. Miten sinulla menee? Oletko sinä päässyt auttamaan synnyttämisessä?”
Valotassun ilme synkkeni, ja Vesitassu tunsi oman henkensä salpaantuvan hetkeksi, kun ahdistuksen ja murheen aalto vyöryi hänen ylitseen. Hänestä tuntui kuin joku olisi painanut hänen rintakehäänsä ja estänyt häntä hengittämästä. Vesitassu upotti kyntensä maahan rauhoittaakseen itseään.
Nämä eivät ole minun tunteitani, Vesitassu muistutti itseään. Mutta miksi Valotassu oli niin ahdistunut ja… murheen murtama?
“Onko kaikki hyvin, Valotassu?” Vesitassu kysyi varovaisesti.
Valotassu väisti Vesitassun katsetta. “Yksi… yksi kuningattareistamme sai pentuja.”
Vesitassu ymmärsi heti, että jotain oli tapahtunut. Valotassusta huokuva suru ja ahdistus olivat vain voimistuneet, ja jokiklaanilaisen täytyi keskittyä työntääkseen ystävänsä voimakkaimmat tunteet syrjemmälle, jotta ei hukkuisi niihin itsekin. “Mitä ikinä tapahtuikin, se ei ollut sinun vikasi.”
“Miten sinä-?” Valotassu hämmentyi niin, että kohtasi vihdoin Vesitassun katseen. Sitten hän huokaisi syvään, ja kellanvihreät silmät suuntautuivat jälleen muualle. “Yksikään pennuista ei selvinnyt.”
“Olen pahoillani”, Vesitassu naukaisi hiljaa. “Olen varma, että teit kaikkesi Sudenlaulun kanssa. Joskus… joskus asioita tapahtuu, emmekä voi sille mitään.”
“Niin kai.”
Vesitassu hymyili rohkaisevasti. Hän olisi halunnut jotenkin kertoa Valotassulle, kuinka paljon tätä ihaili - olihan myrskyklaanilainen ensimmäinen parantajaoppilas, johon hän oli tutustunut - mutta ei tiennyt miten. Valotassu oli ollut Sudenlaulun oppilaana paljon kauemmin kuin Vesitassu oli ollut Kaamosmarjan, ja harmaa kolli todella piti Valotassua suuressa arvossa. Valotassun täytyi tietää paljon kaikenlaista, mitä Vesitassu ei vielä osannut!
“Oletko koskaan kuullut vihmasta?” Vesitassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. “Kaamosmarja mainitsi siitä yksi päivä, mutta ei kertonut mihin sitä käytetään. Sanoi vain, ettei sitä yleensä löydy Jokiklaanin reviiriltä.”
“Vihma?” Valotassu räpäytti silmiään. “Se on keltakukkainen kasvi. Yleensä sitä käytetään hauteena haavoille tai murtuneille luille.”
“Vau, kiitos!” Vesitassu kehräsi, into välähtäen hänen silmissään. “Sinä tiedät niin paljon. Toivon, että joku päivä minä tiedän yhtä paljon kuin sinä!”
“En minä nyt niin paljoa-”
“Tiedät enemmän kuin minä”, Vesitassu sanoi häntäänsä heilauttaen.
Valotassu hymyili ujosti. “Kiitos.”
He hiljenivät kuuntelemaan päälliköiden puhetta. Jokaisella klaanilla vaikutti menevän pääasiassa hyvin, tai sitten kukaan ei halunnut paljastaa heikkouksiaan. Vesitassu oli aina kiinnostunut muiden klaanien tapahtumista, mutta erityisesti Myrskyklaani veti häntä syystä tai toisesta puoleensa. Hän kuuntelikin tarkkaan, mitä kaikkea Valhetähti kertoi, ja jokaisen valkomustan päällikön mainitseman nimen kohdalla Vesitassu pidätti hengitystään kuin olisi odottanut Valhetähden mainitsevan jonkin tietyn nimen. Sitä nimeä ei kuitenkaan tullut.
Kokoontuminen päättyi, ja Vesitassu hyvästeli Valotassun, joka lähti Sudenlaulun perässä pois. Kaamosmarja kosketti oppilaansa kylkeä hännällään kävellessään tämän ohitse, ja Vesitassu antoi katseensa kiertää vielä kerran kissajoukossa hänen ympärillään ennen kuin seurasi mestariaan.

//sisältää verta ja kuolemaa
luku 9.

~I’d die to be where you are
I tried to be where you are
Every night I dream you’re still here~

Valkea pentu loikkasi kynnet edellä edessään leijailevaan lehteen. Pimeyssielu katseli Loiskepentua mietteliäänä. Kolli ei ollut..reagoinut millään ihmeen tavalla Vesipennun lähtöön. Pentu oli vain näyttänyt enemmänkin tyytyväiseltä, kun sai olla ainoa pentu. Vaikka joskus, Pimeyssielu oli näkevinään ikävää kollin katseessa.
“Muista pitää häntä alhaalla kun vaani. Ei, ei noin alas, muuten se osuu maahan, näetkös?” Pimeyssielu ohjeisti poikaansa. Loiskepentu vilkaisi tummilla silmillään häntä, näyttäen sitten oman versionsa.
“Nytkö?” Pentu tokaisi ja Pimeyssielu painoi pennun huitovan takapään alas.
“Paikoillaan”, Pimeyssielu sanoi ja nuolaisi valkeaa kollia otsasta. Loiskepentu murahti ja pyyhkäisi tassullaan turkkiaan sulavammaksi. Vesikauhu katseli kauempaa mietteliään näköisenä pentua, nousten sitten ylös. Loiskepentu käännähti salamana vanhemman kollin puoleen.
“Vesikauhu! Näytä minulle taas niitä temppuja, joita teet!” Loiskepentu maukui Vesikauhu huokaisten syvään. Pimeyssielu peitti hymynsä katsomalla tassujaan, mutta hänen hymynsä hyytyi. Mitä jos Vesikauhu opetti jotain aivan muuta, kuin piti? Hän kuitenkin pyyhki ajatukset mielestään. Kolli ei satuttaisi hänen pentuaan, ainakaan välttämättä. Hänen onnekseen Loiskepentu oli kuitenkin fiksu ja teki kuten kehotettiin. Vesikauhu oli aluksi näyttänyt sekalaisia tunteita, jotka oli kuitenkin muuttuneet enemmän hyväksyvästi kuin häntä ja pentuja vastaan. Vesikauhu ja Kaaosmyrsky olivat kysyneet missä Vesipentu oli, mutta Pimeyssielu oli päättänyt olla hiljaa. Hän ei aikonut paljastaa tietojaan, vaikka se sattui. Se sattui enemmän kuin mikään kynsi ja tekemä haava, vaan se repi hänen sieluaan enemmän rikki. Kuten se, että hänen kaksi muuta pentua oli Myrskyklaanissa. Mutta se oli ollut hänen raskas päätöksensä, hänen suurin salaisuus jota ei voinut kertoa.
“Haluatko omaa aikaa?” Kaaosmyrsky kysyi tullen naaraan luo ja kosketti toista kevyesti hännällään. Pimeyssielu hymyili.
“Kiitos. Jos viitsit”, Pimeyssielu sanoi ja Kaaosmyrsky nyökkäsi. Vihdoin.. hiljaisuus. Olisiko kaikki ollut tälläistä, jos hän olisi jäänyt klaaniin? Naaras mietti. Olisiko hän voinut olla siellä iloinen ja onnellinen…kuten nyt? Hän pystyi oikeastaan myöntämään sen, että alkoi olla onnellinen. Vaikka suru pennuista painoi häntä kasaan, mutta ilo yhdestä pojasta sai hänet enemmän iloiseksi kuin koskaan.
“Pimeyssielu!” Kuului Vesikauhun ääni. Sitä hiljaista hetkeä ei kerennyt kauaa olla, Pimeyssielu pudisti päätään.
“Olen täällä”, hän sanoi tullen esille. Loiskepentu tuli kiertämään emoaan vasten.
“Sinun vuorosi..vahtia häntä”, Vesikauhu vilkaisi pentuun nopeasti. “Minä… olen pari auringonnousua poissa”, Vesikauhu selitti. Pimeyssielu nyökkäsi, ei hän ikinä ollut kysynyt minne vanhempi kolli lähti. Eikä aikoisi. Se ei kuulunut hänelle.
“Emo.. aurinko sattuu vieläkin”, Loiskepentu valitti. Pimeyssielu oli huomannut sen. Se ilmeni parhaiten sen jälkeen, kun hän oli vienyt Vesipennun Jokiklaaniin. Hän ei osannut kuitenkaan sanoa, johtuiko se valkeasta turkista vai siitä, että pennulla oli erikoisen mustat silmät. Toki, se voisi olla molempien syytä. Ehkä.. elämä halusi rangaista häntä hänen ainoalla pojalla joka oli hänen luonaan.
“Me voimme olla varjossa”, Pimeyssielu sanoi. “Kuljemme täällä hyvin pimeässä, kun tunnemme alueet. Vieraissa paikoissa se on vaikeampaa”, Pimeyssielu mietti. “Voimme kokeilla liikkua vähän myöhemmin, kun aurinko on enemmän maassa. Käykö?” Loiskepentu nyökkäsi. Kaksikko käpertyi lähemmäksi puita suojaan varjoon. Valkea pentu painautui emoaan vasten ja nukahti. Pimeyssielu ei viitsinyt nukkua yksin. Se olisi liian.. vaarallista. Hän kuitenkin antoi päänsä painua tassujen päälle ja kuunnella lehtien kahinaa tuulessa.

Kuului ääni. Metsästä. Ensin Pimeyssielu ajatteli sen olevan Kaaosmyrsky, joka saapui metsältä, mutta se olikin vieraan kollin hajua. Pimeyssielu nousi ylös.
“Emo! Miksi nousit?!” Loiskepentu avasi silmänsä ja suunsa suureen haukotukseen.
“Shh! Hiljaa!” Pimeyssielu sanoi äkisti pojalleen painautuen maahan. Musta kolli, joka oli saapunut heidän pesänsä lähistölle, haisteli ilmaa. Sitten heidän katseensa kohtasivat. Pimeyssielu kiinnitti huomiota kollin erivärisiin silmiin. Toinen sininen, toinen vihreä. Pimeyssielu nousi ylös, astellen pentunsa eteen turkki äreänä pystyssä.
“Kuka olet ja mitä teet täällä?” Pimeyssielu murisi. Musta kolli vain katsoi ensin Pimeyssielua laiskan näköisenä, mutta katse sitten kiinnostuen pennusta. Ensin hänen katseensa oli iloinen, mutta se muuttui äkisti, eikä Pimeyssielu osannut sanoa miksi. Pimeyssielu käännähti poikansa puoleen.
“Et liikahda, ennen kuin Kaaosmyrsky tai Vesikauhu tulee. Onko selvä?” Pimeyssielu katsoi poikaansa joka nyökkäsi ja murisi sitten kohti mustaa kollia, joka nyt katseli valkeaa pentua silmät täynnä…surua? Pimeyssielu ihmetteli tunnistaessaan kollin katseessa olevan tunteen ja liu’utti kyntensä esille.
“Lähde. Tämä on meidän paikkamme”, Pimeyssielu murisi hiljaa. Tumma kolli oli hiljaa. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli pentua.
“Haluan tuon pennun”, kolli onnistui sanomaan ja kohottamaan katseensa Pimeyssieluun. Hän sähisi ja loikkasi huutaen.
“Et koske minun poikaani!” Pimeyssielu suuttui. Musta kolli huitoi kynsillään hurjasti. Pimeyssielu väisti enimmät niistä, mutta yksi osui häntä korvaan, josta alkoi vuotaa verta hurjasti. Pimeyssielu kyyristyi ja loikkasi osuen kolliin. Hän väisti seuraavan, mutta seuraavaa hän ei saanutkaan väistettyä ja sai suoran osuman jälleen. Pimeyssielu sai iskettyä hurjasti, mutta kun kolli oppi naaraan taistelutavan, siitä tuli vaikeampaa. Se oli hurja taistelu, jossa kumpikin väisti ja iski. Kaksi isoa kissaa painivat keskenään, heidän ympärillään ilmassa leijuen karvapalloja. Mutta lopulta musta kolli oli saanut Pimeyssielun iskun väistettyä ja sen kautta horjuttanut naaraan tasapainoa, jotta tuo oli kaatunut. Kolli suuttui pitäessään naarasta aloillaan ja raapaisi viimeisen iskunsa Pimeyssielun kaulaan, josta alkoi pulputa verta. Pimeyssielu läähätti ja yritti saada happea, mutta hän tunsi vain menevänsä enemmän tukkoon siitä. Loiskepentu katseli hiljaa sivusta painautuneena maata vasten juuri siinä, mihin Pimeyssielu oli käskenyt hänen jäädä.

Kaaosmyrsky kerkesi juuri tulla paikalle, kun musta kolli oli häipymässä. Kaksi kollia katseli toisiaan hetken silmiin, kuin haastaen uuteen taistoon. Vieras kissa kuitenkin lähti sitten pois, saaden Kaaosmyrskyn kääntymään hänen puolelleen.
“Taistelin..kerrankin hyvin”, Pimeyssielu sanoi verivana vuotaen hänen suustaan ja viittasi kohti heidän poikaansa, joka tuli askel askeleelta lähemmäksi kuolevaa emoaan. “Pidäthän hänestä huolta?” Sitten Pimeyssielu käänsi katseensa kumppaniinsa. Hän katseli Kaaosmyrskyä hymyillen silmiään myöten, kuin nauttien viimeisestä katseesta katsellessaan kumppaniaan, jota ei tulisi enää näkemään. Kolli oli reagoinut johonkin..oliko se hyvä asia? Hän mietti ja henkäisi syvään. Kaaosmyrsky jäi itkemään Pimeyssielua vasten Loiskepennun maukuen vieressä tähtitaivaan alla. Kolli huusi täyttä kurkkua pois omaa suruaan ja tuskaansa valkoinen pentu vierellään.

~The ghost by my side, so perfectly clear
When I awake, you’ll disappear~

Pimeyssielu henkäisi syvään, kuin heräten unesta. Hän ei todellakaan tiennyt, missä oli. Ympärillä oli.. tyhjyyttä ja kolkkoa, mutta samaan aikaan valoisaa, kuin tulevaisuus näyttäisi kirkkaalta hänelle.Se oli..outoa, kaikkien hänen tekojensa jälkeen. Tyhjästä asteli häntä vastaan valkea naaras, jolla oli saman tyyliset silmät kuin hänet tappaneella kollilla.
“Hei Pimeyssielu. Olen Huurrekuu, Pakkaspuron sisko”, naaras esitteli itsensä. Pimeyssielu räpytteli silmiään hämmentyneenä. “Ja olen pahoillani. Ei Pakkaspuro tahallaan tee noin…”
“Älä huoli, olisin tehnyt samalla tavalla”, Pimeyssielu vastasi kääntäen katseensa maahan luimien, mielessään muisto Kaaosmyrskystä ja pojastaan, joita ei tulisi enää koskaan tapaamaan. Sitten hän kohotti katseensa, kun oli päästänyt muistosta irti. “Olenko.. olenko Tähtiklaanissa?” Naaras kysyi varovasti. Huurrekuu rypisti kulmiaan ja viittoi hänet istumaan.
“Tietääkseni tämä on.. rajamaailma. Täältä kissat menevät eteenpäin - jos menevät. Tämä on nyt sinun päätöksesi”, valkea naaras sanoi nousten ylös.
“Mitä tarkoitat?” Hän hämmästeli tarkastellen Huurrekuuta.
“Saat valita ja se on.. jokseenkin harvinaista. Tuletko mukanani Tähtiklaaniin.. jotta voisit mahdollisesti päästä ohjaamaan poikaasi Vesitassua?” Huurrekuu sanoi alkaen haihtumaan. Pimeyssielu ampaisi ylös.
“Tätä en valitse. Minä tulen”, Pimeyssielu sanoi nyökäten vakavana. Huurrekuu nyökkäsi.
“Hyvä päätös.”

Hän näkisi vielä ainakin toisen poikansa.

Kaksikko haihtui sinne, minne kuuluukin.

//siis.. tää oli ehkä vaikein tarina kirjottaa, sattuu niin paljon </3

//en oo kirjottanu pitkään aikaan, joten en ota vastuuta asiavirheistä xD lisäksi halusin tän nopeasti ulos, joten voi olla vähän sekavaa?

Varoitus: verta, kuolemaa

luku 10.

I wanna scream 'til the words dry out

Etsijätaivas katsoi sydän kallellaan, kun Tarinamieli poistui tunnelista, lähtien kohti Tuuliklaania. Etsijätaivas tiesi, että jos hänen sisarensa ei tuntenut olevansa kotona täällä, hän voisi olla kotonaan muualla. Se oli okei, sillä Etsijätaivas tunsi itsekin sen. Hän tunsi sen saman vedon, pois, jonnekin kauas. Hän tunsi kaipuuta mustan kollin luokse, jota rakasti niin kovasti. Hän olisi valmis lähtemään, eikä tilannetta auttanut Myrskyklaanin outo tunnelma. Hän tahtoi pois, jonnekin turvaan. Turvassa hän olisi Nicon luona.
“Hän tulee olemaan siellä onnellinen”, Ukkostassu lohdutti Etsijätaivasta ja nojasi sisareensa käärien heidän häntänsä yhteen. Etsijätaivas painoi päänsä alas, mitä hän tekisi nyt, kun yksi oli poissa?
“Sinulla on vielä minut”, Pilkkutassu kuiskasi Etsijätaivaalle ja puski häntä. Pieni naaras nielaisi kyyneleensä alas. Aivan liikaa asioita oli tapahtunut. Etsijätaivaan pää tuntui.. täydeltä. Tuntui siltä, että kaikki asiat tulisivat päälle. Tuntui, että jokainen Myrskyklaanin kissa katseli ja tiesi hänen salaisuutensa, joka tuntui raskaana hänen lavoillaan. Vaikka hän toisaalta tiesi, ettei kukaan katsonut häntä.
“Minun pitää poistua, te pärjäätte?” Etsijätaivas kuiskasi poistuen tunnelista lähtien juoksuun. Jos Etsijätaivas olisi katsonut, hän olisi nähnyt Valhelaulun ja Pakkaspuron pistävät katseet hänen selässään, mutta naaras jatkoi vinhaa juoksuaan. Metsä vilisi hänen silmissään ja hän tunsi, kun satunnaiset oksat hipoivat hänen pörheää turkkiaan. Etsijätaivas katseli ympärilleen Myrskyklaanin rajalla, näkyisikö Nicoa missään. Mustaa kollia ei ollut missään. Huokaisten syvään, hän jäi odottamaan. Pian näkyi mustan turkin vilahdus ja se sai Etsijätaivaan ilmeen kirkastumaan.
“Etsijätaivas?” Nico kysyi hiljaa ja saapui hänen luokseen. Etsijätaivas vilkaisi ympärilleen, mutta synkässä havumetsässä ei näkynyt ketään.
“Sinä tulit”, Etsijätaivas kuiskasi hiljaa.
“Tietenkin”, kolli naukaisi ja puski naarasta.
“Minulla on ollut.. raskasta”, Etsijätaivas selitti. “Myrskyklaanissa velloo outo tunnelma.. kissoja on lähtenyt vaihtamaan klaaneja. Soturilain seuraaminen ja sinun valitseminen.. on vaikeaa. Sydän ei voi olla kahdessa paikassa samaan aikaan”, Etsijätaivas sanoi ja katsoi kollia silmät kiiltäen kyynelistä. Nico avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta kun Etsijätaivas antoi kyynelten tulla, kolli otti Etsijätaivaan surun vastaan. Kun Etsijätaivas sai itsensä rauhoitettua, hän avasi suunsa. “Minusta tuntuu, että sinun tuleminen klaaniin olisi erittäin huono idea tällä hetkellä. Jos jotain olisi tulossa, en hyväksyisi, että sinuun sattuisi”, Etsijätaivas sanoi sydän murtuen. Nico olisi halunnut tulla, mutta Etsijätaivas kieltäytyi nyt päästämään häntä. “Enkä voi olla varma, mitä Valhetähti ajattelisi kaikkien näiden valheiden jälkeen, mitä olen kertonut”, Etsijätaivas painoi päänsä alas. Nicon silmissä välähti ja kollin turkki nousi pystyyn.
“Sinä kiellät minua tulemasta?” Etsijätaivas tyytyi katselemaan maata, eikä voinut kohdata kumppaninsa katsetta. “Ja ensin olit sitä mieltä, että se kävisi?”
“Silloin oli eri päällikkö”, Etsijätaivas sanoi. Heinätähdeltä hän olisi uskaltanut kysyä, mutta Valhetähti.. hänestä Etsijätaivas ei ollut aivan varma. Nico vain siristi silmiään.
“Hyvä on”, Nico sanoi äänessään pettymystä. Etsijätaivas sulki silmänsä.
“Nähdään myöhemmin”, Etsijätaivas sanoi ja lähti laahustamaan pois. Hänellä olisi paljon tehtävää vielä tänään.

Etsijätaivas palasi leiriin. Vastassa oli Pilkkutassu, joka ilahtui nähdessään sisarensa.
“Etsijätaivas! Oletko kunnossa?” Hän kysyi ja Etijätaivas nyökkäsi purren huultaan ja hymyili surullista, tekohymyä, joskin toivoen ettei kolli huomaisi sitä.
“Olen. Halusin vain, tuoretta ja raitista ilmaa”, Etsijätaivas sanoi ja katseli leiriä, joka vaikutti tyhjältä. “Entä sinä? Voitko paremmin?” Etsijätaivas kysyi. “Oletko.. muistanut syödä? Oletko käynyt partiossa?” Naaras uteli, saaden suurimmat huolet hetkeksi pois mieleltään.
“Lähdetäänkö ulos?” Pilkkutassu kysyi, katseessaan hieman ahdistuneisuutta. Etsijätaivas lähti kävelemään edeltä. Tunneli tuntui tassujen alta samalta, tutulta ja lohdulliselta. Metsä avartui aivan erinäköiseksi hämärtyessä. “Nyt on ollut vähän.. huonompi kausi”, Pilkkutassu aloitti. “Nyt on ollut vähän vaikeaa”, hän kertoi. “Mutta se helpottaa kyllä vielä joskus”, Etsijätaivas nyökkäsi ja hymyili rohkaisevasti.
“Tule. Juostaan kilpaa järvelle!” Etsijätaivas tönäsi veljeään ja lähti edeltä. Pilkkutassu naurahti.
“Hei! Otit varaslähdön!” Etsijätaivas nauroi edellä ja antoi viherlehden tuulen puhaltaa turkkiinsa. Puuskuttaen kaksikko saapui järven rannalle, jonne aurinko oli värjännyt järven viimeisillään valoilla. Kohta tulisi synkkää. He kiertelivät rantaa ja painivat, kuin olisvat taas kaksi pentua emon vierellä.
“Pilkkutassu, älä koskaan muutu”, naaras sanoi veljelleen.
“Minä toivon samaa sinusta”, kolli sanoi. “Palataan kotiin, minulla on aamupartio”, Pilkkutassu ehdotti ja sanoi Etsijätaivaan naurahtamaan. Heille tulisi lyhyet yöunet.

Aamulla Pilkkutassu oli kadonnut partioon, kuten oli illalla sanonut. Etsijätaivas vuorostaan oli noussut aikaisin, koska halusi nähdä Täplätuulen.
“Emo?” Etsijätaivas uteli, kun näki emonsa leirissä. Täplätuuli näytti hämmästyvän nähdessään Etsijätaivaan. “Halusin vain nähdä, miten voit”, Etsijätaivas sanoi ja katseli emoaan. Täplätuulen silmät näyttivät raskailta, mutta samalla niistä näkyi iloa.
“Olen iloinen, vaikka Tarinamieli on lähtenut Tuuliklaaniin”, hänen emonsa kertoi kehräten. “Se oli hänen päätöksensä, emmekä voi vaikuttaa siihen”, Täplätuuli sanoi jatkaen. “Ja se on okei. Hän on silti tyttäreni, niin kuin sinä”, hän jatkoi ja katsoi Etsijätaivasta hiljaa. “Oletko SINÄ kunnossa?” Hän kysyi ja katsoi Etsijätaivaan kasvavaa mahaa. “Miltä tuntuu?” Etsijätaivaan korvia kuumotti.
“V-voin hyvin..”, naaras aloitti. “Vaikka onhan se hassua ajatella, että sinä saat pentujen pentuja!” Etsijätaivas puski emoaan ja Täplätuuli hymyili takaisin.
“No niin, näethän? Meillä ei ole hätää”, hän sanoi. Etsijätaivas uskoi siihen lauseeseen, ainakin pienen hetken.

Hän käveli partiossa Näkyviiksen kanssa. Näkyviiksi oli yksi niistä kissoista, jonka Etsijätaivas oli päästänyt lähelleen. Hän hyväksyi vanhemman kollin läheisyyden ja rakasti Näkyviikseä todella paljon, vaikkakin eri tavalla kuin perhettä ja Nicoa. Hiirinenä ja Kipinätassu kulkivat heidän edellään.
“En malta odottaa, että pikkuruiset pennut syntyvät!” Näkyviiksen viikset väpättivät. Etsijätaivas virnisti.
“Sinulle tulee tassut täyteen töitä, kun joudut katsomaan heitä!” Etsijätaivas sanoi ja kehräsi ääneen.
“Paraskin puhuja!” Näkyviiksi heilautti häntäänsä muka loukkaantuneena, mutta kollin silmissä näkyi pilkettä. “Oletko..nähnyt häntä?” Näkyviiksi kuiskasi madaltaen ääntään. Etsijätaivas nyökkäsi, ilme kirkastuen.
“Joo! Me tapaamme uudestaan illalla, kunhan kerkiän lähteä. Maha alkaa hidastamaan”, Etsijätaivas sanoi puri hammasta painaen tassunsa maahan. Entä jos Nico ei halunnut pentuja? Entä jos hän halusi pentuja niin paljon, että halusi heidät pois klaanista? “Pelkään pentujen puolesta. Heidän uskollisuuttaan tullaan repimään.. vain sen takia, etten uskalla ottaa Nicoa klaaniin”, Etsijätaivas kuiskasi. Näkyviiksi läimäytti Etsijätaivasta hellästi korville.
“Sinulla on aina minut. Muista se”, Etsijätaivas hymyili kiitollisena kollille.
“Muutan pentutarhaan, ennen kuin vatsani estää kokonaan liikkeen”, naaras alkoi miettimään tavallisia, tulevia asioita. Ehkä hänellä ei ollutkaan hätää, vaikka siltä tuntui. He joutuivat ottamaan edellä meneviä kiinni ravilla, jotta eivät joutuisi aivan liian jälkeen.

Sinä iltana, sen jälkeen kun oli käynyt partiossa ja syönyt, auringon hämärtyessä, Etsijätaivas kulki hymyillen kohti hänen ja Nicon tapaamispaikkaa Hän oli päättänyt kertoa Nicolle heidän pennuistaan emonsa ja hänen keskustelunsa rohkaisemana. Toki Näkyviikselläkin oli ollut vaikutusta asiaan. Mitään pahaa ei voisi tapahtua, sillä ei ollut hätää. Kaikki oli hyvin, Etsijätaivas ajatteli astuessaan rajan yli, etsien katseellaan kumppaniaan. Musta kolli istui kauempana, kyyneleet silmissään. Etsijätaivas järkyttyi ja juoksi kollin luokse.
“Mitä on tapahtunut?” Hän oli paniikissa. Nico pyyhki tassuunsa kyyneleet ja katsoi Etsijätaivasta ilme vakavana.’
“Etsijätaivas”, hän aloitti. “Tämä on niin vaikeaa. Emme voi elää näin. Sinä kärsit tästä vielä”, kolli aloitti kuiskaten, mutta sai voimaa sanoistaan. “Joten olen päättänyt lähteä, enkä aio palata. Olen niin pahoillani.” Etsijätaivas antoi kyynelten tulla.
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Kertomiesi asioiden perusteella, olisimme molemmat..pulassa”, musta kolli katsoi silmissään pelkkää pimeää. Etsijätaivas pudisti päätään ja yritti lähestyä kumppaniaan, mutta Nico väisti.
“Olen pahoillani. Hyvästi Etsijätaivas”, Nico sanoi kyyneleet valuen pitkin poskea. “Ehkä.. ehkä tämä olisi toteutunut joskus”, kolli sanoi murtuneena. “Joskus, erillä päälliköllä. Me näemme vielä, usko pois”, Nico sanoi pieni hymynkare huulillaan. Sitten kolli käänsi selkänsä harmaalle naaraalle ikuisiksi ajoiksi, kadoten synkkään metsikköön. Etsijätaivas jäi katsomaan typertyneenä Nicon perään, katse valuen maahan ja siitä hänen mahaansa. Hänen olisi pitänyt kertoa heti kaikki, mutta se oli liian myöhäistä. Kaikki oli mennyt niin pieleen, kuin vain voi mennä. Ainakin Nico tulisi olemaan turvassa.

Mutta entä pennut? Olisivatko pennut turvassa? Etsijätaivas ei osannut vastata kysymykseen, vaan palasi kohti leiriä, toki hitaammin kuin aikaisemmin.

Etsijätaivas oli osannut arvioida oikein, sillä hänen vatsansa kasvoi kasvamistaan. Se ei oikein antanut tilaa sille, että hän olisi pystynyt metsästämään vikkelästi. Hänen oli täytynyt tyytyä siihen, että makasi päivät pesässä, välillä lyhyissä partioissa joihin oli kysynyt lupaa Häivätuulelta. Mutta eräänä iltana, kun he miettivät Näkyviiksen kanssa kävelylle lähtemistä, hänen vatsassaan muljahti ja hän parkaisi.
“Oletko kunnossa?” Näkyviiksen silmistä näkyi huoli.
“En. Hae Sudenlaulu!” Etsijätaivas sihahti ja Näkyviiksi poistui pesästä. Etsijätaivas tunsi, kun lämmin veri takertui hänen pörröiseen turkkiinsa. Kuuluiko verta olla noin paljon? Paniikin ollessa läsnä, Sudenlaulu saapui oppilaansa kanssa. Sudenlaulun ilme oli mietteliäs. Mikään ei mennyt normaalisti. Etsijätaivas oli nähnyt vain muutaman kerran, kun joku Myrskyklaanin naaras oli synnyttänyt, eikä mikään niistä ollut vaikuttanut näin vaikealta ja kivuliaalta, vaikkei synnytys kyllä helppoa ollutkaan. Ne olivat olleet helppoja ja sulavia kertoja, mutta nyt.. kaikki poltti. Häntä sattui kaikkialle. Maailma tuntui palavan hänen ympärillään. Kipu tuli hänelle aaltoina ja hän makasi pesässään hänen harmaavalkoinen turkki totaalisen veressä. Veri sai hänelle aikaan pientä paniikkia. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää mielensä vahvana, purren hänelle annettua keppiä. Hänen täytyi kestää, itsensä, pentujensa, klaaninsa ja kaikkien muiden tähden!
“Ensimmäinen pentu! Kolli”, Sudenlaulu kertoi, mutta Etsijätaivas näki parantajan silmistä, ettei kaikki ollut kunnossa. Pennusta kuuluisi olla iloinen, mutta Sudenlaulun silmissä korostui suru.
“Näyttäkää hänet minulle!” Etsijätaivas sihahti, mutta hänen silmissä sumeni, kun parantaja puhui Valotassulle jotain. “Ponnista vielä vähän!” Sudenlaulu komensi ja Etsijätaivas murisi ääneen. Miksi tämä oli niin vaikeaa?!
“Toinen pentu, harmaa naaras!” Valotassu ilmoitti ja nuoli pentua. Etsijätaivaalla oli paniikki - hän ei kuullut pentujen ääniä. Kukaan ei pitänyt ääntä, paitsi hänen oma hengityksensä ja vaikeroinninsa ääni.
“Siellä on vielä yksi. Pysy vielä tajuissasi Etsijätaivas!” Sudenlaulu sanoi. Viimeinen pentu tuli ulos ja Etsijätaivas jäi puuskuttamaan, mutta hänen hengityksensä salpaantui nähdessään muiden musertavat ilmeet. Kaikki.. olivat niin surullisia. Näkyviiksi sulki silmänsä, painaen kyntensä maahan.
“Etsijätaivas, olen niin pahoillani”, Etsijätaivaalla oli paniikki. Miksi Näkyviiksi pahoitteli? Hän vilkaisi vatsan vierustaan, jossa pentujen kuuluisi möngertää.

Pennut eivät liikkuneet. Ne eivät… olleet elossa enää. Eivätkä välttämättä koskaan olleetkaan. Vai olivatko? Sitä Etsijätaivas ei tiennyt, kun katseli hänen kauniita pentuja, jotka eivät hengittäneet. Etsijätaivas parahti huutoon tai itkuun, hän ei ollut enään itsekään varma. Hän huusi uudestaan niin kauan, ettei saanut ääntä enää kuuluville. Kolme niin kaunista pentua, hän ajatteli. Näkyviiksi haisteli pentuja ja katsoi Etsijätaivasta musertavalla ilmeellä. Etsijätaivas katseli pentuja ja yritti hengittää, mutta hän ei saanut happea. Maailma pyöri hänen ympärillään. Harmaan naaraan kynnet tulivat ulos, kun Etsijätaivas painoi ne maahan, sitten taas kynnet liukenivat sisälle. Hän ei.. Kukaan ei voinut tehdä mitään. Etsijätaivas itki ja sulki silmänsä, ajatellen Nicoa. Hän karautti kurkkuaan selvemmäksi, jotta pystyisi puhumaan. Näkyviiksi nyökkäsi hänelle kannustavasti, jotta voisi jatkaa puhumista.
“Tämä on.. Kuusipentu”, Etsijätaivas sanoi ja nuolaisi nuorinta, harmaata mustankirjava kollia.
“Sopiva nimi”, Näkyviiksi kuiskasi ja painautui lähemmäksi Etsijätaivasta. Etsijätaivas katsoi harmaata naarasta mustilla yksityiskohdilla mietteliäänä.
“Mäntypentu kuulostaisi sopivalta”, Etsijätaivas sanoi hiljaa ja nuoli kuollutta pentuaan. Sitten Etsijätaivaan katse meni vanhimpaan, mustaan kolliin, jolla oli valkoiset tassut. Pentu näytti niin paljon Nicolta, ettei Etsijätaivas saanut henkeä. Näkyviiksi painoi päänsä pentua vasten ja nosti sitten katseensa Etsijätaivaaseen.
“Jos saan ehdottaa, niin Koivupentu?” Etsijätaivas nyökkäsi kollille hyväksyttävästi.
“Olen pahoillani”, Sudenlaulu sanoi äänessään surua ja hämmennystä. Etsijätaivas pudisti päätään.
“Yrititte kaikkenne”, hän sanoi tarkoittaen sanojaan molemmille, parantajalle ja oppilaalle. Ehkä tämä oli vain.. Tähtiklaanin tarkoittamaa kohtaloa. “Olet taitava parantaja, mutta.. näin oli tarkoitus tapahtua”, Etsijätaivas sanoi käheästi. Hän uskoi kohtaloon. Tämä oli rangaistus Tähtiklaanilta, kun hän oli toiminut väärin. Väärin, vaikka oli kuunnellut sydäntään.

Etsijätaivas jäi pienten pentujen valvojaisiin. Hän kuiskasi kuolleiden pentujen nimet ilmaan, kun valvoi yötä vasten ja toisti niitä uudestaan ja uudestaan, kuin voiden perua tapahtuman, mutta tehtyä ei saisi tekemättömäksi. Näkyviiksi painoi lohduttavasti leukaansa Etsijätaivaan päälakea vasten antaen ystävälleen voimaa.

Hän ei tiennyt enään mitä uskoa, hänen sydämensä oli palasina. Ja hän toisti uudestaan pentujen nimet. Ja uudestaan tehden sitä niin kauan, kunnes oli nukahtanut synkkään yöhön, Näkyviiksi jääden valvomaan hänen untaan.

Viherlehden lämmin ilma tuntui hyvälle.
Liekkisade ja Laventelinenä kävelivät hieman erillään muista kokoontumisen lähtijöistä. Kokoontumissaari alkoikin jo näkymään, ja Liekkisade ei malttanut odottaa että pääsisi taas tapaamaan muiden klaanien kissat. Hän halusi tavata uudelleen Tiikeritassun, sillä tämä oli ollut mukava ja Liekkisade tahtoi tutustua häneen paremmin. Hänen ajatellessaan he olivat jo päässeet saarelle. Laventelinenä tuuppasi häntä kuonollaan, ja he juoksivat muiden mukana. Varjoklaani oli jo paikalla, joten Liekkisade suuntasi sinne nähdäkseen oliko Tiikeritassu päässyt kokoontumiseen. Pienen etsiskelyn jälkeen hän löysi kollin juttelemassa jollekkin Varjoklaanin oppilaalle.
"Hei, Tiikeritassu!" Liekkisade hihkaisi.
"Hei Liekkisade! Miten on mennyt?", Tiikeritassu käänsi katseensa häneen. Liekkisade ajatteli hetken, ja vastasi:
"Tosi hyvin! Minulla on nyt kumppani", oranssi soturi sanoi ystävällisesti. He rupattelivat siinä hetken, kunnes Laventelinenä tuli ja vetäisi häntä hännästä.
"Tule, päälliköt alkavat puhumaan", Laventelinenä sanoi hiljaa. "Myrskyklaani vaikuttaa etäiseltä", Laventelinenä tokaisi, ja Liekkisade lähti seuraamaan. Hän heilautti häntäänsä oppilaalle, joka oli jäänyt taakse. He istuivat muiden Jokiklaanilaisten selaan ja katsoivat kun klaanipäälliköt aloittivat puhumisen. Tuuliklaani oli ensimmäinen.
"Tarinamieli liittyi Tuuliklaaniin. Olemme myös havainneet poikkeuksellisen paljon käärmeitä", Tuuliklaanin päällikkö Huminatähti kertoi kuuluvalla äänellä, ja sitten antoi puheenvuoron Myrskyklaanin päällikölle.
"Olemme havainneet kaksijalkoja rajojen lähettyvillä", Valhetähti antoi puheenvuoron seuraavaksi Jokiklaanille lopetettuaan.
"Yksisiipi ja Leopardikynsi saivat kaksi pentua, Huurupentu ja Aavepentu", Valkotähti sanoi. "Olkiväre ja Ilveskuura myös liittyivät Jokiklaaniin", kolli vielä jatkoi.
"Häädimme ketun reviiriltä", Varjoklaanin päällikkö Kanervatähti kertoi vähäiset uutiset, ja viimeinen päällikkö, Hallatähti puhui.
"Olemme nimittäneet uudet oppilaat, Hunajatassu, Raitatassu ja Koivutassu", Hallatähden puhe keskeytyi koska hän odotti onnitteluja mutta muut klaanit olivat aika hiljaa, suurimmaksi osaksi vain Taivasklaanilaiset hurrasivat, mutta Liekkisade yhtyi silti mukaan.
"Vinhaviiksi ja Nopsapilvi myös saivat pentuja; Loiskepentu ja Neilikkapentu", Hallatähti ilmoitti. Sitten päälliköt hyppäsivät alas ja kokosivat omat klaaninsa. Liekkisateesta oli outoa, kun ei jääty vaihtamaan vielä kieliä mutta ei hän mitään siitä sanonutkaan, meni vain muiden mukaan, leiriä kohti.

Jokiklaanin reviirin harvat puut rupesivat näkymään, kun he pääsivät sinne. Pian kissajoukko oli jo melkein kotona, ja Liekkisadetta väsytti aivan kamalasti. Hön ei ollut saanut nukuttua viimeyönä oikeastaan yhtään, ja tänä yönä oli ollut kokoontuminen. Jos hänet vielä aamupartioon valittaisiin, kolli varmaan nukahtaisi pystyyn. Heti, kun he olivat leirissä nuori soturi meni pesään nukkumaan, edes hetkeksi. Pian uni tulikin, ja hän oli lumisella aukiolla. Lumi narskui käpälien alla, ja hän näki hieman puita ja jäätä. Tämä ei ollut minkään klaanin reviiriä, se oli vain satunnainen paikka mistä hän näki unta. Liekkisateesta tuntui, että tämä oli käynyt täällä, joskin silloin ei ollut ollut lunta näin paljoa. Käpälät upposivat lumeen, kun hän yritti kävellä eteenpäin, ja hän haistoi myyrän. Nuori kissa lähti hiipimään lumisella maalla kohti tuoksua, ja huomasi että myyrä taisi aistia hänet. Siispä hän loikkasi niin pitkälle kuin pystyi, mutta se ei siltikään riittänyt myyrän nappaamiselle. Tämä lähti juoksemaan myyrän perässä, ja oli juuri antamassa tappopuraisua, mutta kuuli klaanin varapäällikön äänen ja säpsähti hereille.
"Voisit lähteä metsästämään Nokkosväreen kanssa", Tammihuure naukaisi kun hän oli päässyt kunnolla hereille. Liekkisade nyökkäsi, eikä nähnyt kollia pesässä joten suuntasi ulos.


"Hieno tappo!" Liekkisade tokaisi kollille. Hän yritti itse keskittyä löytämään riistaa, ja pian löysikin vesimyyrän tuoksun. Pieni otus oli lähtenyt rantaa päin, ja Liekinvärinen soturi seurasi sen hajujälkeä. Kun hän pääsi rantaan, hän näki eläimen juomassa ja läiskyttelemässä vettä. Kolli hiipi lähemmäs ja lähemmäs, ja loikkasi, mutta sai vain vettä käpäliinsä, kun tassut osuivat vain veteen, loiskahtaen äänekkäästi. Hän murahti.
"Melkein sait sen", musta kolli heilautti korviaan. Kalastamisesta ei ainakaan olisi mitään iloa äskeisen jälkeen, joten Liekkisade lähti pois rannasta. Pian hän löysikin päästäisen, ja lähti vaanimaan. Kolli asetteli käpäliään maahan yksi kerrallaan, ja varmisti ettei ollut risuja tientukkeena. Tarpeeksi lähelle päästyään soturi ponnisti jaloillaan ja hyppäsi, ja sai päästäisen käpäliinsä. Juuri, kun hän oli antamassa tappopuraisua, päästäinen livisti otteesta. Liekkisade vain lähti pois siitä osasta reviirä, ja suuntasi jollekkin kaatuneelle puulle. Hän tömähti maahan, kun loikkasi rungon yli, ja sitten löysi heti hajujäljen. Se kuului myyrälle, ja pian Liekkisade näki pullean myyrän. Se oli keskittynyt johonkin muuhun, ja kolli hyppäsi ja antoi tappopuraisun. Sitten tämä lähti takaisin ystävänsä luo.



He kantoivat Nokkosväreen kalan ja varpusen sekä Liekkisateen myyrän tuoresaaliskasaan. Liekkisateella ei ollut nälkä, joten hän meni aukiolle juttelemaan Laventelinenän kanssa.
"Toivottavasti ei ala satamaan. Nuo pilvet näyttävät kyllä siltä, että voi tulla kovakin sade", Liekinvärinen kolli tokaisi kumppanilleen.
"Niin, mutta kai välillä sataakin pitää, eikä nyt olekaan satanut hetkeen", naaras vastasi. Liekkisade nyökäytti päätään kerran, ja vaihtoi asentoaan hieman mukavammaksi.
"Haluaisitko lähteä pienelle kävelylle?" Laventelinenä kysyi.
"Tietenkin!" Liekkisade sanoi. "Se olisi mukavaa."


He kulkivat Laventelinenän kanssa Jokiklaanin reviirillä, kohti rantaa.
"Haluaisitko uida taas sinne minne viimeksi luistelimme?" Liekkisade kysyi. Hän ei pelännyt käpälien kastelemista, olihan hän sentään Jokiklaanin kissa! Laventelinenä nyökkäsi. He menivät veteen ja lähtivät uimaan, kohti kokoontumissaarta. Viimeksi he olivat luistelleet sinne, mutta nyt jää oli sulanut. Onneksi.

Viides luku – Juovat kuin joet

Kauempana punaisen usvan takana näkyi muita kissoja. Osa heistä oli haaleita ja osa taas normaalin näköisiä. Kipinätassu pysyi heistä kaukana, vaikka hänen teki kovasti mieli mennä katsomaan lähempää. Hän oli vain kerran kunnolla tavannut toisen oppilasikäisen kissan tässä unien maissa ja vaikka hän koki halua tavata muita, oli Pimeyskynnen reaktio aikaisemman tapaamisen aikana ollut kyseenalainen.
”Pian sinä taidat päästä harjoittelemaan muiden kissojen kanssa”, Pimeyskynsi sanoi kuin lukien Kipinätassun ajatukset. Oranssiturkkinen oppilas katsahti mustaa naarasta ja nyökkäsi hitaasti, mutta hymyili silti.
”Se voi olla ihan kivaa tavata muita, eikö?” Kipinätassu kysyi varovasti ja Pimeyskynsi nyökkäsi, tosin miltei huomaamattomasti. Kipinätassu oli toki varovainen tässä unien maailmassa, sillä edellisellä kerralla hänen tapaamansa kissat olivat olleet hieman uhkaavan oloisia.
”Tule”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja käänsi selkänsä kauempana oleville kissoille, ”minulla on sinulle vielä opetettavaa tänä yönä.”
Kipinätassu nyökkäsi terävästi. Oppilas kuitenkin vilkaisi vielä taaksensa. Olisivatkohan muut täällä käyvät sellaisia kuin Myrskyklaanin oppilaat? Mitähän kaikkea hän voisi oppia muilta täällä käyviltä kissoilta? Hän ei voinut uskoa, että kaikki voisivat olla samanlaisia kuin se Salamasilmän oppilas. Olihan Kipinätassu täällä ja hän piti itseään ihan mukavana.
”Kipinätassu”, Pimeyskynsi pysähtyi. Naaras katsoi suoraan Kipinätassua silmiin ja hänen yhdessä silmässään oleva katse sai kylmät väreet juokseman Kipinätassun turkissa. ”Kaikki kissat täällä eivät ole sellaisia kuin voisit luulla. Pidä aina varasi muiden kanssa äläkä luota kehenkään. Täällä on kissoja, jotka käyttävät raakojan keinoja saavuttakseen haluamansa”, naaras puhui hiljaa, mutta vakavalla äänensävyllä. ”Jokainen täällä ei ajattele niin kuin sinä. Kaikilla ei ole samat tavoitteet ja se tekee tästä paikasta vaarallisen.”
Kipinätassu räpäytti silmiään yllättyneenä ja nyökkäsi muutaman kerran ennen kuin Pimeyskynsi jatkoi kulkuaan eteenpäin Kipinätassu aivan kannoillaan.
”Taivasklaanin kissoilla on monia hyviä ja tehokkaita liikkeitä puissa kiipeilemiseen”, Pimeyskynsi selitti. ”Jos koskaan joudut pakenemaan puuhun, pakene takajalat edelle puunrunkoa ylös näin”, Pimeyskynsi neuvoi ja näytti esimerkkiä. ”Voit näin yhä osua vastustajaasi kynsillä.”
Kipinätassu nyökkäsi. Pimeyskynsi oli ottanut tehtäväkseen opettaa Kipinätassulle paljon puihin liittyviä taitoja. Kipinätassu kun oli osoittanut olevansa taitava kiipeilijä ja kevytrakenteisena hänestä tulisi taitava puissakiipeilijä ja latvoissa saalistaja, sekä yläilmoista hyökkäävä soturi.
”Ja kun haluat hyökätä, juokse tai liu’u puunrunkoa alas ja vastustajan pään kohdalla”, Pimeyskynsi näytti, ”hyppäät käyttäen takajalkojasi.”
Kipinätassu älähti yllättyneenä, kun Pimeyskynsi hyökkäsi häntä kohti ja lensi kumoon Pimeyskynsi kimpussaan. Vanhempi naaras päästi Kipinätassun irti ja virnisti huvittuneena Kipinätassun säikähtäneelle ilmeelle.
”Näytät säikähtäneeltä saaliseläimeltä”, Pimeyskynsi vitsaili ja Kipinätassu rimpuili itsensä pystyyn ja mulkaisi Pimeyskynttä.
”No kuka tahansa tuosta säikähtäisi!” Kipinätassu kivahti, mutta pudisti sitten huvittuneena päätään.
Pimeyskynsi tuhahti huvittuneena Kipinätassun reaktiolle hetken. Kauempaa kuului kissojen ääniä ja Pimeyskynnen hyväntuulisuus oli tiessään. Hän hoputti Kipinätassun liikkeelle ja kauemmaksi äänien aiheuttajista.
Pimeyskynnen olotila oli muuttunut hetkessä iloisesta huolestuneeksi, mutta se oli Kipinätassulle jo tuttua. Pimeyskynnen mieliala kun aina vaihteli laidasta laitaan nopeasti, jos heidän koulutushetkensä keskeytettiin millään muotoa.
Mikä tämä paikka oikein oli, jos sen tunteva kissakin oli jatkuvasti varuillaan?
”Pimeyskynsi? Mikä… mikä tämä paikka oikein on?” Kipinätassu kysyi sitten. Pimeyskynsi pysähtyi ja katsahti Kipinätassua suoraan silmiin.
”Mistä moinen uteliaisuus?” tummaturkkinen naaras kysyi. Kipinätassu avasi suunsa, mutta sulki sen sitten. Oliko nyt ollut huono hetki ihmetellä?
”Minä… minä vain mietin, että mikä tämä paikka on. Siinä kaikki. En ole kuullut muiden puhuvan tästä paikasta Myrskyklaanissa”, Kipinätassu selitti sitten. Jokin Pimeyskynnen katseessa kuin kertoi hänelle, että hänen tulisi pitää kuononsa ummessa tästä paikasta valvemaailmassa.
”Aivan. No, uteliaisuus ei ole aina hyväksi”, Pimeyskynsi tokaisi ja heilautti häntäänsä, ”joskus se vie kohti turmiota. Tiedät, että täällä minä koulutan sinusta hyvän soturin klaanillesi ja taitavan taistelijan, jota vastaan ei ihan jokainen kykene voittamaan.”
”Niin, niin tietysti”, Kipinätassu raaputti tassullaan maata vaivaantuneena. Jokin Pimeskynnen sanoissa kertoi, että hän oli tosissaan. Ja samalla niiden taustalla tuntui olevan jotakin suurempaa, josta Pimeyskynsi ei kertonut.
Muutaman taisteluharjoituksen jälkeen Pimeyskynsi kulki aivan uutta reittiä pitkin. Täällä puiden rungot olivat täynnä kynnenjälkiä ja metsän lomassa kulki muutamia polkuja, joita pitkin kissat olivat kulkeneet useasti. Ilmassa leijui oudon tukahduttavan hajun lisäksi myös vaimeasti kissojen hajuja.
Pimeyskynsi pysähtyi yllättäen ja Kipinätassu iskeytyi päin naarasta. Kipinätassu oli juuri avaamassa suunsa, mutta napsautti sen kiinni, kun näki kauempana muita kissoja etäisinä hahmoina. Ja silloin Kipinätassu näki korkeuksiin kohoavan kukkulan, jonka huippua ei näkynyt, sillä usva peitti sen peittävään verhoonsa.
Salamasilmän ja Pimeyskynnen sanat palautuivat hänen mieleensä kuin taikaiskusta. He olivat puhuneet kukkulan laella istuvasta kissasta. Pimeyskynsi oli tuntunut kunnioittavan kukkulan laella istuvaa kissaa ja tämän joitain sääntöjä kun taas Salamasilmä ei voinut vähät välittää säännöistä sun muista.
Pimeyskynnen katse tuntui olevan liimautunut kukkulan laelle ja Kipinätassun kiinnostus kasvoi ja hän siristi silmiään katsoessaan korkeuksiin. Mitään hän ei kuitenkaan nähnyt.
”Hän ei ole enää läsnä tänä yönä”, Pimeyskynsi sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Kipinätassua. Jokin naaraan katseessa sai kylmät väreet juoksemaan Kipinätassun turkilla. Oranssiturkkinen naaras katsahti tummaturkkisen naaraan taakse ennen kuin kohtasi taas naaraan yhden silmän.
”Kuka ei ole läsnä?” Kipinätassu uskaltautui kysymään.
”Ei kukaan tiedä”, Pimeyskynsi huokaisi, ”paitsi ihan muutamat valitut. Kuten tuo kissa tuolla.”
Kipinätassu seurasi Pimeyskynnen katsetta ja pala tarttui oppilaan kurkkuun. Tuohan oli Pakkaspuro, Myrskyklaanin soturi! Kipinätassun turkkia kihelmöi taas ja hän ei tiennyt, mitä ajatella. Oliko se hyvä juttu, että Pakkaspuro oli täällä? Vai oliko se huono juttu? Kipinätassu löysi itsensä painautumasta pienempään kasaan, aivan kuin jokin hänen sisällään kerjäsi häntä pysymään poissa muiden katseilta.
”Kukkulan laella istuva kissa näkee ja kuulee kaiken, tutkii kissojen uskollisuutta hänelle”, Pimeyskynsi sanoi hiljaa ja johdatti Kipinätassua kauemmaksi muista kissoista. ”Hän tutkii, löytyykö tänne valituilta kissoilta vaadittua uskollisuutta heidän klaaneilleen ja hänelle. Hän rankaisee niitä, jotka rikkovat hänen sääntöjään ja luultavasti niitä jonakin päivänä, jotka eivät vastaa odotuksia.”
”Kuulostaa… pahalta?” Kipinätassu arveli. ”Siksi olit niin vihainen Salamasilmälle!”
”Kipinätassu, täällä on paljon kissoja, jotka eivät epäröi käyttää tilaisuutta upottaa kyntensä itseään heikomman kissan nahkaan, jos sellaisen vain saavat”, Pimeyskynsi varoitti. Hänen katseensa oli oudon hätäinen. ”Ja vain harvalta löytyy voimaa ja taitoa päihittää yhtä saatika sitten useampaa murhanhimoista ja häikäilemätöntä tappajaa. Useimmiten yhden kuolema ei hätkäytä, mutta ei ole epätavallista, jos muut kostavat. Monet meistä ovat kuolleita kissoja, Kipinätassu. Minäkin olen kuollut kuita ja kuita sitten.”
”Kuollut?” Kipinätassu sai henkäistyä. ”Mikä tämä paikka on? Ei kai tämä ole Tähtiklaani? Valhetähti sanoi, että Tähtiklaani on kuolemassa, mutta en minä sitä tällaiseksi ole kuvitel-”
”Tämä ei ole Tähtiklaani, Kipinätassu”, Pimeyskynsi keskeytti. ”Tämä on Synkkä metsä. Olet kai kuullut siitä klaaninvanhimpien tarinoissa?”
”No, vähän, mutta en paljoa”, Kipinätassu myönsi. Hän tunsi Pimeyskynnen oudon olotilan tarttuvan häneen, mutta hän ei osannut kuvailla sitä itselleen sanoin. ”En minä tiedä paljoa.”
”Kysy heiltä”, Pimeyskynsi kehotti sitten, mutta se kuulosti enemmänkin käskyltä. ”Mutta älä pelkää, Kipinätassu, sillä minä suojelen sinua, vaikka menettäisin oman henkeni siinä samassa.”

Kipinätassu kulki Tuiketassun perässä, Hohdetassun ja Loistetassun rinnalla. He kikattivat hiljaa yhdessä toistensa jutuille samalla, kun he kulkivat kohti kokoontumissaarta täydenkuun valaistessa viherlehden vihertämää luontoa.
Valhetähti kulki ylväänä Myrskyklaanin joukkion etunenässä ja Häivätuuli hänen kannoillaan. Sudenlaulu kulki Valotassun kanssa, vakava ilme kasvoillaan. Tuiketassu kulki taas tuttuun tapaansa Roihutassun rinnalla. Muut kissat kulkivat joko ystäviensä, perheenjäseniensä tai oppilaidensa/mestariensa kanssa.
Myrskyklaani saapui viimeisenä kokoontumissaarelle. Muut klaanit olivat jo paikalla ja vaihtamassa varautuneesti kuulumisia. Ilmapiiri muuttui taas heti kylmemmäksi, kun Myrskyklaani saapui muiden klaanien keskuuteen. Ja aivan kuten ennenkin sen jälkeen, kun Valhetähti oli ottanut paikkansa päällikkönä, pysyi Myrskyklaani etäällä muista muutamia kovin pinnallisia tervehdyksiä lukuun ottamatta.
Kipinätassu olisi taas kerran halunnut mennä tervehtimään muiden klaanien kissoja ja tutustumaan heihin, mutta kuiden saatossa hän oli tyytynyt jäämään oman klaaninsa joukkoon. Hänestä oli tullut varautuneempi kerta kerralta ja erityisesti Pimeyskynnen sanojen ja varoitusten jälkeen. Synkän metsän kissa oli pyytänyt, että Kipinätassu noudattaisi Valhetähden käskyä tiukemmin kuin muut siltä varalta, että joku saattaisi tunnistaa hänet Synkän metsän mailta. Ja Synkkä metsä oli täynnä kissoja, joilla oli pahat mielessään eikä heidän motiiveistaan voinut kukaan tietää etukäteen.
Kipinätassun katse vaelsi muissa kissoissa. Hän näki niin monia kissoja, joiden luokse hänen olisi tehnyt mieli mennä puhumaan, mutta jokin hänen sisällään esti sen taas. Hän oli tullut myös siihen tulokseen, että monet kummeksuivat hänen intoaan ja heilumistaan eivätkä ottaneet sitä vastaan lämmöllä.
Päälliköt olivat valmistautumassa kokoontumisen aloittamiseen ja muut jakoivat vielä viimeisiä sanojaan toistensa kanssa. Valhetähti näytti ylväältä puhuessaan muiden klaanien päälliköille ja Kipinätassu pohti, miten hän pystyi siihen. Miten kukaan noista kissoista pystyi siihen. Miten he olivat niin rauhallisia ja kylmähermoisia, kärsivällisiä ja vahvoja kuin kallio. Oliko heidän sisällään sitä samanlaista levottomuutta ja energiaa, joka virtasi Kipinätassun sisällä vai oliko hän ainoa?
Parantajien luona kävi pienimuotoinen keskustelu vielä senkin jälkeen, kun päälliköt olivat aloittaneet kokoontumisen. Se oli herättänyt Kipinätassun huomion, mutta nyt hänen katseensa osui yhteen parantajaoppilaista, joka oli hetki sitten vielä puhunut Kipinätassun veljen Valotassun kanssa.
Hän oli tummanharmaa kolli, jonka turkkia koristi useat tummat ja valkeat juovat. Hänellä oli suuret vaaleanvihreät silmät, jotka hohtivat yön pimeydessä ja tähtuen kelmeässä valossa. Kipinätassu ihaili kollin turkkia ja hänen tuikkivia silmiään. Vaikka kollin silmissä oli eräänlainen aavemainen katse, ei se työntänyt Kipinätassua pois vaan kohti harmaata parantajaoppilasta.
Ennen kuin oranssiturkkinen naaras ehti edes ottaa yhden askeleen kohti harmaata kollia, oli kokoontuminen jo päättynyt ja kissat alkoivat kerääntyä omien päälliköidensä luokse.
Paniikki valtasi Kipinätassun. Häneltä oli mennyt koko kokoontuminen ihan ohitse ja vieläpä sen takia, kun hän oli tuijottanut toisen klaanin kissaa! Mutta kaunista sellaista. Kollin juovat olivat kiemurrelleet kuin kymmenet joet hänen turkillaan.
Parantajaoppilas katosi kissajoukkoon eikä Kipinätassu enää yrityksistään huolimatta nähnyt hänen kaunista juovikasta turkkiaan missään.

Pimeyskynsi oli siitä lähtien käyttäytynyt oudosti, kun hän oli kertonut Kipinätassulle olevansa kuollut ja tämän unien maailman olevan nimeltään Synkkä metsä. Ja askel kerrallaan oli hän alkanut myös kertomaan itsestään pieniä osasia.
Edellisenä yönä Pimeyskynsi oli kertonut, miten oli menettänyt toisen silmänsä ja miten hän oli kauan sitten kulkenut hetken aikaa yhdessä Taivasklaanin kissojen kanssa. Nyt hän tosin oli kertomassa jotakin paljon synkempää.
”Minun nimeni ei ole oikeasti Pimeyskynsi”, naaras sanoi sitten. Kipinätassu hätkähti, mutta ei toisaalta ihmetellyt asiaa sen enempää. Vielä.
”Se on varmaan salanimesi? Niin kuin kutsut minua Tähkäksi?” Kipinätassu arveli, mutta Pimeyskynsi pudisti päätään kieltävästi. ”Ai?”
”Minä vaihdoin oman nimeni”, naaras sanoi sitten ja huokaisi. ”Minun oikea nimeni on Pimeydensielu.”
”Oho”, Kipinätassu ei osannut sanoa muutakaan. Pimeyskynsi oli ollut jo hieman erikoinen nimi tai siis eräänlainen synkän kuuloinen nimi, mutta Pimeydensielu oli sitäkin synkempi. Mutta synkkä nimi ei vastannut Pimeyskynnes – tai oikeastaan Pimeydensielun – oikeanlaista luonnetta, sillä Kipinätassun mielestä tuo kissa oli paljon valoisampi ja lempeämpi kuin mitä hänen nimensä ja karski ulkomuotonsa väitti. ”Miksi… miksi sinä olet vaihtanut nimesi?”
”Joskus haluaa jättää menneisyyden taaksensa kokonaan”, Pimeyskynsi vastasi, ”ja joskus haluaa piiloutua muilta. Tai itseltään.”
”Mitä sinulle tapahtui?” Kipinätassu kysyi naaraalta.
”Ensin hylkäsin pentuni. Ja sitten minä jouduin tähän paikkaan.”
Kipinätassu ei ymmärtänyt, mitä Pimeyskynsi tarkoitti joutumisellaan siihen paikkaan. Hän olisi halunnut kysyä, mutta oli herännyt kesken kaiken. Mikä oli se paikka, jossa hän toisinaan kulki unissaan nukahdettuaan pitkän päivän jälkeen? Siellä oli muitakin, mutta millä perusteella? Ketkä siellä asuivat? Kylläpä mieli tekeekin oravaa.
Kipinätassu ravisti häkeltyneenä päätään. Hänen ajatuksensa menivät nyt ihan sekaisin, kun hän alkoi ajattelemaan ruokaa, ihan tahtomattaan.
Taas seuraavana yönä Kipinätassu kulki Synkän metsän mailla. Punainen usva kietoi hänet taaksensa. Tämä paikka oli syrjemmässä kuin muut edelliset alueet. Ympäristö miltei kaikui tyhjyyttään. Pimeyskynsi istui kauempana kiven päällä ja katseli tyhjyyteen. Hänellä oli selkeästi jotakin mielensä päällä.
”Tunnet varmaankin Täplätuulen?” Pimeyskynsi kysyi ja Kipinätassu nyökkäsi, hymyillen, kun ajatteli Täplätuulta.
”Tietysti. Hän on isoemoni ja aivan ihana”, Kipinätassu vastasi ja hymyili ajatellessaan Täplätuulta, emonsa emoa.
”Minä olen hänen isoemonsa”, Pimeyskynsi sanoi sitten ja Kipinätassusta tuntui kuin maa hänen tassujensa alla olisi murtunut. Kuin pimeä kierre olisi vienyt hänet mukanaan. Pimeyskynsi… hänen sukulaisensa?
”Sinäkö- Sinäkö olet minulle sukua?” Kipinätassu sai kakaistua ulos, vaikka hänen kurkkunsa tuntui kuivalta kuin järven rannan hiekka olisi täyttänyt hänen koko ruumiinsa. Pimeyskynsi nyökkäsi hitaasti. ”Mutta… miten?”
”Minun poikani tuli osaksi Myrskyklaania kuita ennen sinun emosi syntymää”, Pimeyskynsi vastasi. ”Olin itse jo kauan ennen sitä lähtenyt Myrskyklaanista eikä kukaan muistanut minua enää, olinhan ollut vasta oppilas lähtiessäni.”
”Miksi sinä lähdit?” Kipinätassu kysyi ihmeissään. Pimeyskynsi oli hetken hiljaa ja huokaisi.
”Luulin tietäväni paremmin”, vanhempi naaras vastasi, ”ja pakenin ongelmiani. Tekojani. Itseäni. Kuten sanoin, Kipinätassu, Synkkä metsä ei ole Tähtiklaani, vaan pahojen kissojen paikka. Miksi sinä luulet, että minä olen täällä enkä Tähtiklaanissa?”
Kipinätassu räpäytti silmiään tummaturkkiselle naaraalle hämillään. ”Sanot, että tänne päätyvät vain pahat kissat. Mutta minusta sinä et ole paha. Ei ärhäntely tai muukaan sellainen tee kenestäkään pahaa.”
Pimeyskynsi hymyili hieman, mutta käänsi sitten katseensa pois. ”Minä seurasin erään julman kissan tassujenjäljissä. Hän teki niin paljon hienoja asioita nuoren kissan silmiin. Tulitähti karkotti hänet Myrskyklaanista ja minä typeränä seurasin, tehden typeriä asioita kuten hän halusi. Hän tappoi kissoja, joten minäkin tein niin. Lopulta, minä tapoin hänet.”
”Miksi?” Kipinätassu räpäytti silmiään uteliaasti. Pimeyskynsi tuntui olevan jopa hieman hämillään siitä, ettei Kipinätassu kyseenalaistanut hänen tekojaan vaan kysyi lisää uteliaana.
”Kai sitä jo alusta asti tiesi, ettei se, mitä hän ja minä tein hänen perässään ollut oikein tai oikea polku minulle. Viimeinen pisara kuitenkin oli, kun hän uhkasi tappaa minun pentuni. Hänen pentunsa. Pelastin yhden, Täplätuulen isän Harmaasulan. Ja vein hänet Myrskyklaanin lähelle, sillä en pitänyt itseäni emouden arvoisena”, naaras vastasi hymyillen hyvin apeaa hymyä. ”Minä palasin hetkeksi Myrskyklaaniin. Ja koulutin Täplätuulesta soturin. Hän on eräänlainen todiste, että minäkin olen kyennyt tekemään jotain hyvää ja kaunista.”
”Se kaikki paha, mitä olet tehnyt… Kaiken sen hyvän nojalla… Miksi sinä pidät kiinni siitä pahasta, jos oikeasti et ole sitä?” Kipinätassu kysyi, pohtien sanojaan tarkkaan. Pimeyskynsi räpäytti häkeltyneenä silmäänsä katsoessaan Kipinätassua. ”Et sinä vaikuta sellaiselta, joka voisi enää tappaa kenet tahansa ilman mitään syytä.”
”Miksi sinä noin ajattelet?” Pimeyskynsi kysyi pää kallellaan.
”Sinä teit virheitä nuorena, mutta et sinä sen jälkeen tähän mennessä ole kuin tehnyt hyvää ja vannonut suojelevasi minua jopa omalla hengelläsi”, Kipinätassu huomautti napakalla äänellä. ”Muutos omassa itsessä ja katumus jos mikä osoittaa, että kuka sinä olet. Minun isäni on aina sanonut, että tärkeintä on se mitä on nyt eikä mitä on joskus tehnyt, jos on todella muuttunut.”
”Kiitos, Kipinätassu”, Pimeyskynsi sanoi hymyillen. ”Minä lupaan sinulle, toistamiseen, että pidän sinusta huolta ja suojelen sinua hengelläni, tapahtui mitä tapahtui. Jotain synkkää on tulossa, Kipinätassu, ja minä aion pitää huolen, että sinä pystyt pitämään puoliasi kaikkia niitä pahoja kissoja vastaan. Siksi minä tahdon sinun oppivan kaiken, minkä vain voit oppia. Synkkä myrskypilvi on peittämässä kaikki allensa ja sinun täytyy osata suojella itseäsi niin hyvin kuin vain on mahdollista, sillä minä en tahdo sinun kuolevan. Siksi minä opetan sinua. Ja sinun pitää myös seurata häntä, jos kukaan kysyy, niin sinä seuraat kukkulan päällä istuvaa kissaa. Sillä se, mitä on tulossa, tuo mukanaan kuoleman aallon eikä mikään voi sitä estää saapumasta.”

// Apua anteeks tästä tuli hirveen pitkä XDD

NELJÄS OSA
Tomulla peitetty korva ja sumua kuljettava tuuli

Verenvälkkeen sanat olivat syöpyneet Tuiketasssun mieleen ja herättänyt hänessä enemmän epäilystä kuin hän oli alunperin kuvitellut. Oli totta, että Surmamieli ei ollut kertonut melkein mitään itsestään tai tavoitteistaan Tuiketassulle, eikä Tuiketassu ollut kyseenalaistanut sitä - hän oli voiman ja taidon halussa jättänyt sen kaiken huomiotta.
Mutta kuka Surmamieli oikeasti oli? Mitä Verenvälke tarkoitti sanoessaan Surmamielen lopulta tuhoavan Tuiketassun? Miksi Surmamieli ei kertonut itsestään, menneisyydestään tai ylipäätään Tuiketassulle antamastaan tehtävästä mitään ylimääräistä? Aina kun Tuiketassu yritti kysellä, hän sai vain ovelia vastauksia, jotka antoivat hänelle tarpeeksi, jotta hän ei kyselisi lisää, mutta jättivät kuitenkin kaiken tärkeän pois
Tuiketassu halusi vastauksia ja hän tiesi heti, mistä alkaisi niitä aivan ensimmäiseksi etsimään. Surmamieleltä hän ei voisi kysyä ja Verenvälkettä hän ei osannut tavoittaa - eikä hän edes luottanut punaraitaiseen naaraaseen - mutta hänen onnekseen Myrskyklaanilla oli klaaninvanhimpia. Jos klanainvanhimmat eivät osaisi auttaa, sitten ei kukaan voisi.
Tietenkin matkassa oli yksi ongelma: Surmamieli. Kolli oli saanut Tuiketassun lupaamaan, ettei naaras koskaan mainitsisi kollin nimeä tai heidän tapaamisiaan kenellekään Myrskyklaanissa tai missään muuallakaan. Tuiketassu valehtelisi, jos väittäisi pelkäävänsä pikimustan kollin reaktiota, mutta hän ei nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Hänen oli pakko tietää. Eikö Surmamieli aina korostanutkin tiedon merkitystä? Miten hän voisi ystävystyä Aavatassun kanssa tai saada kaiken mahdollisen hyödyn koulutuksestaan, jos ei tiennyt mitään?
Tuiketassu käveli klaaninvanhimpien pesää kohti. Vatukkakynsi ja Oravaliito vaihtoivat sen edustalla kieliä, ja Lehväpilvi makoili auringossa silmät lupsuen vähitellen kiinni.
Vatukkakynsi huomasi Tuiketassun ensimmäisenä. “Hei, Tuiketassu”, tummanruskea klaaninvanhin tervehti oppilasta.
“Tuiketassu!” Oravaliito kehräsi yllättyneenä. “Sinua ei olekaan vähään aikaan näkynyt.”
“Olen ollut kiireinen koulutuksen kanssa”, Tuiketassu sanoi. Hän oli pentuna rakastanut kuunnella klaaninvanhimpien kertomia tarinoita.
Vatukkakynsi hymyili. “Sinulla mahtaa olla käpälät täynnä tehtävää, kun Valhetähti on mestarinasi.”
Tietäisitpä vain, Tuiketassu irvisti mielessään. Yhden mestarin sijasta hänellä oli kaksi - ja siten myös työmäätä oli kaksinkertainen.
“Kuulenko minä Tuiketassun äänen?” Lehväpilvi alkoi havahtua tokkuraisena ja kohotti päätään. Vaaleanharmaan naaraan kasvoille levisi lempeä hymy, kun hän kohtasis Tuiketassun katseen. “Siinähän sinä oletkin kauniiden silmiesi kanssa, Tuiketassu.”
“Kiitos”, Tuiketassu nyökkäsi. Lehväpilvi oli aina ihaillut hänen kaksivärisiä silmiään, ja vaikka oppilas itse ei antanut sen näkyä, hän oli ylpeä silmiensä värityksestä.
“Millä asialla olet? Pyysikö Valhetähti vaihtamaan sammaleet pesäämme?” Vatukkakynsi kysyi vitsaillen.
Tuiketassun häntä heilahti. “Ei, mutta voin tehdä sen. Ensin haluaisin kysyä jotakin.”
“Kysy vain”, Oravaliito sanoi viikset värähtäen. “Siitä on aikaa, kun viimeksi tulit kyselemään tai kuuntelemaan tarinoita.”
Tuiketassu epäröi hetken. Surmamieli oli kieltänyt häntä, ja hän oli nähnyt mitä oli käynyt Verenvälkkeelle, joka oli uhmannut kollia. Mutta eihän Surmamieli tekisi samaa hänelle, eihän?
Vaaleanruskea naaras nielaisi. “Oletteko kuullut kissasta nimeltä Surmamieli? Hän eli aikoinaan-”
“Vanhalla reviirillä”, Vatukkakynsi päätti oppilaan lauseen. Sekä hän että Oravaliito ja Lehväpilvi olivat yhtäkkiä synkistyneet ja vaihtoivat nopeita katseita keskenään.
“Miten sinä hänestä olet kuullut?” Lehväpilvi kysyi ja kampesi itsensä istumaan, eikä hänestä näkynyt lainkaan aiempaa väsymystä. “Kukaan ei ole maininnut hänen nimeään moniin kuihin, ei ainakaan meidän tietääksemme.”
“Minä-” Tuiketassu ei ollut miettinyt niin pitkälle. Hän ei todellakaan voisi kertoa tavanneensa Surmamielen useita kertoja, mutta jos kerran klaaninvanhimmatkaan eivät puhuneet kollista, miten hän voisi selittää kysymyksensä alkuperän?
“Onko hän tullut sinun uniisi?” Oravaliito henkäisi.
Tuiketassu räpäytti silmiään, ja kauhu valtasi hänet silmänräpäyksessä. Tiesivätkö klaaninvanhimmat Surmamielen kävelleen hänen unissaan siitä lähtien, kun hän oli ollut pentu? Mutta vastahan he olivat ihmetelleet hänen kysymystään sekä teitämystään. Epäilivätkö he jotakin? Joutuisiko hän nyt ongelmiin? Selkeästi Surmamielen nimen ottaminen esille oli kauhistuttanut heidät kaikki - mutta miksi?
“Oravaliito!” Vatukkakynsi älähti ja läimäisi kumppaniaan kevyesti tassullaan. “Katso nyt! Kauhistutit Tuiketassun, ja aivan suotta! Miksi se kissa kävisi oppilaan unissa?”
“Mitä Oravaliito ja Vatukkakynsi tarkoittavat”, Lehväpilvi aloitti ja yritti selkeästi rauhoittaa sekä Tuiketassua että itseään, “on että olemme nähneet Surmamielestä silloin tällöin unia. Yleensä hänen menneisyydestään, elämästään vanhalla reviirillä, mutta toisinaan kolli vain välähtää edessämme kuin yrittäisi muistuttaa meitä olemassaolostaan. ”
Hämmennys valtasi Tuiketassun. Oliko Surmamieli todella vieraillut klaaninvahimpien unissa? Miksi klaaninvanhimmat uneksisivat Surmamielen menneisyydestä? Kolli oli elänyt niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan elossa oleva kissa ole koskaan tavannut tätä saatika ole elänyt samaan aikaan. Todennäköisesti nykyiset klaaninvanhimmatkin kuulivat pentuina tarinoita Surmamielestä, jos niitä oli koskaan edes kerrottu. Tuiketassu oli varma siitä, ettei kyseessä voinut olla vain tavallisia unia, vaan Surmamielen on täytynyt oikeasti vierailla klaaninvanhimpien unissa.
“Älä pelkää”, Vatukakkynsi sanoi. “Surmamieli on varmasti kuollut kokonaan jo kauan aikaa sitten. Ei kukaan elä Synkässä metsässäkään ikuisesti. Ne ovat vain typeriä unia, mitä me olemme nähneet ja todennäköisesti johtuvat siitä, että olemme eläneet hieman synkempiä aikoja.”
“Synkkä metsä?” Tuiketassu kysyi. Hän oli kuullut Synkästä metsästä: se oli pimeä, kuolemaa henkäävä metsä, jonne kaikista pahimmat kissat joutuivat ja erityisesti soturilakia rikkoneet. Tähtiklaanin vastakohta. Miksi Vatukkakynsi puhui kuin Surmamieli eläisi Synkässä-
Tuiketassun sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja hänen henkensä salpaantui aivan kuin hänen keuhkonsa olisivat unohtaneet miten hengittää. Synkkä metsä. Hän oli käynyt Synkässä metsässä. Koko sen ajan, kun hän oli tavannut Surmamieltä unissaan, hän oli vieraillut Synkässä metsässä, Tähtiklaanin maiden ulkopuolella.
“Niin”, Oravaliito sanoi. “Surmamieli joutui Synkkään metsään, siitä ei ole epäilystäkään. Mutta kuten Vatukkakynsi sanoikin jo, se pahamaineinen luopio on varmasti aikoja sitten kaikonnut sieltäkin. Kukaan ei elä ikuisesti, Tuiketassu, ei edes kuoleman jälkeisessä elämässään.”
“Luopio?”
Oravaliito räpäytti yllättyneenä silmiään. “Niin. Etkö tiennyt? Surmamieli oli luopio. Hän murhasi kylmäverisesti parhaan ystävänsä, aivopesi erään myrskyklaanilaisen liittolaisekseen tuhoten tämän elämän kokonaan ja myöhemmin palasi tappamaan veljensä.”
“Oravaliito, eiköhän se riitä”, Lehväpilvi sanoi ja nousi tassuilleen. Hän käveli Tuiketassun luokse koskettamaan lempeästi kuonollaan tämän päälakea. “Nämä ovat jo valmiiksi vaikeita aikoja, kun Tähtiklaanikin on ollut niin kovin hiljaa. Ehkä meidän ei kannattaisi puhua Surmamielestä ja hänen tekosistaan.”
“Olet oikeassa”, Oravaliito sanoi. “Tuiketassu, menehän tekemään jotakin kivaa. Roihutassu tai Aaltotassu kaipaa varmasti seuraa.”
Tuiketassu yritti etsiä sanojaan. “Mutta-? Keitä he olivat? Ketkä- ketkä Surmamieli tappoi? Keitä he olivat?” Hän halusi nimiä. Hän TARVITSI nimiä. “Jos ette voi kertoa enempää, kertokaa edes nimiä, olkaa niin kilttejä.” Ehkä hän voisi käyttää niitä Surmamieltä vastaan, ehkä hän voisi löytää niiden avulla lisää. Tuiketassu ei tiennyt miksi, mutta jostain syystä hänen oli pakko saada haltuunsa nimiä. Edes yksi nimi. Se tärkein.
Lehväpilvi pudisti päätään. “Me emme muista. Muistamme vain Surmamielen.”
“Kuin kirpun, joka ei jätä meitä rauhaan”, Oravaliito murahti.
Tuiketassu tiesi, ettei saisi enempää ulos klaaninvanhimmista. He näyttivät yhtäkkiä väsyneemmiltä ja vanhemmilta kuin koskaan aikaisemmin, ja oli kuin synkkä varjo olisi laskeutunut heidän ylleen. Tuiketassu kiitti heitä vaimeasti ja poistui vähin äänin klaaninanhimpien pesän edustalta, eikä huomannut meripihkankeltaisten silmäparien välähdystä piikkiherneaidan siimeksissä.
Hän löysi Aaltotassun tuijottamassa omaa kuvajaistaan pienestä lammikosta, joka oli syntynyt aukiolle viimeyön sateen jälkeen. Siniharmaa kolli oli aivan omissa ajtuksissaan, eikä huomannut lähestyvää Tuiketassua ennen kuin naaras oli aivan tämän vierellä.
“Hei, Aaltotassu.”
“Hui!” Aaltotassu säikähti ja ponnahti ilmaan turkki sojottaen. “Ai, se olitkin vain sinä, Tuiketassu. Luulin sinua ketuksi.”
“Ketut eivät puhu.”
Aaltotassu suki turkkiaan takaisin sileäksi. “Säikähdin silti.”
“Haluatko tehdä jotakin?” Tuiketassu kysyi. Hän oli päättänyt tehdä, kuten klaaninvanhimmat olivat ehdottaneet: pitää hauskaa ystäviensä kanssa.
Aaltotassu näytti hämmästyvän naaraan kysymystä, sillä hänen merensiniset silmänsä laajenivat. “To-tottakai! Mitä haluat tehdä?”
“Ihan mitä vain”, Tuiketassu kohautti lapojaan ja huomasi Aaltotassun avaavan suunsa, mutta sulkevan sen heti aivan kuin olisi muuttanutkin mieltään. “Mitä?”
“E- Ei mitään”, Aaltotassu mutisi.
“Kerro nyt.”
Kolli huokaisi. “Haluatko käydä järvellä? Rannalla siis. Ehkä kävelemässä, ehkä vain… olemassa.”
Tuiketassu nyökkäsi. Mikä ettei? “Käyhän se.”
“Todellako?” Aaltotassun silmät alkoivat säkenöimään. “Oikeastiko?”
“Joo joo”, Tuiketassu sanoi ja näki silloin Roihutassun tulevan pois parantajan pesältä. “Otetaan Roihutassu mukaan.”
Aaltotassu seurasi Tuiketassun katsetta taakseen ja nyökkäsi nähdessään mustan oppilaan. “Joo, käy se minulle.”
“Minä haen hänet. Pyydä sen aikaa Kastelinnulta tai Valhetähdeltä lupa poistua leiristä”, Tuiketassu sanoi ja lähti loikkimaan toisen ystävänsä luokse.
Viime aikoina Roihutassu oli käyttäytynyt oudosti, vaikka tummanpuhuva oppilas kovin yrittikin esittää normaalia. Kuitenkin Tuiketassu osasi lukea ystävänsä naamion taakse. Surmamieli oli opettanut häntä lukemaan toisten kissojen eleitä, ilmeitä ja koko olemusta ja vaikka kolli oli tarkoittanut opettamansa asiat käytettäviksi taistelutilanteissa, Tuiketassu oli soveltanut niitä muuhunkin. Erityisesti Roihutassuun.
Naaras oli huomannut ystävästään monia merkkejä, jotka pistivät hänen silmäänsä. Roihutassu esimerkiksi hymyili normaalisti, mutta hymy ei aivan yltänyt hänen silmiinsä asti. Hän myös vietti aikaa Tuiketassun kanssa, mutta oli paljon vaitonaisempi ja jollain tavalla etäisempi kuin yleensä - sen Tuiketassu oli aivan ensimmäisenä huomannut. Roihutassu vaipui myös yhtäkkiä ajatuksiinsa ja hänen katseensa oli aina hieman poissaoleva.
Mitä ikinä Roihutassulla olikaan mielensä päällä, Tuiketassu toivoi ystävänsä löytävän siihen jonkinlaisen ratkaisun - ja hän oli valmis auttamaan tätä. Suoraan hän ei aikonut kysyä. Roihutassun asiat olivat Roihutassun asioita, aivan kuten Tuiketassun asiat olivat Tuiketassun asioita. Jos Roihutassu päättäisi kertoa mietteistään ja pohdinnoistaan Tuiketassulle, naaras olisi valmis kuuntelemaan. Sitä ennen hänen täytyi olla muilla tavoilla tukena.
“Hei, Roihutassu”, Tuiketassu tervehti mustaa oppilasta. “Aaltotassu ja minä olemme menossa järvelle. Haluatko mukaan?”
Ehkä rannalla pystyisit hieman rentoutumaan, Tuiketassu lisäsi hiljaa mielessään. Hän itsekin tarvitsi aikaa rauhoittua kaiken sen jälkeen, mitä oli klaaninvanhimmilta kuullut.
Roihutassu räpäytti silmiään kuin olisi vasta huomannut Tuiketassun tulleen hänen luokseen. “Toki.”
Tuiketassu hymyili, ja Roihutassu yritti matkia häntä. “Aaltotassu odottaa jo.”
Kaksikko löysi Aaltotassun leirin sisäänkäynnin suulta. Kolli kertoi saaneensa Kastelinnulta sekä Viiltoläikältä luvan, ja niin kolmikko lähti matkaan. He kulkivat kaikessa hiljaisuudessa, mikä ei yllättänyt ainakaan Tuiketassua. Hän itse ei välittänyt turhanpäiväisestä keskustelusta ja nautti hiljaisuudesta. Aaltotassu oli luonteeltaan hiljainen ja ujo, ja Roihutassu… no, Roihutassulla oli muuta mietittävää.
Tuiketassu haistoi järven ennen kuin näki sen, ja pian puut antoivat tilaa pienelle hiekkarannalle ja sen takana avautuvalle suurelle järvelle, jonka ympärillä kaikki viisi klaania asustelivat. Oikealla Tuiketassu kykeni näkemään Varjoklaanin korpimetsän, ja vasemmalla avartui Tuuliklaanin puuton nummimaisena. Automaattisesti naaraan ajatukset harhailivat Aavatassuun, Tuuliklaanin oppilaaseen, johon hän oli Surmamielen käskystä tutustunut ja johon hän oli huomaamattaan onnistunut luomaan todellisen ystävyyden.
Milloinkohan pääsen taas tapaamaan Aavatassun? Tuiketassu mietti. Viime kerralla he olivat sattuneet olemaan samaan aikaan saalistamassa, kuten usein oli käynyt. He olivat vitsailleet jo jonkin aikaa siitä, miten he sattuivat koko ajan törmäämään toisiinsa aivan kuin jokin suurempi voima olisi ohjannut heitä yhteen. Tuiketassu ei ollut sanonut sitä ääneen, mutta hän ei yhtään ihmetellyt, jos Surmamielellä itsellään olisi ollut jotain asiaa tapaamisten kanssa.
Surmamieli… Tuiketassu ei epäillyt hetkeäkään, etteikö pikimusta kolli todella ollut luopio. Se kävi järkeen: kylmä katse, Verenvälkkeen kimppuun hyökkääminen, uhkaava aura… Synkkä metsä.
Tuiketassu värähti, kun kylmät vireet kulkivat hänen turkkiaan pitkin.
“Tuiketassu? Hei, Tuiketassu?” Aaltotassu huhuili vaaleanruskeaa naarasta ja heilutteli tassua tämän silmien edessä. “Oletko siellä?”
“Anteeksi, hukuin ajatuksiini”, naaras sanoi räpäyttäen silmiään ja kääntyi katsomaan häntä tuijottavaa Roihutassua.
“Kaikki hyvin?” Roihutassu kysyi.
“Joo.” Tuiketassu ei voinut muuta kuin valehdella. Hänen ongelmansa ei ollut Roihutassun tai Aaltotassun taakka kantaa, ja lisäksi Roihutassulla oli muutakin ajateltavaa. “Mennään lähemmäs.”
Aaltotassu pinkaisi heidän edelleen. Kolli juoksi rantahiekkaa pitkin, kunnes päätyi aivan järven juurelle ja jäi tuijottamaan hieman aaltoilevaa vettä. Tuiketassu ja Roihutassu seurasivat perässä huvittuneina yleensä niin säikyn kollin yhtäkkisestä pirteydestä.
“Hei! Tuolla on sammakko!” Aaltotassu huudahti innoissaan ja laskeutui vaanimisasentoon häntä keinahdellen puolelta toiselle. “Aion napata sen.”
Samalla kun Aaltotassu lähti hiipimään sammakkoa kohti, Roihutassu kääntyi Tuiketassun puoleen. “En tiennyt Aaltotassulta löytyvän noin paljon energiaa. Hän on yleensä niin hiljainen.”
“Hän on ujo”, Tuiketassu sanoi, “mutta jostain syystä hän luottaa minuun.”
“Sitä en epäile.”
Tuiketassu katsoi, kuinka Aaltotassu loikkasi päin sammakkoa kuin pieni pentu. “Hän kertoi kerran pelkäävänsä sinua.”
“Minua?” Roihutassun ääni oli huvittunut ja hän pörhisti hiukan rintaansa. “Sietääkin pelätä.”
“Oletkin niin kamalan pelottava”, Tuiketassu hymähti ja tönäisi ystäväänsä kylkeen.
“Sain sen kiinni!” Aaltotassu huusi yhtäkkiä ja nosti velton sammakon hampaisiinsa silmät kiiluen ylpeydestä. “Olisipa Kastelintu nähnyt!”
“Me emme syö sammakoita”, Roihutassu huomautti pieni virne kasvoillaan. “Vai oletko sinä nykyään varjoklaanilainen?”
Aaltotassun korvat luimistuivat ja hänen silmänsä kääntyivät kohti Tuiketassua avunpyyntönä. “E-en minä-”
“Roihutassu vitsailee vain”, Tuiketassu sanoi, “mutta hän on oikeassa siitä, etteivät sammakot yleensä kuulu meidän ruokavalioomme.”
“Nappaan sitten jotain muuta mukaan…” Aaltotassu mumisi, mutta sen sijaan, että olisi alkanut jäljittää lisää saalista, hän alkoi kokeilla vettä tassuillaan. “Oh, kylmää!”
Tuiketassu vilkaisi sivusilmällään Roihutassua. Musta oppilas katseli jonnekin järven horisonttiin, eikä näyttänyt siltä, että aikoisi paljastaa vielä mitä hänen mielessään oikein liikkui. Hän yritti selkeästi näyttää rauhalliselta ja normaalilta, mutta Tuiketassu huomasi ystävänsä hännänpään kääntyilevän, hengityksen olevan raskasta ja viiksien liikahtelevan hieman liikaa.
Vaalenruskea naaras olisi halunnut sanoa jotain lohduttaakseen, mutta ei ollut varma miten. Hän ei halunnut tunkeilla ja kysyä suoraan, muttei myöskään vihjailla liikaa tai sanoa jotain väärää sitä kautta. Ehkei edes ollut mitään oikeita sanoja, jotka sanoa Roihutassulle. Ehkä hänen tulisi vain odottaa.
Olisipa Surmamieli täällä: hän osaisi varmasti sanoa oikeat sanat, Tuiketassu huomasi miettivänsä ja ravisteli kevyesti päätään. Surmamieli oli luopio. Miten sellaisella kissalla olisi oikeita sanoja?
Hän ei halunnut antaa ajatustensa karata koko ajan Surmamieleen. Sille ei ollut nyt aikaa, eikä hän voinut tehdä asialle mitään nyt, kun klaaninvanhimmat eivät enää halunneet puhua asiasta. Hänen ainut toivonsa oli Surmamieli itse, ja siihen hänen tulisi odottaa ainakin seuraavaan yöhön asti. Eikä silloinkaan ollut takeita, että hän saisi minkäänlaisia vastauksia.
Joten Tuiketassu asetti tuuhean häntänsä varovaisesti Roihutassun hännän päälle kuin kertoakseen ystävälleen, että hän oli siinä nyt ja ikuisesti: mitä ikinä Roihutassu tarvitsikaan, oli se sitten tukea, apua tai vain jonkun kulkemaan hänen rinnallaan, hän antaisi sen. Musta oppilas oli hänelle kuin perhettä, ja aivan kuten Tuiketassu tekisi sisarustensa tai vanhempiensa vuoksi mitä tahansa, hän tekisi sen kaiken saman myös Roihutassun vuoksi.

Yö laskeutui pian järven ylle, ja Tuiketassu tunsi ensimmäistä kertaa olevansa hermostunut mennessään nukkumaan. Hän halusi päästä Synkkään metsään ja kohdata Surmamielen, mutta ei osannut edes arvata miten kohtaaminen tulisi menemään. Surmamieli oli arvaamaton, oli aina ollut, mutta nyt Tuiketassun tietäessä kollin olevan luopio, se vain korostui.
Kipinätassu oli asettunut tuttuun tapaaan nukkumaan Tuiketassun vierelle, mutta tällä kertaa kirjavan oppilaan heiluminen unissaan ei rauhoittanut Tuiketassua, kuten yleensä.
Hän huokaisi, painoi päänsä tassujensa päälle ja sulki silmänsä. Kun hän seuraavan kerran avasi ne, hän oli tutussa, varjojen peittämässä metsässä, jonka puut kapusivat niin korkealle, ettei taivasta näkynyt. Ehkei Synkässä metsässä edes ollut taivasta.
Tuiketassu nousi tassuilleen ja katsoi ympärilleen yrittäen löytää Surmamielen. Hän skannasi katseellaan kaikki varjot ja kolot siltä varalta, että kolli piileskeli jossain, ja nosti päänsä jopa ylöspäin tarkistaakseen puut.
Surmamieltä ei näkynyt, eikä hänen hajuaankaan löytynyt.
“Surmamieli?” Tuiketassu kysyi varovaisella äänellä.
Missä kolli oli? Yleensä häneltä ei kestänyt niin kauan paljastaa itsensä Tuiketassulle. Oliko jotain käynyt? Tiesikö kolli Tuiketassun kyselleen klaaninvahimmilta ja oli nyt hylännyt oppilaansa? Mutta miksi Tuiketassu oli kuitenkin päätynyt Synkkään metsään, jos ei Surmamielen kutsumana?
“Hän ei ole täällä”, sanoi viekas ääni, josta tihkui liiallista lempeyttä kuin myrkkyä.
Tuiketassu kääntyi ja näki tutun, punaraitaisen naaraan kävelevän sulavasti puiden seasta hänen luokseen. “Verenvälke.”
“Minäpä hyvin”, Verenvälke vastasi ja istahti maahan. Hän alkoi sukimaan sileää, kiiltävää turkkiaan ja vaikutti siltä, että Surmamielen antama vamma oli lähestulkoon parantunut.
Tuiketassu odotti, mutta piti lihaksensa jännitettyinä ja kynnet esillä siltä varalta, että raidakas naaras päättäisi hyökätä.
Verenvälke suki vielä hetken tassuaan ennen kuin pysähtyi, nosti katseensa Tuiketassuun ja kallisti päätään kysyvästi. “No?”
“Mitä?”
“Miksi halusit tavata minut?” Verenvälke kysyi ja hetkellisen hämmennyksen tilalle ilmestyi ymmärrys. “Ah, sinä et tiennyt haluavasi tavata minut.”
“En minä sinua halunnut ollenkaan tavata.”
“Etkö? Miksi sitten olet täällä?” Verenvälkkeen äänessä oli huvittuneisuutta. “Luuletko tosiaan, että minä halusin nähdä sinut? Hah, minä vihaan myrskyklaanilaisia.”
Se yllätti Tuiketassun niin, että hän unohti kokonaan edellisen hämmennyksensä. “Vihaat? Mutta miksi?”
“Te veitte minulta kaiken.”
Verenvälke paljasti terävät hampaansa, ja Tuiketassu muisti silloin olevansa tosiaan Synkässä metsässä - paikassa, jonne luopiot ja soturilain rikkojat joutuivat. Oliko Verenvälke myöskin luopio, tai paha kissa? Pakkohan hänen oli olla.
Tuiketassu ei ollut varma halusiko enää tietää miksi Verenvälke vihasi myrskyklaanilaisia.
“Olen kuitenkin imarreltu. Harva haluaa enää tavata minua”, Verenvälke jatkoi ja vaikutti rauhoittuneen.
Minun täytyy muistaa olla varovainen Verenvälkkeen seurassa, Tuiketassu muistutti itseään. Jokiklaanilainen naaras voisi helposti repiä hänet hetkessä variksenruuaksi, sen Tuiketassu ymmärsi heti.
Mutta Tuiketassu oli aivan varma myös siitä, että hän ei ollut halunnut tavata Verenvälkettä, ei ainakaan tietoisesti. Mitä naaras voisi muka hänelle antaa? Mitä hän hyötyisi jokiklaanilaisen tapaamisesta?
Ellei sitten…
“Mitä tiedät Surmamielestä?” Tuiketassu kysyi. Verenvälke oli aiemmin vaikuttanut tietävän kollista paljonkin ja jutellut tälle jopa tuttavaiseen sävyyn, vaikkakin se kaikki oli tapahtunut ilkeiden sanojen ja kylmien katseiden kanssa.
Verenvälkkeen viikset värähtivät huvittuneisuudesta. “En usko, että hän itse lähetti sinut kyselemään itsestään. Oletko siis vihdoin saanut järkesi sekä itsenäisyytesi takaisin ja päättänyt uhmata yhteistä ystäväämme?”
Tuiketassu kohotti leukaansa ja katsoi suoraan naaraan oransseihin silmiin. “Onko sinulla vastauksia vai ei?”
“Sinä olet aivan kuten hänkin”, Verenvälke nauroi. “Itsepäinen, välttelevä ja mikä tärkeintä, tyhmänrohkea. Ymmärrät varmasti, että hänellä on syynsä sille, miksei ole kertonut sinulle itsestään melkein mitään.”
“Kyllä”, Tuiketassu sanoi ja jätti huomiotta puolet siitä, mitä Verenvälke oli sanonut, “mutta nyt haluan vastauksia. Onko sinulla niitä vai ei?”
“On”, raidakas naaras nousi seisomaan ja lähti kiertämään Tuiketassua, “onpa hyvinkin. Kenellä ei olisi? Kaikki tuntevat hänet, siitä hän on pitänyt huolen, sillä vaikka hän kuinka ei myönnä sitä itselleen, hän haluaa jokaisen tuntevan hänen nimensä. Jokainen kissa tässä metsässä ja jokainen kissa Tähtiklaanissa tuntee hänen nimensä, hänen tarinansa ja hänen katseensa, jotkut paremmin kuin toiset. Vaikeinta on saada järven elävät kissat muistamaan hänet.”
“Jos hän kerran haluaa kaikkien tuntevan hänet ja hänen tarinansa, miksei hän ole kertonut sitä minulle? Miksi klaaninvanhimmat eivät halua puhua hänestä?” Tuiketassu kysyi. Hän yritti näyttää itsevarmalta, vaikka tunsi tassujensa vapisevan Verenvälkkeen kiertäessä häntä ympäri niin, että naaraan häntä aina välillä kosketti häntä.
“Kysy häneltä”, Verenvälke tuhahti. “Minä en osaa lukea sitä, miten hänen aivonsa toimivat. Tuskin kukaan kykenee siihen. Voin vain kertoa sinulle millainen hän oli eläessään. Mutta”, Tuiketassu jännittyi Verenvälkkeen pysähtyessä aivan hänen viereensä, “haluan vastapalveluksen.”
“Vastapalvelus?” Tietenkään Verenvälke ei kertoisi mitään ilman, että Tuiketassu tekisi jotain hänen vuokseen. Oppilas tunsi olonsa tyhmäksi, kun ei ollut tajunnut sitä.
“Anna minulle esikoisesi.”
Tuiketassun katse lennähti Verenvälkkeeseen, jonka kasvot olivat leveässä virneessä ja oranssit silmät paloivat tavalla, joka oli Tuiketassulle aivan tuntematon. “Esikoiseni? Ei minulla edes ole pentuja!”
Verenvälke alkoi nauramaan. “Se oli vitsi, Tuiketassu. Mutta haluan kyllä vastapalveluksen.”
“Ja se on?” Tuiketassun kurkku oli kuiva.
“Ei vielä mikään. Tulen pyytämään sen sinulta, kun aika on oikea”, Verenvälke sanoi hampaat välähtäen, kun hänen virneensä vain syveni. Jokiklaanilainen käveli takaisin Tuiketassun eteen, mutta oli nyt niin lähellä, että Tuiketassu kykeni haistamaan mädäntyneen kalan naaraan hengityksestä. “Jotta et petä minua, kun vastapalveluksen aika tulee, teemme nyt verivalan.”
Tuiketassu ei ollut koskaan kuullutkaan verivalasta, mutta ei uskaltanut kysyä asiasta mitään. Verenvälke tuijotti häntä intensiivisesti kuin odottaakseen jonkinlaista vastausta, ja myrskyklaanilainen ei voinut olla miettimättä tekonsa hintaa. Vastapalvelus? Se ei voinut olla mitään hyvää ja toimi verivala tai ei, Verenvälke tuskin jättäisi palveluksen lunastamatta. Oliko tieto Surmamielestä todella kaiken tämän arvoista?
“Muista, että olen ainut kissa, joka uskaltaa puhua hänestä”, Verenvälke kuiskasi. “Tai ainakin olen ainut, jonka tunnet. Toisen kissan etsiminen veisi paljon aikaa, ja sitä sinulla ei ole.”
Jostain syystä Tuiketassu tiesi Verenvälkkeen olevan oikeassa. Hänellä ei ollut aikaa.
“Miten voit luottaa Surmamieleen, jos et tunne häntä? Miten voit tunnistaa vaaran, jos et tiedä miksi hän on nykyään sellainen kuin on?” Verenvälkkeen ääni oli suostutteleva, mutta myös liioitteleva, ja Tuiketassu tiesi tämän myös valehtelevan. “Hänellä on tapana viedä kissat kohti pimeyttä. Miten osaat väistää sen kohtalon, jos et osaa tunnistaa oikeita merkkejä?”
Vaikka Tuiketassu tiesi, ettei voisi luottaa jokiklaanilaiseen hetkeäkään, Verenvälkkkeen sanat osuivat silti oikeaan paikkaan. Jos hän ei tuntenut Surmamieltä, miten hän voisi koskaan olla varovainen tämän seurassa? Hän ei aikonut jättää koulutustaan kesken Synkässä metsässä - siitä oli liikaa hyötyä - ja sitä varten hänen oli tunnettava mestarinsa mahdollisimman hyvin.
“Hyvä on”, Tuiketassu sanoi. “Miten verivala tehdään?”
“Näin.”
Verenvälke raapaisi sulavasti Tuiketassun etutassua niin, että veri alkoi tihkua haavasta pitkin hänen käpäläänsä maahan asti. Tuiketassu älähti ja veti tassunsa pois naaraan luota, mutta Verenvälke vain nauroi ja painoi oman kyntensä omaan etutassuunsa. Jokiklaanilainen viilsi itselleen haavan, katsoi ilkeä virne kasvoillaan Tuiketassua ja ojensi tassunsa.
“Ojenna tassusi”, Verenvälke sanoi.
Tuiketassu epäröi, mutta teki niin kuin jokiklaanilainen käski.
Verenvälke kosketti omalla haavallaan Tuiketassun omaa ja piti heidän molempien tassut paikoillaan jonkin aikaa niin, että heidän verensä sekoittuivat yhteen. Lehti heidän käpäliensä alla täyttyi vähitellen punaisesta, makealta tuoksuvasta verestä, ja Verenvälke mutisi sanoja, joista Tuiketassu ei saanut selvää. Häntä huimasi: hänestä tuntui kuin puut hänen ympärillään olivat kaatua hänen päällensä, ja jokin hänen vatsassaan veti häntä alaspäin, sitten ylöspäin ja lopulta kylmät väreet kulkivat kaikkialla hänen turkkiaan pitkin.
“- nuori kissa, Tuiketassu, lupaa toteuttaa vastapalveluksensa minulle silloin, kun tulen sitä lunastamaan.” Tuiketassu kykeni jälleen kuulemaan Verenvälkkeen sanat. “Lupaatko, Tuiketassu?”
“Lu-lupaan.”
Verenvälke veti tassunsa pois ja kumartui verellä täyttyneen lehden puoleen. Varovaisesti naaras lipaisi sitä kerran, nuolaisi huulensa puhtaiksi ja kohotti katseensa järkyttyneeseen Tuiketassuun. “Juo. Se viimeistelee verivalan.”
Tuiketassu nielaisi, ja teki kuten Verenvälke häntä käski. Veri maistui makealta, mutta siinä oli myös kitkerä jälkimaku aivan kuin joku olisi sekoittanut pahanmakuisia marjoja sen sekaan. Hän irvisti ja olisi halunnut sylkeä veren pois suustaan.
“Hyvä”, Verenvälke kehräsi Tuiketassun nielaistua veren.
“Kerro minulle nyt kaikki Surmamielestä.”
“Oletpas sinä utelias”, Verenvälke naurahti. “Kaikkea en voi kertoa, mutta kerron mitä voin - aivan kuten sovimme. Istuhan alas.”
Tuiketassu istahti. Hän yritti näyttää rauhalliselta, mutta ei kyennyt ravistelemaan turkistaan epäilystä siitä, että oli juuri tehnyt jotain todella, todella typerää.
“Surmamieli oli aikoinaan Ukkosmieli, Myrskyklaanin taitavin soturi. Hän oli vahva, rohkea ja älykäs, ja monet sanoivat hänestä todennäköisesti tulevan Myrskyklaanin seuraava päällikkö. Jokainen kunnioitti häntä: jopa muut klaanit. Vaikka hän itse oli kunnioitettu ja suuri soturi, hän silti ihaili parasta ystäväänsä Tomukorvaa ja seurasi tätä varsinkin oppilaana kaikkialle”, Verenvälke kertoi ja venytteli kynsiään laiskasti. “Ukkosmieli, Ukkosmieli. Mitä menitkään tekemään, kun rakastuit varjoklaanilaiseen.”
“Liljakruunu”, Tuiketassu sanoi, kun muisti Surmamielen sanat. Kolli oli kertonut ensimmäisestä kumppanistaan oppilaan kysyessä asiasta. “Hänhän kuoli, eikö kuollutkin?”
“Kuoli aivan kuten muutkin, jotka erehtyivät astumaan Surmamielen - vai pitäisikö minun sanoa Ukkosmielen - elämään. Niin kuoli myös Tomukorva, Ukkosmielen tappamana.”
“Hetkinen”, Tuiketassu keskeytti jälleen, uskomatta kuulemaansa. “Surmamieli tappoi parhaan ystävänsä? Miksi?”
Verenvälke kohautti lapojaan. “Olen kuullut monia eri versioita. Jotkut sanoivat Ukkosmielen menneen sekaisin, toiset väittivät Liljakruunun pettäneen Ukkosmieltä Tomukorvan kanssa. Joidenkin mielestä - ja minä itse pidän tästä versiosta eniten - Ukkosmieli sai tietää Tomukorvan rakastuneen myös Liljakruunuun ja saadakseen kilpailijan pois tieltä, hän tappoi Tomukorvan. Voin varmuudella sanoa vain, että Ukkosmielen pieni apuri Kaunisraita auttoi häntä.”
“Kaunisraita?” Tuiketassun pää oli pyörällä. “Surmamielen toinen kumppani?”
Verenvälke räpäytti yllättyneenä silmiään ja nauroi kuivasti. “Siksikö hän on sitä naarasta kutsunut; kumppanikseen? En tiedä kutsuisiko Kaunisraita Surmamieltä omaksi kumppanikseen kaiken sen jälkeen, mitä kolli aiheutti hänelle: pilasi täysin hänen elämänsä. Joka tapauksessa, Kaunisraidan sisko ja silloinen Myrskyklaanin varapäällikkö Aamusydän sai tietää Ukkosmielen ja tämän apurin pienestä tempusta, ja kieli päällikölle. Heidät häädettiin klaanista ja he vaihtoivat nimensä. Ukkosmieli Surmamieleksi ja Kaunisraita Myrkyksi.”
Tuiketassu väräytti korvaansa. “Mitä Liljakruunulle tapahtui?”
“Ai niin”, Verenvälke virnisti. “Kuka tietää? Surmamieli väitti Tomukorvan tappaneen Liljakruunun, mutta sekä Varjoklaani että Myrskyklaani olivat toista mieltä ja syyttivät Surmamieltä varjoklaanilaisen kuolemasta.”
“Surmamieli… tappoi oman kumppaninsa?” Tuiketassu tunsi vatsansa muljahtavan.
“Niin on aina huhuttu. Heillä oli myös pentu, Suru-joku, en muista nimeä. Joka tapauksessa hän myöhemmin kielsi Surmamielen sanomalla, ettei kolli koskaan tulisi olemaan hänen isänsä. Kenties penikka oppi isänsä teoista.”
“Niin surullista”, Tuiketassu sanoi. Hän ei tiennyt ketä suri eniten: kuolleita vai Surmamieltä itseään. Jos Tuiketassun oma pentu kieltäisi hänet ja katkaisisi välit häneen, se sattuisi. Pahasti.
Miten Surmamieli oli saattanut tehdä sen kaiken? Tappoi parhaan ystävänsä ja oman kumppaninsa? Kuka… kuka teki sellaista? Samalla Tuiketassusta tuntui siltä kuin jotain puuttuisi. Jos kerran Surmamieli, tai Ukkosmieli, oli ollut hyvä ja kunnioitettu soturi, miten hän yhtäkkiä vain alkaisi tappamaan kissoja ja vieläpä sellaisia, jotka olivat hänelle tärkeitä?
“Tarina ei lopu siihen, pikkuinen”, Verenvälke sanoi ja tuntui nauttivan hämmennyksestä, joka Tuiketassusta huokui. “Surmamieli ja Myrkky palasivat tappamaan Sumutuulen.”
“Surmamieli tappoi oman veljensä?”
“Kyllä.”
Tuiketassu otti askeleen taaksepäin. “Miksi? Miksi hän tekisi jotain sellaista?”
Jälleen kerran Verenvälke kohautti lapojaan. “Oli katkera? Sumutuuli oli Aamusydämen kumppani. Ehkä ystävämme halusi kostaa Aamusydämelle siitä, että tämä oli mennyt kielimään päällikölle Tomukorvan kuolemasta - joka Surmamielen ja Myrkyn mielestä oli ansaittua. Ehkä Surmamieltä ärsytti se, että Sumutuuli oli saanut kaiken sen, minkä hän itse oli menettänyt.”
Tuiketassu ei voinut uskoa sitä. Kuka tappoi oman veljensä, oman sisaruksensa? Hän kuvitteli itsensä Surmamielen tilalle, kuvitteli itsensä vihaisena Valotassulle tai Kipinätassulle. Niin vihaisena, että halusi tappaa heidät. Hän ei kyennyt. Hän ei koskaan kykenisi tekemään mitään pahaa omille sisaruksilleen.
Miten Surmamieli saattoi?
“Sinä et taida olla oman veren tappamisen puolella”, Verenvälke sanoi huvittuneena ja silmät kiiluen. “Se on helpompaa kuin luulet.”
Tuiketassu epäili Verenvälkkeellä olleen omaa kokemusta asiasta ja kylmät väreet kulkivat jälleen hänen turkkiaan pitkin.
“Surmamieli ja Myrkky kuljeskelivat klaanien reviireillä. Lähinnä Myrskyklaanissa ja Tuuliklaanissa, ja monet kissat yrittivät saada heidät kiinni. Varsinkin he, jotka olivat katkeroituneet heille kaikista niistä murhista. Jotkut jopa lähtivät seuraamaan heitä reviirien ulkopuolelle tappaakseen heidät. Yksikään ei palannut, ei ainakaan elossa”, Verenvälke puhui kuin hänen kertomuksensa olisi ollut yhtä tavallinen kuin pieni saalistusretki ystäviensä kanssa. “Lopulta eräs jokiklaanilainen - jolla oli pahaa verta jaettavana heidän kanssaan - löysi heidät. Kukaan ei tiedä mitä tarkalleen ottaen tapahtui, sillä kaikki kolme kuolivat, mutta-”
Tuiketassu aavisti jo, ettei Verenvälkkeellä voinut olla mitään hyvää sanottavaa.
“-sanotaan, että Surmamieli tappoi sekä jokiklaanilaisen - murskasi tämän kallon palasiksi - että Myrkyn, ja sitten kuoli yksinään omiin vammoihinsa.”
“Hän-”
“Tappoi ‘kumppaninsa’, kyllä. Jälleen kerran”, Verenvälke nauroi. “Myrkky oli nimittäin käynyt tapaamassa siskoaan Myrskyklaanissa ja veljeään Tuuliklaanissa, ja kenties Surmamieli epäili naaraan luottamuksen horjuvan - ja ihmekös tuo, olihan kolli vienyt Myrkyltä kaiken. Oli helpompaa vain tappaa tämä kuin antaa Myrkyn pettää hänet.”
“Riittää, Verenvälke”, sanoi ääni metsästä.
Tuiketassu tunnisti sen heti ja hän hypähti jaloilleen, irvistäen hieman kipua siinä tassussa, jota Verenvälke oli viiltänyt.
Surmamieli astui esiin metsästä meripihkasilmät palaen. Hän käveli muutaman askeleen ja psyähtyi sitten, katse lujittuneena Verenvälkkeeseen kuin saaliiseen. “Tarinasi oli todella mielenkiintoinen, mutta nyt saa riittää. Olet sanonut jo tarpeeksi.”
“Pelottaako sinua antaa totuus oppilaallesi?” Verenvälke virnuili.
“Totuus? Sitäkö olet yrittänyt kertoa?” Surmamieli naurahti takaisin. “Lähde, Verenvälke, tai katkon jokaisen tassusi ja ripustan sinut kielestä roikkumaan.”
Verenvälke nousi ylös, lipaisi huuliaan ja kääntyi Tuiketassun puoleen. “Muista verivalamme. Tulen luoksesi, kun aika on sopiva. Nähdään siis pian taas.”
Naaras väläytti virneen Surmamielelle ennen kuin kääntyi ja loikki metsään ontuen hieman toista tassuaan.
“Hän on oppinut”, Surmamieli murahti. Sitten hänen katseensa kääntyi Tuiketassuun. “Sinä.”
Tuiketassu ei tiennyt pitäisikö hänen nostaa leukansa ylös vai luimistaa korvansa. Surmamielen katse ei ollut erityisen vihainen, kuten viime kerralla Tuiketassun tehtyä jotakin tyhmää, mutta se ei myöskään ollu rauhallinen - tai ystävällinen. Siinä oli jotain, mitä Tuiketassu ei osannut kunnolla lukea. Jotain… kaihoisaa. Ja katkeraa.
Surmamieli ei sanonut mitään. Tuijotti vain.
“Minä-” Tuikerassu yritti.
“Sinä teit verivalan”, kolli vihdoin sanoi. “Teit verivalan sellaisen kissan kanssa, josta et tiedä mitään.”
“Ja olen totellut ja seurannut pennusta asti Myrskyklaanin luopiota, josta en myöskään tiedä yhtään mitään! Miten se eroaa tästä millään tavalla?” Tuiketassu älähti häntä piiskaten ilmaa. “Opeta minua sitten paremmin, tai estä minua, jos kerran tiedät kaiken.”
“En voi estää sinua tekemästä jokaista virhettä, tai et koskaan opi niistä”, Surmamieli murahti. “En tule aina olemaan takanasi kuiskimassa ohjeita korvaasi, tai antamassa neuvoa, kun sitä pyydät. En minä ole täällä ojentamassa sinulle vastauksia tai apua kuin vapaata riistaa, jotta sinä pääsisit elämässä eteenpäin. Sinun on opittava jotkin asiat itse omien tassujesi kautta.”
“Hyvä”, Tuiketassu sanoi kipakasti ja katsoi haastavasti Surmamieltä suoraan tämän silmiin, “koska minä en enää aio olla sinun oppilaasi. Tämä päättyy tähän, Surmamieli. En halua kutsua kylmäveristä tappajaa mestarikseni!”
Naaras kääntyi ennen kuin Surmamieli ehti sanoa mitään ja lähti kävelemään pois, vaikkei tietänytkään tarkalleen minne oli menossa. Eikä hänen tarvinnutkaan: hänen täytyisi vain saada Surmamieli ymmärtämään, että heidän oppilas-mestari -suhteensa oli nyt ohitse.
“En tappanut heitä”, Surmamieli sanoi juuri, kun Tuikeassu oli astumassa aluskasvillisuuden sekaan. “Liljakruunu ja Myrkky. En tappanut heitä.”
Tuiketassu pysähtyi ja punnisti mielessään totuutta kollin sanoissa. “Ja miksi minun sinua pitäisi uskoa. Tottakai haluat pelastaa oman nahkasi.”
“En milloinkaan ole väittänyt tappaneeni heitä, enkä milloinkaan aio. Huhut, joista Verenvälke kertoi, ovat vain huhuja: niinhän hän sanoi itsekin. Liljrakuunu ja Myrkky… halusin heille vain hyvää.”
Surmamielen äänessä oli jotain, mikä sai Tuiketassun kääntymään ympäri. Kollin kasvot olivat tuttuun tapaan ilmeettömät paitsi hänen keltaiset silmänsä, joista hehkui syvää murheellisuutta sekä tuskaa. Tuiketassu tunnisti sen katseen. Se oli sama, joka toisinaan näkyi hänen setänsä Villivirneen silmistä. Villivirneen, joka oli menettänyt kumppaninsa.
“Mitä tapahtui?” Tuiektassu kysyi kuiskaten. Hän pelkäsi sanovansa jotain väärin, tai ehkä hän pelkäsi Surmamielen kääntyvän ja lähtevän ikuisiksi ajoiksi pois.
“Tomukorva tappoi Liljakruunun kateellisuudesta ja katkeruudesta, ja sitten minä tapoin hänet.”
Eli Surmamieli on murhaaja, Tuiketassu mietti, mutta jostain syystä hän ei ollut vihainen. Kolli oli menettänyt kumppaninsa, oman perheenjäsenensä. Se oli jollain tavalla… miltei ymmärrettävää. “Olen pahoillani.”
“Minut ja Myrkky häädettiin Myrskyklaanista, eikä kukaan uskonut meitä, kun kerroimme Tomukorvan teoista. Edes oma veljeni, tai Myrkyn sisko, eivät uskoneet meitä.”
“Tapoitko sinä veljesi?”
Surmamielen korva värähti. “Kyllä.”
Tuiketassu nielaisi. “Miksi? Miten sinä kykenit tappamaan oman veljesi?”
Mutta Surmamieli ei vastannut, ja Tuiketassu ymmärsi, ettei hän saisi vastausta. Sumutuuli oli kuollut Surmamielen kynsiin - siitä Verenvälke oli ollut oikeassa. Mutta aivan kuten jokiklaanilainen, Tuiketassukaan ei tiennyt miksi niin oli käynyt. Ehkä Surmamieli ei ollut ylpeä teostaan ja sen takia vaikeni. Ehkä totuus oli liian vaikea hänelle. Ehkä… ehkä syynä oli jotain muuta.
“Entä ne kaikki kissat, jotka lähtivät etsimään sinua ja Myrkkyä?”
“Kuolivat”, Surmamieli totesi yksinkertaisesti. “Minä en koskaan halunnut tappaa heitä. He itse tulivat perääni; he aiheuttivat oman kuolemansa. Minä vain suojelin itseäni, sekä sitä perhettä, joka minulla oli jäljellä.”
“Myrkkyä”, Tuiketassu sanoi.
Surmamieli nyökkäsi. “He oppivat, etteivät voisi voittaa minua. Alkoivat lievitellä kauhutarinoita meistä kahdesta. Pennut alkoivat kuunnella klaaninvanhimpien vääristeltyjä kertomuksia, soturit varoittelivat oppilaitaan kahdesta verenhimoisesta luopiosta, ja päälliköt tiukensivat rajapartioita.”
“Mutta te… te kuolitte”, Tuiketassu kuiskai. “Se jokiklaanilainen. Hänkö tappoi teidät?”
“Haudankaivaja”, Surmamieli muisteli kynnet upoten maahan ja viha leimahti hänen silmissään. “Hän hyökkäsi takaapäin Myrkyn kimppuun juuri, kun olin tuomassa riistaa takaisin hänelle”, kolli hiljeni, räpäytti silmiään ja pudisti päätään. “Myrkky ei ollut silloin täydellisessä… taistelukunnossa. Haudankaivaja tappoi hänet. Joten minä tapoin sen kirpputurkin; revin hänet palasiksi ja murskasin hänen kallonsa vasten rantakiviä aivan kuin linnun munan.”
Tuiketassu kavahti askeleen taaksepäin. Ei niinkään Surmamielen sanojen vuoksi, vaan ennemminkin kollista huokuvan raivon takia. Se oli suunnatonta, monien kymmenien kuiden vanhan kissan sisällä kytevää raivoa, joka tihkui Surmamielen sanoista sekä katseesta kaikkialle heidän ympärilleen. Metsä kylmeni ja sumu tiivisyi heidän ympärillään.
“Haudankaivaja oli aiheuttanut minulle vammoja. Olisin voinut pelastaa itseni. Tiesin sopivat yrtit, tiesin mistä saada hämähäkinseittiä, tiesin sen kaiken. Mutta miksi jatkaa elämistä, kun minulta oli viety viimeinenkin syy jatkaa? Myrkky oli kuollut, ja hänen mukanaan kuolivat myös meidän-” Surmamieli vaikeni ja se, mitä hän oli aikonut sanoa jäi sanomatta.
Mutta Tuiketassu ymmärsi. Surmamieli oli menettänyt perheensä, sekä nykyisen että tulevan. Naaras tunsi kollin raivon ja tuskan omassa turkissaan, omalla ihollaan ja jossain sisällään. Vaikka Surmamieli oli tehnyt hirveitä asioita, hän ei ollut silti ansainnut sitä kaikkea. Hän ei ollut edes aloittanut sitä kaikkea.
“Onko Myrkky-”
“Ei”, Surmamieli sanoi. “Hän ei ole Synkässä metsässä. Heitin hänet Tähtiklaanin puolelle, missä hän on sen jälkeen pysynyt. Eikä hän edes pääse tänne.”
“Sinä heitit hänet-”
Pieni virne levisi kollin kasvoille. “Sanoinhan; olen vahva.”
Tuiketassu värähti.
“Nyt kun tiedät mitä todella tapahtui, haluatko silti lopettaa minun oppilaana olemisen?”
Myrskyklaanilainen naaras veti syvään henkeä ja tiesi päätöksen olevan kenties hänen elämänsä tärkein. Hän voisi kävellä nyt pois ja jättää sekä Synkän metsän että Surmamielen taakseensa, eikä hänen tarvitsisi tulla takaisin. Hän voisi keskittyä Valhetähden koulutukseen, unohtaa kaiken kuulemansa ja jatkaa ilman omantunnontuskia Myrskyklaanin oppilaana. Mutta silloin hän ei saisi Surmamieleltä enää mitään; oli kolli luopio tai ei, Tuiketassu oli oppinut häneltä asioita, joita elävät myrskyklaanilaiset eivät hänelle kyenneet opettamaan.
“En”, Tuiketassu sanoi. “Haluan jäädä.”
“Viisas valinta”, Surmamieli sanoi. “Siitä hyvästä voin kertoa sinulle enemmän tehtävästäsi ystävystä Aavatassun kanssa.”
Tuiketassun kiinnostus heräsi heti ja hän heristi korviaan kuin peläten jotain menevän häneltä ohitse, jos hän ei keskittyisi täysillä. Hänen tehtävänsä ystävysytä Aavatassun kanssa oli ollut yksinkertainen, vaikkakin hieman outo, ja naaras koki jo olevansa läheinen tuuliklaanilaisen kanssa. Mutta hän ei tiennyt miten jatkaa siitä: hän ei edes tiennyt miksi hänen tuli ystävystä Aavatassun kanssa. Surmamieli oli ainoastaan sanonut sen olevan tärkeää sekä Aavatassulle itselleen että koko järvelle.
Tuiketassu ei tiennyt oliko siitä mikään totta.
“Aavatassu on… erityinen. Olet varmaan huomannut hänen näkevän melko eriskummallisia unia?” Surmamieli kysyi, aloittaen asiansa tuttuun tapaan epämääräisesti.
“Kyllä”, Tuiketassu muisteli. “Hän on nähnyt unia metsässä juoksemisesta tuntemattomien kissojen kanssa. Ja viime kerralla… viime kerralla hän kertoi nähneensä unia, joissa oli… verta. Hän oli haistanut ja maistanut verta ja kun hän katsoi alas tassuihinsa, ne olivat verestä punaiset.”
“Kyllä. Valitettavasti hänen unensa eivät ole kaikista mukavimpia”, Surmamieli huokaisi. “Asia on niin, että Aavatassu on uudelleensyntynyt kissa.”
“Uudelleensyntynyt?” Tuiketassu hämmentyi. Voiko niin tapahtua? Voiko kissoja syntyä uudelleen? “Mutta miten?”
“Edellisessä elämässään Aavatassu joutui kärsimään, eikä hän koskaan saanut sitä elämää, joka hänelle oli oikeutettu. Tähtiklaani päätti antaa hänelle toisen mahdollisuuden. Epäilen tietäväni kuka hiirenaivo sen keksi”, Surmamieli murahti ja piiskasi ilmaa hännällään. “Joka tapauksessa Aavatassu ei ole valmis. Hän on epävakaa ja hänen tuominen järvelle on vain riski jokaiselle, joka hänet kohtaa. Hän ei osaa hallita omia tunteitaan, tai tarkemmin sanottuna hän ei osaa hallita edellisen itsensä tunteita ja ajatuksia. Siitä unetkin johtuvat.”
“Ja miten minä tähän liityn?” Tuiketassu kysyi.
“Sinun on varmistettava, että Aavatassu ei menetä itseään pimeydelle, joka elää hänen sisällään. Suojele häntä. Anna hänelle se elämä, joka hänelle kuului kauan sitten. Jos onnistut siinä, hän ei aiheuta kaaosta järven alueella”, Surmamieli kertoi. Hänen ääntään poltteli syyllisyys. “En muuten välittäisi, mitä klaaneille tapahtuu, mutta Aavatassu… minä pilasin hänen elämänsä. Sinun on pelastettava hänet, Tuiketassu, sillä minä en voi; anna hänelle se elämä, joka hänelle aikoinaan kuului, mutta jonka minä häneltä vein. Vastalahjana saat kaikki tietoni ja taitoni.”
“Miten minun siinä pitäisi onnistua?” Tuiketassu tivasi. Hän oli vain Myrskyklaanin oppilas, ei edes samassa klaanissa Aavatassun kanssa!
“Olet vakaa, Tuiketassu. Olet kuin järkähtämätön kallio: joki ei voi hukuttaa sinua, tuuli ei voi liikuttaa sinua, myrsky ei voi rikkoa sinua, eivätkä varjot voi peittää sinua. Olet juuri se, mitä Aavatassu tarvitsee. Jonkun vakaan ja järkähtämättömän. Jonkun, johon hän voi tukeutua, mutta myös joka antaa hänelle rauhan. Suojele ja auta häntä kuin omaa perheenjäsentäsi, kuten hän tavalllaan onkin.”
Tuiketassu oli ymmällään. Tehtävä vaikutti vaikealta, suorastaan mahdottomalta, mutta hän nosti leukansa ylös ja pörhisti rintaansa. Surmamieli - Synkän metsän vahvin kissa - uskoi hänen pystyvän tähän tehtävään, ja se sai Tuiketassun tuntemaan olonsa voimakkaaksi. Kaikista kissoista juuri hänet oli valittu, hänet! Sen täytyi merkitä jotakin.
“Ymmärrätkö sinä?” Surmamieli varmisti.
Tuiketassu nyökkäsi. “Ymmärrän. Ja sinä puolestaan opetat minulla kaiken osaamasi?”
Kolli hymyili. “Kyllä. Se on sopimuksemme. Sinä tuet Aavatassua hänen matkallaan, ja minä annan sinulle kaikki taidot ja tietoni. Nyt, Tuiketassu, on sinun aikasi herätä. Siskosi odottaa sinua.”
Surmamieli räpäytti silmiään, ja metsä Tuiketassun ympärillä alkoi hämärtyä entisestään, kunnes katosi kokonaan. Kylmä ilma katosi hänen ympäriltään ja kostea maa hänen altaan, kun Tuiketassu tunsi putoavansa alas jonnekin kaukaisuuteen. Surmamielen keltaiset silmät hehkuivat hänen edessään, kunnes nekin lopulta kaikkosivat.
“Tuiketassu, Tuiketassu! Herää nyt”, Kipinätassun ääni valitti Tuiketassun korvaan.
Vaaleanruskea naaras raotti silmiään ja näki energisen siskonsa edessään tökkimäsä häntä tassullaan. “Auts, olen hereillä, Kipinätassu.”
“Hyvä! Hiirinenä haluaa ottaa meidät molemmat saalistamaan!” Kipinätassu hihkaisi ja hypähti ilmaan. Sitten hän pysähtyi ja katsoi hämmentyneenä Tuiketassua. “Mitä sinulle tapahtui?”
Tuiketassu vilkaisi etutassuaan, jossa oli yhä Verenvälkkeen viiltämä haava. “Minun on täytynyt vahingossa raapaista itseäni unissani…”
“Se näyttää kipeältä.”
“Ei se-”
“Viedään sinut Valotassun luokse, tule!” Kipinätassu sanoi ja pinkaisi ulos oppilaiden pesästä.
Tuiketassu hymyili, pudisti päätään ja lähti siskonsa perään tuntien suunnatonta rakkautta sisällään. Hän rakasti Kipinätassua ja Valotassua enemmän kuin ketään muuta, ja tiesi tekevänsä heidän vuokseen mitä vain. Kukaan ei voisi satuttaa heitä. Kukaan ei voisi satuttaa yhtäkään hänen perheenjäsentään. Hän ei antaisi sen tapahtua.
Kukaan ei tekisi hänelle niin kuin Tomukorva oli tehnyt Surmamielelle.

Ensimmäinen luku - I will make you all proud

Ukkossydän ei ollut koskaan uskonut, että olisi voinut rakastua niin, että miltei käpälät pettäisivät hänen altansa. Mutta niin oli tapahtunut, kun hän oli tutustunut paremmin kauniiseen Paatsamatuikkeeseen. Naaras oli vienyt hänen sydämensä ja sielunsa kokonaan.
Paatsamatuike taas oli elänyt tyytyväisenä ilman kumppania, mutta Ukkossydän oli tuonut hänen elämäänsä paljonkin hyvää. Kolli vaikutti kovin arvokkaalta ensinäkemältä, mutta kun häntä pääsi seuraamaan läheltä, löytyi Ukkossydämestä huumorintajuinen ja huvittava kolli.
Ukkossydän oli rakastunut Paatsamatuikkeeseen sillä hetkellä, kun oli lentänyt nurin lumikinokseen ja Paatsamatuike oli alkanut nauramaan heleää nauruaan. Aluksi Ukkossydäntä oli vain suututtanut, mutta nähdessään Paatsamatuikkeen silmien tuikkeen ja iloisen naurun, oli hänen sydämensä kiihdyttänyt tahtiaan.
Kaksikolla oli aluksi kiusoitteleva ystävyyssuhde, joka kummastutti joitakin muita Taivasklaanin kissoja. Ukkossydän ei herkästi myöntänyt hävinneensä tai epäonnistuneensa, mutta Paatsamatuike näki hänen lävitseen ja onnistui aina kiusoittelemaan juuri oikealla tavalla, mikä sai Ukkossydämen ensin ärsyyntymään. Pikkuhiljaa Ukkossydän akoi kuitenkin nähdä Paatsamatuikkeen kiusoittelussa myös lempeyttä ja naaras oli yksi niistä harvoista, jotka pystyivät hallitsemaan ja ymmärtämään Ukkossydämen itsepäisyyttä pitää kiinni ylpeydestään.
Kolli oli vienyt Paatsamatuikkeen kävelylle kylmänä päivänä, jolloin pakkanen oli paukkunut ja lumi narskunut tassujen alla. Lumi kimalteli kauniisti auringonvalossa, muutama hassu pilvenhattara lipui taivasta pitkin kauas ja huurteen koristelemat puunrungot loivat maisemasta taianomaisen.
Ja juuri sinä päivänä Ukkossydän oli kuin vuodattanut tunteensa Paatsamatuikkeelle ja se oli ensimmäinen kerta, kun Paatsamatuike oli koskaan nähnyt Ukkossydämen niin vaivaantuneena, herkkänä ja haavoittuvaisena.
Hän oli vastannut Ukkossydämen tunteisiin, mikä oli yllättynyt Ukkossydämen. Iloisesti, tietysti, mutta oli kolli myös todella yllättynyt, että hänen mielestään kaunein kissa koko maailmassa rakasti häntä takaisin.
Heidän välisensä side voimistui entisestään. Ja kun kylmät lehtikato väistyi ja tilalle saapui ihana ja vehreästi kukkiva hiirenkorva, odotti kaksikko jo pentuja sen loppupuolella. Ukkossydän oli hermostunut kuin pieni kaninpoikanen, mutta Paatsamatuike rauhoitti häntä. Heistä tulisi loistavat vanhemmat.
Kun Ukkossydän lopulta rohkaistui, tuli hänestä miltei aivan mahdoton. Hän varmisti jatkuvasti, että hänen kumppanillaan oli kaikki hyvin ja että hänellä oli aina saatavilla vettä, ruokaa ja kaikkea muutakin, jota naaras vain tarvitsi. Siitä Paatsamatuike sai vain enemmän syitä kiusoitella kumppaniaan ja Ukkossydän pyöräytti joka kerta silmiään, mutta ei lannistunut, ei sitten yhtään.
Kun Koivukajo synnytti pentunsa liian aikaisin ja menetti yhden pennuistaan, Ukkossydämen sisimmästä kumpusi uusi huoli. Hän ei pelännyt enää vain omaa kyvykkyyttään olla isä vaan pelkäsi myös rakkaidensa henkien puolesta. Hän oli kuitenkin vahva ja rauhoittui nopeasti. He molemmat tiesivät, että joka päivä oli riski sille, että elämä päättyisi. Oli se sairauden, suuremman pedon tai muun yllättävän käänteen seurauksensa. He eivät saisi pelon määritellä elämän suuntaa.
Paatsamatuike sai takaisin rauhallisen, rohkean ja ylpeän Ukkossydämensä. Kollin huoli ja välitys kuitenkin säilyivät eikä naaras pistänyt sitä pahakseen – päinvastoin.

Kun pennut lopulta syntyivät, olivat tuoreet vanhemmat ilon kuohuttamia. He saivat neljä kaunista pentua, kaksi kollia ja kaksi naarasta. Ukkossydän lupasi, ettei vaatisi pennuiltaan mahdottomuuksia tai liikoja vaan kannustaisi heitä parhaansa mukaan olemaan niin hyviä kuin he vain voisivat olla.
Ensimmäisenä oli syntynyt valkea naaraspentu, jonka turkilla oli muutama ruskea kohta. He nimesivät pennun Vanamopennuksi. Toisena syntyi ruskeavalkoinen, raidallinen kollipentu, jonka nimeksi he antoivat Ohdakepentu. Ohdakepennun jälkeen syntyi mustavalkoinen naaraspentu, jonka nimeksi he antoivat Kidepentu. Viimeisenä syntyi pienin pentueen pennuista, mustan ja ruskean kirjava kolli. Hänen nimekseen he antoivat Salamapentu.
Heidän onnekseen pennut olivat kaikki terveitä. Tai, niin he ainakin luulivat aluksi. Pieneksi jäänyt Salamapentu piilotti alleen pienen salaisuuden.
Ohdakepentu osottautui olemaan neljästä pennuista tarmokkain syömään ja suurikokoisin jo syntyessään. Hän ei ollut kuitenkaan ahne. Ukkossydän näki pojassaan erityistä potentiaalia, kuten näki kaikissa pennuissaan.

”Miksi me emme voi mennä ulos jo?” Ohdakepentu kysyi emoltaan varmaan viidettä kertaa sinä aamuna. ”Minä ainakin haluan jo nähdä, miltä pentutarhan ulkopuolella näyttää!”
”Niin minäkin!” Vanamopentu yhtyi veljeensä. Paatsamatuike huokaisi syvään. Ohdakepentu virnisti. Hän sai aina yllytettyä Vanamopennun mukaan vaatimaan jotakin.
”Koivukajon pennutkin pääsivät jo aikoja sitten ulos pentutarhasta”, Ohdakepentu huomautti ja katsoi emoaan anovasti oransseilla silmillään. Ohdakepentu oli kuunnellut vanhempien pentujen kuvailuja leiristä silmät suurina ja korvat höröllä eikä malttanut odottaa pääsevänsä itse näkemään leiriä ja kaikkia niitä kymmeniä kissoja, jotka kuuluivat Taivasklaanin rivistöön.
”Jos jaksatte odottaa isäänne, sitten saatte mennä”, Paatsamatuike sanoi lopulta ja neljä pentua ilakoivat luvan saatuaan. ”En halua yhtäkään kysymystä ulos menemisestä ennen sitä tai kukaan ei pääse.”
”Selvä!” neljä pentua totesivat yhteen ääneen ja juoksivat niin nopeasti kuin pienillä pennun käpälillä pääsi pentutarhan toiseen päähän. Vanamopentu loikkasi Kidepennun selkään nauraen ilkikurisesti. Ohdakepentu röyhisti rintaansa ennen kuin loikkasi Vanamopennun kimppuun tämän sitä vähiten odottaessa.
Salamapentu liittyi mukaan leikkiin. Ohdakepentu oli siitä asti, kun he olivat kaikki avanneet silmänsä, pitänyt huolta, että heidän siskonsa tai muut pennut eivät leikkisi liian rajusti Salamapennun kanssa. Ohdakepentu tunsi sisimmässään outoa huolenpidon tarvetta nuorempaan pentutoveriinsa. Koskaan hän ei kuitenkaan ollut jättämässä Salamapentua pois mistään leikistä vaan otti tämän aina mukaan.
”Voitin!” Ohdakepentu julisti, kun sai Vanamopennun toistamiseen kumoon eikä naaras päässyt enää ylös Ohdakepennun painaessa tätä maata vasten käpälillään. Vanamopentu mutisi ensin jotakin, mutta lopulta hyväksyi häviönsä. Eilen hän oli voittanut Ohdakepennun, mutta tänään oli ollut Ohdakepennun vuoro loistaa.
”Mitä sinä voitit?” pentujen isän ääni sai jokaisen heistä innostumaan ja unohtamaan Ohdakepennun voitonriemuisen rinnan röyhistelyn. He juoksivat isänsä käpälien juureen ja loikkivat kohti hänen kasvojaan. ”No niin, no niin, ottakaahan rauhassa. Teidän pitää osata käyttäytyä pentutarhan ulkopuolella, muistattehan?”
Nelikko lopetti siltä seisomalta levottoman liikehdintänsä ja jokainen heistä asettui siististi istumaan isänsä eteen. Ukkossydän kehräsi huvittuneena.
”Hakekaahan emonne niin voimme mennä”, mustavalkoinen kolli sanoi. Ohdakepentu nyökkäsi.
”Minä haen!” pentu sanoi ja juoksi heidän emonsa luokse, joka oli jo tulossa perhettään kohti. ”Tule, emo!”
Paatsamatuike pudisti päätään huvittuneena ja lipaisi nopeasti poikansa päälakea. ”Kukaan ei sitten juokse pää viidentenä jalkana minnekään, onko selvä?”
”On!” Ohdakepentu vastasi ensimmäisenä. Hän vilkaisi isäänsä silmät suurina ja sitten kohti pentutarhan suuaukkoa. Hän halusi nähdä jo kaikki ne kissat, joista muut pennut olivat puhuneet. Hän halusi nähdä kaikki ne puut ja kivet ja pilvet, joista hän oli kuullut. Hän halusi nähdä päällikön, hän halusi nähdä leirin!
Pentutarhan ulkopuolella oli kovin kirkasta verrattuna pentutarhan suojaavaan hämärään. Ainoa valoa, joka pääsi sisälle pentutarhaan, tuli suuaukosta tai niistä muutamista kallion seinämässä olevista rei’istä.
Leirin yllä oli tosiaan eräänlainen katto. Luolat kalliomuodostelman seinämissä kiinnostivat Ohdakepentua paljonkin, mutta enemmän hänen siskojaan. He olisivat halunnet mennä tutkimaan jokaisen niistä läpi, mutta saivat muistutuksen, että suurin osa luolista oli pesinä muille kissoille ja että he eivät olleet tarpeeksi isoja kulkemaan kalliopolkuja pitkin. Ukkossydän kertoi, että oppilaiden pesään ja soturien pesään oli useampi sisäänkäynti, ja että soturien pesästä löytyi myös salainen uloskäynti hätätilanteiden varalta.
Ohdakepentu katsoi silmät suurina suurta ja komeaa leiriä. Salamapentu hänen vierellään kaatui selälleen, kun oli ihaillessaan leiriä peittävää kalliomaista kattoa kääntänyt päänsä liian taakse.
Suuri valkoinen kolli pisti Ohdakepennun silmään ja hänen suunsa aukesikin, kun suuri kolli loikkasi alas suuren kiven päältä ja katsoi häntä kohti. Ohdakepennun sisarukset perääntyivät hieman, mutta Ohdakepentu ei. Hän ei ollut koskaan edes kuvitellut, että kissa voisi olla niin suurikokoinen. Ja hän kun oli luullut oman isänsä olevan suuri!
”Tässä taitavat olla teidän pentunne”, suuri valkoinen kolli sanoi lempeästi. ”He ovat kasvanee hurjasti. Ja he näyttävät kovasti teiltä molemmilta.”
”Kiitos, Hallatähti”, Paatsamatuike sanoi ja Ohdakepentu vilkaisi emoaan ja sitten taas suurta valkoista kollia.
”Sinä olet siis Hallatähti!” Ohdakepentu sanoi ihaillen suurta ja pitkäturkkista kollia. ”Olet varmasti huuuurjan vahva.”
”Ja sinusta tulee varmasti myös hurjan vahva, Ohdakepentu”, Hallatähti iski silmäänsä pennulle. ”Hauskaa tutustumiskierrosta teille.”
Ohdakepentu katsoi silmät suurina, kun hänen päällikkönsä asteli leirin poikki tervehtien klaanitovereitaan.
”En tiennytkään, että Hallatähti on noin isokokoinen!” Salamapentu sanoi varovasti.
”Hän on luultavasti järven suurin kissa”, Ukkossydän totesi.
”Me olemme onnekkaita, että meillä on noin vahva päällikkö!” Ohdakepentu sanoi rinta rottingilla. ”Tuleekohan minustakin noin iso ja vahva?”
”Sinusta tulee juuri sellainen kuin sinun pitääkin olla”, Paatsamatuike naukaisi huvittuneena. ”Tulkaahan, teillä on vielä paljon nähtävää!”

Ohdakepentu ei ollut mikään ujo kissa ja hän olikin ensimmäisenä sisaruksistaan tutustumassa muihin pentutarhan pentuihin. Koivukajon pennut olivat iältään lähimpänä Ohdakepentua ja tämän sisaruksia, joten ei ollut mikään ihme, että he leikkivät usein yhdessä.
Taisteluleikkien sijaan he olivat tänään päätyneet leikkimään sammalpalloa. Sammalista ja lehdistä punottu pallo kiisi maata pitkin pennulta toiselle. Neilikkapentu oli liittynyt mukaan, jotta joukkueet olisivat tasaisia, kun taas Liuskepentu oli liittynyt toiseen pentujoukkoon leikkimään tuttuja taisteluleikkejä.
Ohdakepentu upotti pienet kyntensä palloon ja heitti sen kohti Kukkaispentua, joka taitavasti otti sen kiinni ja käpälällään iski sen kohti Kalliopentua ja hänen takanaan olevaa kahdesta pienestä kivestä muodostettua maalia. Salamapentu oli heidän joukkuuensa neljäs jäsen ja hän pärjäsi hyvin, vaikka toisinaan olikin muita hitaampi.
Paatsamatuike nautti siitä pienestä hetkestä, jonka sai levätä samalla, kun pennut temmelsivät yhdessä leikkiensä parissa. Niin myös muut pentutarhassa asustavat kuningattaret.
Ohdakepentu heilautti tyytyväisenä häntäänsä, kun heidän joukkuensa sai taas maalin. Se päätti pelin heidän voittoonsa ja he päättivät vaihtaa joukkueita sen jälkeen. Nyt Ohdakepentu oli samassa joukkueessa Niittypennun, Kukkaispennun ja Neilikkapennun kanssa.
Vaikka taisteluleikit olivatkon Ohdakepennusta hauskoja, nautti hän erityisen paljon sammalpallostakin, jos ei yhtä paljon.
Valkoruskea pentu loikkasi korkealla ja kahmaisi kaaressa lentäneen sammalpallon tassuihinsa.
”Sinäpä loikkaat jo korkealle!” Niittypentu hihkaisi ja Ohdakepentu hymyili leveästi ennen kuin kaikella voimallaan iski sammalpallon häntä kohti. Niittypentu hurrasi, kun sai pallon sulavasti kahden kiven välistä.
”Me ollaan hyvä tiimi”, Neilikkapentu tokaisi hymyillen astellessaan heidän luokseen.
”Kaikki tiimit ovat hyviä, jos niihin panostaa jokainen jäsen”, Kukkaispentu sanoi ja Ohdakepentu nyökkäsi.
”Tuo on totta”, hän vastasi nyökäten. ”Äskeiset tiimit toimivat yhtä hyvin kuin nykyisetkin.”
”Jatketaanko peliä vai aiotteko juoruta loppupäivän siellä?” Kalliopentu kysyi kauempaa, sammalapello tassuissaan ja kulma koholla. Kidepentu tuijotti heitä myös, mutta ei ärtyneenä vaan huvittuneena.
”Anna tulla”, Ohdakepentu haastoi virnistellen ja laski päätään ja hartioitaan lähemmäksi maata leikkisästi. Kalliopentu laittoi sammalpallon taas liikkeellee ja pian he kaikki juoksivat sen perässä, yrittäen saada joukkueelleen pisteitä.
Leikkien jälkeen pennut kasaantuivat emojensa luokse. Väsymys leikkimisen jälkeen painoi väistämättä jokaista heistä. Tuntui ihanalta painautua emoa vasten sisarusten kanssa. Ohdakepentu hieroi kasvojaan emonsa vatsaa vasten hymyillen ennen kuin käpertyi kerälle. Salamapentu laski päänsä hänen selälleen ja Ohdakepentu hymyili veljelleen ennen kuin sulki silmänsä.
Hän odotti oppilaspäiviään kuin kuuta nousevaa. Siihen olisi kuitenkin vielä aikaa ja siihen asti Ohdakepentu halusi nauttia jokaisesta leikin hetkestä, jonka vain sai.
Salamapennun epätasainen hengitys huolestutti Ohdakepentua, mutta Salamapentu jaksoi aina leikkiä heikommasta olemuksestaan huolimatta. Ja koskaan kollin innokas pilke ei kaikonnut. Ohdakepentu aavisti, ettei hänen veljensä ollut kuin kaikki muut kissat, mutta koskaan ei hän antaisi kenenkään kohdella Salamapentua väärin tai minään muuna kuin yhtä arvokkaana kissana kuin kaikki muutkin olivat.
Raidallinen pentu uneksi saalistamisesta puiden latvoissa. Hän toi leiriin enemmän saalista kuin kukaan koskaan ja hän teki jopa Hallatähden ylpeäksi. Ohdakepentu hymyili unissaan. Hän halusi palvella Taivasklaania parhaansa mukaan ja tulisi tekemään sen kunnialla.

Neljäs luku – Hajoaa se maahan, on multaa... Näet sen silti kukkana aina

Kokoontuminen täydenkuun valon alla, kuten tavallista. Roihutassu oli valittu mukaan, kuten oli myös naaraan hyvä ystävä Tuiketassu. Roihutassun iloksi paksuturkkinen naaras kulki hänen vierellään Myrskyklaanin joukon kulkiessa kohti kokoontumissaarta. He olivat lähentyneet paljon viime kuiden aikana ja Roihutassu tunsi vain lämpöä ollessaan Tuiketassun seurassa.
Mitään suurta ja ihmeellistä ei kokoontumisessa tapahtunut, mutta ei Roihutassu ollut odottanutkaan mitään tapahtuneeksi muissa klaaneissa sitten viime täydenkuun. Muut klaanit kulkivat varuillaan ja vilkuilivat Myrskyklaania jatkuvasti. He eivät olleet tottuneet Myrskyklaanin uuteen tapaan käyttäytyä muita kohtaan vieläkään, mutta Roihutassua se ei haitannut. Hän nautti Myrskyklaanin uudesta maineesta enemmän kuin oli kuvitellut. Kaikille tuttu lämmin, sosiaalinen ja puhuva Myrskyklaani oli poissa ja tilalla oli viileä ja epäilevä kissajoukkio.
Tuiketassu oli kadonnut hetkiseksi omille teilleen ja se oli antanut Roihutassulle mahdollisuuden silmäillä muiden klaanien jäseniä tarkemmin. Puhujantammen juurella istuva Jokiklaanin varapäällikkl tuijotti kauas tyhjyyteen, Tuuliklaanin varapäällikkö taas silmäili ilmeettömästi kissajoukkoa. Taivasklaanin ja Myrskyklaanin varapäällikköt vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin vapuivat hiljaiseen odotukseen.
Myrskyklaanin luoma outo ilmapiiri vaikutti kaikkiin kissoihin.
Roihutassu hymyili Tuiketassulle, joka saapui takaisin hänen luokseen. Roihutassu tiesi Tuiketassun lähtevän pian uudestaan vaihtamaan kieliä, mutta oli tullut nopeasti vaihtamaan kuulumisia Roihutassun kanssa. Roihutassu arvosti sitä. Naaraalle Tuiketassu oli hänen paras ystävänsä ja hän piti kovasti Tuiketassusta. Ruskeaturkkinen naaras oli ehkä hieman etäinen ja sisäänpäin sulkeutunut, mutta Roihutassu oli saanut nähdä enemmän kuin sen, mitä monet muut näkivät. Hän koki itsensä onnekkaaksi ja onnelliseksi.
”Kolliksi hän näyttää pieneltä tuon paksuturkkisen naaraan vieressä”, laikukas varjoklaanilainen oppilas sanoi supisten toverilleen. Roihutassun vasen korva heilahti, mutta hän piti katseensa yhä puhujantammessa.
”Jos noin kovin haluat päästä ylpeilemään, ole hyvä ja mene”, toinen varjoklaanilainen oppilas supatti takaisin.
”Oletko ihan varma?” kollioppilas kysyi. ”Myrskyklaanilaiset ovat olleet niin kovin hassuja viimeaikoina, ovat varmaan sekaisin päästään.”
”Taidat pelätä häntä”, naarasoppilas ivasi klaanitoveriaan.
”Enpäs!” kollioppilas älähti. Roihutassu kääntyi katsomaan kahta kissaa. Kollioppilas oli selkeästi varuillaan, kun vilkuili Roihutassua ja se sai Roihutassun virnistämään.
Varjoklaanin oppilaskaksikko jatkoi yhä hiljaista kinasteluaan ja kollioppilas oli vastahakoinen lähestymään Roihutassua.
Kaksikko kuitenkin koko ajan lähestyi Roihutassua.
Roihutassu kääntyi nyt kunnolla ympäri ja väläytti varoittavasti hampaitaan kahdelle Varjoklaanin oppilaalle. Naaraan keltaiset silmät välähtivät hämärässä yössä ja toinen varjoklaanilaisista kavahti yllättyneenä.
”Ai, anteeksi!” laikukas oppilas hätäili. ”Olen Sammakkotassu. Ja tämä on Seljatassu. Onko muuten totta, että Myrskyklaani piilottelee jotain kotikisuja leirissään nykyään?”
Sammakkotassu ei voinut pidätellä ivallista nauruaan, vaikka kovin yrittikin. Roihutassu tuijotti kollia sanomatta sanaakaan. Olivatko Varjoklaanin kissat sammakonaivoisia vai olivatko vain nämä kaksi sekaisin? Roihutassu tosiaan toivoi jälkimmäisen olevan totta, vaikka näiden kahden käytös olikin noloa koko Varjoklaanille.
”Hei, oletko kuuro vai mikä mättää?” Sammakkotassu kysyi, hermostuen. ”Vai onko hiljaisuus myöntymisen merkki, hm?”
”Uskotellessani, että edes kuuntelen sinua, pitäisi olla ihan tarpeeksi huomiotani sinulle”, Roihutassu sanoi ja hymyili selkeästi tekohymyä kollille. ”Ja minun hiljaisuuteni ei tarkoita myöntymistä. Tyhmyytesi taso vain jätti minut täysin sanattomaksi.”
”Sinä- Miten sinä kehtaat!” Sammakkotassu ärähti ja kollin silmissä leimusi. ”Me olemme varjoklaanilaisia ja sinun tulisi olla mukavampi!”
”Voin olla mukavampi sitten, kun sinä olet viisaampi”, Roihutassu sanoi ja heilautti hännänpäätään. Hänen tyyneytensä tuntui ajavan laikukkaan kollin raivon partaalle. Sammakkotassu murisi Roihutassulle uhkaavaan sävyyn. ”Noh, älä unohda, että nyt on täydenkuun kokoontuminen. Eli rauhan aika. Ei tekisi hyvää Varjoklaanin maineelle, jos sen oppilas rikkoisi vallitsevan rauhan, eihän?”
”Roihutassu”, mustaturkkisen naaraan mestari Viiltoläikkä kutsui oppilastaan. Varjoklaanin oppilaat eivät olleet ehtineet edes vastata, kun Myrskyklaanin soturi oli kävellyt lähemmäksi ja tullut noutamaan oppilaansa.
”Anteeksi, tai siis… Oikeastaan en ole pahoillani, että joudun jättämään teidät”, Roihutassu iski silmäänsä kahdelle oppilaalle ennen kuin loikki mestarinsa luokse. Hän kuuli Sammakkotassun vihaisen jupinan ennen kuin Seljatassu hiljensi klaanitoverinsa. Roihutassu myhäili itsekseen.
”Ongelmia varjoklaanilaisten kanssa?” Viiltoläikkä kysyi hiljaa.
”Eikö niiden kanssa nyt aina ole ongelmia?” Roihutassu napautti sarkastisesti. ”Kyselivät tyhmiä. Luulivat Myrskyklaanin piilottelevan kotikisuja.”
Viiltoläikkä nauroi. ”Taisit saada heidän karvansa väreilemään. En yhtään epäile kykyjäsi tukkia heidän kuononsa.”
”Tunnethan sinä minut”, Roihutassu heilautti paksua häntäänsä leikkisästi. ”Luulivat mehiläisaivot saavansa jotakin sisäpiirin tietoa.”
”Etäisyyden pito muihin klaaneihin on… outoa”, Viiltoläikkä myönsi. ”Mutta ei mitään uutta minulle. En ole koskaan ollut erityisen sosiaalinen edes muiden myrskyklaanilaisten kanssa.”
”Huomattu on”, Roihutassu kiusoitteli mestariaan. ”Muut klaanit käyttäyvät kuin turkit olisivat täynnä muurahaisia. Jos ne vain tietävisivät…”
”Mutta eivät tiedä. Vielä”, Sudenlaulun ääni sai Roihutassun viiksikarvat värähtämään. ”Muistakaa se.”
”Kaikki aikanaan”, Viiltoläikkä nyökkäsi parantajalle ja kaksikko vaihtoi muutaman sanan. Sudenlaulun katse tuntui olevan kuin liimautunut Roihutassuun vähän liiankin kauan ennen kuin läikikäs kolli asteli omille teilleen, mitä luultavimmin muiden parantajien luokse.
”Mikä häneen on taas mennyt?” Roihutassu mutisi hiljaa mestarilleen.
”Hän on varmasti varpaillaan Tähtiklaanin takia”, Viiltoläikkä kuiskasi naaraan korvaan. ”Ei hän mikään lempeyden ilmestys ole koskaan ollut, mutta Valhetähden päällikköseremonian jälkeen hän on ollut tavanomaista hermostuneempi. Mutta ei se ole mikään ihmekään ottaen huomioon nykyisen tilanteen.”
”Toivottavasti hän ei hermoile itseään karvattomaksi”, Roihutassu sanoi ja katsahti Sudenlaulun ja muiden parantajien suuntaan.
”Älä huoli”, Viiltoläikkä tuuppasi oppilastaan hellästi, ”ei hän osoita ärtymystään kellekään henkilökohtaisena asiana.”
Roihutassu tuhahti ja suoristautui, kun kokoontuminen julistettiin alkavaksi. Naaras kuunteli päälliköiden hiotut kertomukset klaanien kuulumisista. Roihutassu vilkaisi ystäväänsä, Tuiketassua, joka istui aivan hänen rinnallaan. Tuiketassu vilkaisi naarasta ja hymyili miltei huomaamattomasti. He vaihtoivat katseita muutamankin kerran kokoontumisen aikana ennen kuin oli aika palata takaisin kotiin.
Naaraskaksikko kulki rinta rinnan takaisin leiriin muiden Myrskyklaanin kissojen joukossa, kuiskien hiljaa kaikesta ja ei mistään.

”Roihutassu”, Sudenlaulu hymyili mustaturkkiselle, valkoraidalliselle naaraalle astellessaan tätä vastaan leirin aukiolla. Sudenlaulun huulilla oleva hymy ei ollut Roihutassulle tuttu näky, mutta hän piti kielensä kurissa, sillä ei halunnut saada vastaansa ärhäkkää parantajaa. ”Olisiko sinulla aikaa… jutella?”
”Onhan minulla?” Roihutassu häkeltyi. ”Onko kaikki hyvin? Tarvitsetko sinä apua jossain?”
”En”, Sudenlaulu pudisti päätään. ”Tämä asia koskee sinua.”
Roihutassun tunsi hermostuksen kuplivan vatsassaan ja oudon kihelmöinnin tassuissaan. Oliko hän pulassa? Koskiko tämä sitä, mitä hän oli sanonut kokoontumisessa? Ei kai se nyt niin vakavaa voinut olla? Ei hän ollut sitä tarkoittanut niin, että kaikille pitäisi hetinyt kertoa kaikesta.
”Anteeksi siitä, mitä kokoontumisessa sanoin”, Roihutassu aloitti heti, kun he astelivat parantajien pesään peremmälle. ”En minä tarkoittanut sitä niin-”
”Mistä sinä nyt oikein puhut?” Sudenlaulu katsoi Roihutassua kulmat kurtussa. Roihutassu sulki suunsa. Mistä tämä nyt sitten oli jos ei siitä? ”Roihutassu, minä olen seurannut sinua jo pidemmän aikaa.”
”Mitä?” Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä. ”Miksi? Olenko minä tehnyt jotain väärin?”
”Ei, ei, et ole ”, Sudenlaulu rauhoitteli mustaturkkista naarasta. ”Tämä koskee sinua ja sinun… kehoasi. Saanko tutkia sinut tarkemmin? Haluan varmistaa, että… haluan varmistaa erään asian.”
”Käyhän se?” Roihutassu räpäytti silmiään häkeltyneenä ja antoi parantajan sitten tehdä mainitsemansa tutkimuksen.
Sudenlaulu tutki Roihutassua kauan ja hän teki sen kaikessa hiljaisuudessa. Roihutassu ei tiennyt, mitä tämä Sudenlaulun tutkimus koski. Oliko Sudenlaulu nähnyt hänessä jotakin, joka viittaisi johonkin sairauteen? Ei hän tuntenut oloaan sairaaksi. Hän koki olevansa ihan terve naaraskissa. Hänellä ei ollut mitään ongelmia koulutuksessaan, hän pärjäsi loistavasti!
Kun Sudenlaulu lopetti Roihutassun tutkimisen, kolli vaipui hetkellisesti mietteisiinsä, suuret siniset silmät katsen kaukaisuuteen.
”Sudenlaulu?” Roihutassu kutsui läikikästä kollia. Häntä hermostutti nyt enemmän kuin koskaan ennen hänen elämänsä aikana. ”Mitä… mitä tämä koskee?”
Parantaja kohotti katseensa ja kohtasi Roihutassun huolestuneen katseen. ”Ei mitään… kuoleman tai sairauden vakavaa, älä sitä huoli. Minä olin vain oikeassa, oikeassa siitä, että olimme väärässä sinusta.”
”Mitä?” Roihutassun valtasi suuri hämmennys. Ketkä me? ”Väärässä minusta?”
”Kun sinut ja Liekkitassu tuotiin Myrskyklaaniin, julistettiin, että on löytynyt kaksi naaraspentua”, Sudenlaulu kertoi ja kietoi häntänsä kehonsa ympärille. ”Mutta tosiasiassa, vain Liekkipentu on naaras. Sinä taas… et. Olen itse vain kuullut tästä, mutta en koskaan itse… ainakaan tiedettävästi, kertonut kellekään heidän olevan tai kohdannut itse…”
Roihutassun sydän kiepahti hänen rinnassaan. Miten niin hän ei ollut naaras? Mitä Sudenlaulu tarkoitti? Ei kai… ei kai hän...
”Sinä siis… sanot, etten minä olekaan naaras? Olenko minä… kolli?” ehkä ensi kertaa elämässään Roihutassu tunsi itsensä… eksyneeksi. Hän ei tuntenut itseään enää vahvaksi tai rohkeaksi ja se vasta pelottava tunne olikin. Hän oli hukassa ja jokaisella hengenvedollaan hän tunsi putoavan yhä syvemmälle pimeyden kuiluun. Sudenlaulu kuitenkin toi hänet takaisin ylös laskemalla häntänsä Roihutassun pörhistyneelle hännälle.
”En nyt ihan sanoisi niinkään”, Sudenlaulu korjasi. ”Joskus… Tai no. Tiedäthän, kun klaaniin syntyy uusia pentuja, useimmiten pentujen vanhemmat ja parantaja, kuten minä, kerromme muille syntyneiden pentujen sukupuolet?”
”Niin?” Roihutassu nyökkäsi, kykenemättä sanomaan enempää. Hänen kurkkunsa tuntui hetkellisesti kuivalta.
”Joskus kuitenkin ensinäkemämme ja tulkintamme ei ole aina täysin oikeassa”, Sudenlaulu sanoi ja Roihutassu kallisti päätään ihmeissään. ”Eikä tämä maailma jakaudu vain kolleihin ja naaraisiin, vaikka niin voisi kuvitella ja vaikka monet niin uskovat. Joskus joku voi olla sisältä kolli, vaikka hän omaakin naaraan kehon ja toisinpäin. Joskus taas on kissoja, jotka eivät ole kolleja tai naaraita, jotkut ovat taas molempia.”
Roihutassu räpäytti hämillään silmiään.
”Kaikki eivät aina tutki omaa identiteettiään. Jotkut taas eivät kerro siitä muille. Jotkut taas eivät välitä niinkään. Joillekin taas kaikki on itsestäänselvää”, Sudenlaulu selitti. ”Jotkut taas eivät uskalla, jotkut taas ovat rohkeita ja uskaltavat olla äänessä itsestään ja kauniista erilaisuudestaan. Mutta kaikesta huolimatta, ne, jotka eivät niinkään sovi tähän vallitsevaan kolli-naaras-järjestelmään, kuuluvat kissoissa vähemmistöön. Ja sinä, Roihutassu, kuulut näihin kissoihin.”
”Minäkö?” Roihutassu häkeltyi taas. ”Mutta… enkö minä ole naaras? Minähän… minä…”
”Roihutassu”, Sudenlaulu laski tassunsa oppilaan tassulle. ”On olemassa myös kissoja, jotka eivät sovi vallitsevaan kolli-naaras-järjestelmään, kuten jo sanoin. Joukossa on kissoja, jotka kokevat olevansa väärässä kehossa, mutta on myös niitä, jotka omaavat niin kollin kuin naaraankin piirteitä. Jotkut näistä kissoista, vaikka olisivat naaraita, eivät voi kantaa omia pentuja, mutta voivat saada pentuja toisen naaras-oletetun kanssa. Ja on kolleja, jotka voivat kantaa pentuja. Jotkut eivät voi tehdä kumpaakaan ja jotkut taas voivat kantaa pentuja naaraina. Nämä kissat… he… he eivät ole kolleja tai naaraita, eivät ainakaan meidän ympärillämme vallitsevan maailman mukaan. On naaraita, kolleja, kaikkea siltä väliltä ja sitten on vain kissoja, jotka eivät lukitse itseään minkään normin sisälle. Useimmiten nämä kissat jäävät huomaamatta tai he eivät huomaa uniikkiuuttaan koskaan, koska solahtavat normeihimme.”
”Olenko minä… sitten tällainen kissa? Joka ei ole kolli eikä naaras? Tai siis, kolli tai naaras sillä tavalla kuin miltei kaikki muut ovat?” Roihutassu kysyi hiljaa.
”Tiedän, että se on paljon pienelle kissalle, mutta… en voi valehdella sinulle”, Sudenlaulu myönsi. ”Olen jo jonkin aikaa seurannut sinua. Vaikka kissoja on joka lähtöön ja erinäköisiä ja kokoisia, on sinun ulkomuodossasi paljon sellaista, jonka monet laittaisivat kollille ominaisiksi piirteiksi. Kuten leveät lapasi ja suuret lihaksesi.”
”Siksi ne muutamat oppilaat luulivat minua ensin kolliksi…” Roihutassu muisti heti niiden kahden Varjoklaanin oppilaan sanat. ”Olenko minä… jotenkin rikki? Tai viallinen?”
”Mitä? Et! Et todellakaan!” Sudenlaulun silmät levisivät ja hän kietoi häntänsä oppilaan ympärille ja painoi itsensä hänen kylkeään vasten. Hän yritti pitää Roihutassun läsnä ja osoittaa, että tarkoitti sanomaansa. ”Sinä et ole rikki tai viallinen, Roihutassu. Sinä olet yhä sinä, oma itsesi, kissa. Sinä et ole ainoa tai yksin. Ja sitä paitsi”, Sudenlaulu katsoi Roihutassua silmiin, ”ei kenenkään sukupuoli määrittele kissaa millään tavalla. Se on osa sinua, mutta se ei ole yksin asia, joka tekee sinusta Roihutassun. Se on palanen sinua, mutta ei koko kokonaisuus.”
He olivat hetken hiljaa. Roihutassun pää oli samaan aikaan täynnä ajatuksia ja samaan aikaan kovin tyhjä.
”Mitä… mitä tämä nyt sitten tarkoittaa?” Roihutassu kysyi. ”Mikä minä olen?”
”Roihutassu”, Sudenlaulu vastasi, ”sinä olet Roihutassu. Ja tämä kaikki on vain yksi palanen sinusta. Tunnet olosi varmasti nyt eksyneeksi ja häkeltyneeksi, mutta sinun ei tarvitse kulkea tätä yksin. Sinulla on emosi, sisaresi, ystäväsi…”
”Autatko sinä minua?” Roihutassu kysyi ja katsoi parantajaa suoraan silmiin.
”Tietysti”, Sudenlaulu hymyili. ”Kulje rauhassa ja tutki itseäsi, Roihutassu. Voit päättää, oletko kolli tai naaras tai et kumpikaan, tai jotain ihan muuta. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä nyt eikä huomenna. Kun olet valmis, voit kertoa perheellesi ja muille. Tai jättää kertomatta, ihan mikä on sinulle parasta.”
”Kiitos, Sudenlaulu”, Roihutassu sanoi sitten. ”Minä arvostan tätä, ihan oikeasti.”
”Koska vain, Roihutassu, koska vain”, kolli sanoi hymyillen.
”Miten tämä… vaikuttaa minuun? Osaatko sanoa, voinko… minä kantaa omia pentuja tai muuta? Eihän se nyt ole tärkeää enkä edes tiedä, haluaisinko koskaan omia pentuja, mutta…”
”Tieto voi joko rikkoa sinut”, Sudenlaulu sanoi rauhallisella äänellä, ”tai tuoda rauhaa. Jos olet valmis kuulemaan, voin kertoa.”
Roihutassu katsoi kollia hetken aikaa täysin hiljaa ennen kuin vastasi; ”Haluan tietää.”
Sudenlaulun sinisissä silmissä paistoi myötätunto ja huoli, mutta ei sääli. Roihutassua helpotti se enemmän kuin olisi edes voinut kuvitella. Sudenlaulu ei säälinyt häntä, hän oli tukena.
”Jos… jos olen oikeassa, kuten luulen”, Sudenlaulu sanoi sitten ja kohtasi Roihutassun katseen, ”sinä et itse voi kantaa ja synnyttää pentuja.”
Roihutassu nielaisi ja nyökkäsi hitaasti. Hän oli arvannut tämän jo. Hän oli vain tiennyt. Siltikään se ei helpottanut sitä pahaa oloa, joka hänen sisällään kupli.
”Mutta”, Sudenlaulu jatkoi sitten, ”sinä voit silti olla jonkun pentujen biologinen vanhempi. Sinä voit saada naaraan odottamaan pentuja.”
Roihutassu katsoi Sudenlaulua ja Sudenlaulu katsoi Roihutassua. Oppilas tuntui ymmärtävän, mitä Sudenlaulu ajoi nyt takaa.
”Se ei tarkoita, että sinun pitäisi ajatella itsesi kollina”, Sudenlaulu sanoi yllättäen. ”Kuten jo sanoin, on kaikenlaisia kissoja, kolleja jotka voivat synnyttää, kissoja jotka eivät voi saada lainkaan pentuja ja niin edelleen.”
”Onko se väärin rakastaa kissaa, joka ei ole… kolli?” Roihutassu kysyi Sudenlaululta. ”Onko se väärin rakastaa kissaa, joka on naaras jos itsekin on?”
Sudenlaulu räpäytti hitaasti silmiään ja hymyili sitten lämmintä hymyä, joka oli harvinanen näky. ”Miksi se ikinä olisi? Tiedän, että miltei kaikki, jotka ovat kumppaneita, ovat kolli ja naaras, mutta niin sen ei tarvitse olla eikä pidäkään olla. Rakkaus on asia, jota voi kokea ketä tahansa kohtaan. Ei kissa rakastu sukupuoleen vaan siihen kissaan itsessään. Tärkeintä on se, kuka on sisältä, eikä se, mitä on ulkoa. Palaset tekevät kokonaisuuden eikä yksittäinen palanen määritä yksin mitään.”
Roihutassu hymyili Sudenlaululle ja kolli hymyili takaisin. Sen oudon kovan ulkokuorensa alla Sudenlaulu oli oikeasti lempeä, avoin ja ymmärtäväinen kissa, johon Roihutassu koki voivansa luottaa koko henkensä. Se oli outo, mutta hyvä tunne. Sudenlaulu tuntui turvalliselta.
Ja jostain syystä Roihutassu tunsi, että Sudenlaulu puhui osittain oman kokemuksensa kautta, vaikka olikin parantaja. Ei oppilas kyennyt kuvittelemaan Sudenlaulua rakastuneena kehenkään, olisi tämä ollut parantaja tai ei eikä hän uskonut Sudenlaulun koskaan olleenkaan rakastunut, mutta silti kollista uhkui jotakin uutta ja erilaista nyt. Jotain sellaista, jota Roihutassu kutsui omakohtaiseksi ymmärrykseksi.
”Kerron mestarillesi sinun voivan huonosti”, Sudenlaulu sanoi sitten ja katosi hakemaan yrttiensä seasta jotakin, ”jotta voit levätä ja kerätä ajatuksiasi edes muutaman päivän”, Sudenlaulu puhui ja pian hän palasi mukanaan unikonsiemeniä ja timjamia. ”Syö nämä lehdet nyt ja unikonsiemen pesässä. Hae myöhemmin lisää, jos tarvitset.”
”Kiitos”, Roihutassu kiitti läikikästä kollia, lipaisi pienet lehdet kielelleen ja nielaisi. Sudenlaulu kosketti rohkaisevasti Roihutassun päälakea.
”Roihutassu, muista yksi asia”, Sudenlaulu pysäytti tummaturkkisen oppilaan. ”Se, mitä kehosi voi ja ei voi tehdä, ei määrittele sinua. Tärkeintä on se, miten sinä itse koet asiat ja miksi sinä koet itsesi. Vaikka et biologisesti ole se stereotypinen naaras tai kolli, ei se tarkoita, ettetkö voisi kokea itseäsi naaraaksi tai kolliksi. Ei se tarkoita, ettetkö OLISI naaras. Tai kolli.”
Roihutassu nyökkäsi, kiitollisuuden pilke keltaisissa silmissään ennen kuin poistui Sudenlaulun pesästä. Hän suuntasi suoraan oppilaiden pesän suojaan. Hän ei vain kyennyt olemaan muiden kissojen ympäröimänä tai nähtävänä juuri nyt. Hän tuntisi olonsa vain silmätikuksi. Vaikka kukaan ei tiennytkään, tuntui silti, että kaikki olisivat tuijottaneet häneen.

Roihutassu ei saanut unta sinä yönä. Hän vietti sen yön tuijottaen oppilaiden pesän seinämää. Aamun koittaessa hän makasi yhä sammalpedillään ja oli yksi viimeisistä oppilaista, joka poistui pesästä. Viiltoläikkää ei hän kyennyt hämäämään vaan kolli huomasi heti oppilaansa väsymyksen ja käski tämän lepäämään – toki vasta sen jälkeen, kun oli käynyt Sudenlaulun luona tutkituttamassa itsensä. Viiltoläikkä saattoi luulla oppilaansa sairastuneen, mutta ei Roihutassu voinut mestariaan syyttää siitä luulosta.
Eikä Roihutassu edes tiennyt, minne muuallekaan menisi kuin Sudenlaulun luokse. Hän ei uskaltanut tai edes halunnut puhua tästä muille, ei emolleen, ei siskolleen, ei ystävilleen, ei mestarilleen, ei Tuiketassulle. Eikä hän tiennyt, mitä edes sanoa heille. Varsinkaan, kun ei itsekään tiennyt, mitä ajatteli asiasta. Hän ei enää tiennyt, kuka oli. Hän ei tiennyt, kuka hänen pitäisi olla ja miten hän sopi muiden joukkoon. Hän tarvitsi aikaa, aivan kuten Sudenlaulukin oli sanonut. Hänen pitäisi ensin tietää itse ennen kuin voisi kertoa muille.
Sudenlaulu ei ollut yllättynyt nähdessään Roihutassun pesänsä suulla. Hän lähetti Valotassun hakemaan yrttejä haluamansa kissan kanssa ennen kuin kutsui Roihutassun peremmälle. He olivat keskusteelleet aiheesta uudestaan ja Sudenlaulu oli tehnyt parhaansa selittääkseen kaiken selkeästi Roihutassulle. Hän painotti uudestaan ja uudestaan, ettei ollut vain kahta tietä edetä.
Roihutassu palasi koulutuksensa pariin muutamassa päivässä ja keskitti kaiken aikansa koulutukselleen. Suurimman osan vapaa-ajastaan hän taas keskitti itsensä tutkimiselle ja itsensä löytämiselle. Hän halusi tuntea itsensä. Hän halusi tietää, kuka oli.
Viiltoläikkä piti Roihutassun koulutuskerrat rauhallisina heti aluksi. Pienin askelin hän kovensi ja kovensi tahtia, mutta piti silti tahdin rauhallisena ja piti huolen, että Roihutassu sai aikaa keskittyä ja palautua.
Roihutassu suoriutui yllättävän moitteettomasti tai ainakin tavallisesti kuin aina koulutuksestaan. Hän oppi yhä uutta ja pärjäsi hyvin. Hänen tahtinsa oli toisina päivinä hitaamman puoleista, mutta hän pärjäsi silti hyvin. Viiltoläikkä ei puskenut Roihutassua kertomaan mitään, mutta rohkaisi Roihutassua kertomaan, jos jokin painoi hänen oppilaansa mieltä tai jos Roihutassulla oli jotain, joka vaikutti hänen koulutukseensa, jotta Viiltoläikkä osaisi auttaa ja muotoilla koulutuksen sopivaksi.
Roihutassu ei kuitenkaan ollut valmis tai ei kokenut olevansa valmis. Hän koki, että hänen tulisi selvitä tästä yksin ja käydä tämä taistelu yksin. Häntä pelotti. Hän yritti olla rohkea ja vahva, mutta tosiasiassa hän ei tiennyt, kauanko hän pystyisi siihen.

Luku 1

Emo katseli, kun siskoni painivat keskenään pentutarhan edustalla. Itse istuskelin emon rinnalla ja suin turkkiani.
“Katsokaa. Isi tulee”, emo kehräsi ja nostin päätäni nähdäkseni Iltakatseen hölkyttelevän luoksemme.
“Täällähän on kunnon taisteluharjoitukset menossa”, isi maukui ja siskokset menivät tervehtimään häntä iloisesti kehräten.
“Missä sinä olit?” Niittypentu kysyi uteliaasti.
“Olin metsästyspartiossa”, Iltakatse kertoi ja nuolaisi emoa poskelle. Minua olisi myös kovasti kiinnostanut päästä metsästyspartioon. Olin kuullut että metsästys oli kivaa ja välillä haastavaa puuhaa. Lisäksi sai olla klaanille hyödyksi mutta vielä minun piti kasvaa pentutarhassa vaikka olisin jo kovasti halunnut mukaan klaanin askareisiin ja taisteluharjoituksiin.
“Emo! Emo! Emo!” Niittypentu hihkui äkkiä ja juoksi häntä väpättäen Koivukajon luo.
“Yksihammas on tuolla! Saammeko mennä kuuntelemaan tarinoita? Muut pennut ovat käyneet siellä monen monta kertaa mutta me ei kertaakaan! Klaaninvanhimmat kertoo kuulemma tosi jännittäviä tarinoita! Emo saadaanko me mennä saadaanhan?” pikkusiskoni aneli silmät loistaen suloisella pentukatseellaan taivutellen. Tuolle ilmeelle ei kukaan voinut sanoa ei.
“Hyvä on. Menkää vain mutta viekää klaaninvanhimmille jotakin tuoresaalis kasasta. Hyviä tapoja on hyvä kunnioittaa ja muistakaa palata auringonlaskuun mennessä syömään!” emo kehräsi ja pinkaisimme juoksuun kohti tuoresaalis kasaa niin että pöly vain lensi.

“Mitä me heille vietäisiin?”Kukkaispentu kysyi katsellen suurta kasaa joka tuoksui aivan taivaalliselta.
“Otetaanko tuo jänis?” kysyin osoittaen kuonollani kasan reunimmaista tuoresaalista.
“Jaksetaanko me kantaa se?” Niittypentu pohti.
“Totta kai jaksetaan! Meitä on kolme vahvaa pentua”, maukaisin päättäväisenä ja tartuimme pulskaan jänikseen. Kukkaispentu tarttui jäniksen oikealta puolelta ja Niittypentu vasemmalta. Minä tartuin jäniksen niskanahasta ja lähdimme raahaamaan sitä kohti klaaninvanhimpien pesää.
“Oho. Jaksatteko te? Tarvitsetteko apua?” Sadekatse kysyi ohittaessamme hänet puhisten.
“Ei tarvita!” Niittypentu ähki suu täynnä jäniksen nahkaa.
“Me viedään tämä klaanin vanhimmille. Kiitos, kun kysyit”, Kukkaispentu maukui minkä pystyi saaliin karvan seasta.
“Selvä se”, Sadekatse naurahti ja seurasi menoamme päätään pudistellen.
“Voihan hiirenpapanat tämä painaa”, Niittypentu mutisi ja toden totta jänis oli iso meihin verrattuna ja painava kuin mikä. Mutta en tietenkään yhtynyt pikkusiskoni sanoihin, koska olin päättänyt että viemme sen perille asti ihan kolmistaan.

“Olemme kohta perillä”, kannustin, kun klaaninvanhimpien pesä lähestyi.
“Ketäs sieltä tulee ja vielä noin ison tuoresaaliin kanssa?” Yksihammas kehräsi nähdessään meidän tulevan.
Laskimme jäniksen kolli vanhuksen eteen puuskuttaen. Jokaista paikkaani kolotti ja yritin tasata hengitystäni.
“Toimme teille ruokaa jotta saisimme kuulla tarinan”, Kukkaispentu nyökkäsi arvokkaasti vanhukselle joka kehräsi tyytyväisesti.
“Sepä mukavaa. Tulkaapa sisään”, Yksihammas maukui, tarttui jäniksen niskanahasta ja kantoi sen sisälle pesään.

Astuimme klaaninvanhimpien pesään ja näimme kolme muutakin vanhempaa kissaa jotka vaihtoivat kieliä keskenään.
“Katsokaapa ketä meille tuli vierailemaan. Tässä on Koivukajon ja Iltakatseen pennut. He toivat meille jopa tuoresaalista”, Yksihammas kehräsi asettaessaan jäniksen muiden viereen.
“Oi miten mahtavaa. Tässä alkoikin olla jo nälkä”, Pikkusiipi maukui vetäen tuoresaaliin lähemmäs.
“Me haluttaisiin kuulla tarina! Joku jännittävä”, Niittypentu ei malttanut odottaa. Vanhukset vilkaisivat toinen toisiaan ja Yksihammas virnisti.
“Vai jännittävä tarina pitäisi saada kuulla. Minkähän niistä minä teille kertoisin?” Yksihammas istahti eteemme istumaan ja pohti hetken.
“Muut pennut ovat aina pitäneet siitä tarinasta jossa meidän klaani riensi apuun pelastamaan muut klaanit tuholta”, Pikkusiipi naukui.
“Oooo! Minä halua kuulla sellaisen tarinan!” Niittypentu hihkaisi.
“Minä myös”, nyökkäsin häntä väpättäen.
Yksihammas naurahti ja selvitti kurkkuaan.
“Hyvä on, kerron siis teille suuren myrskyn taistelusta”, vanhus maukaisi ottaessaan paremman asennon.
Tapitimme kollia intoa tihkuen, kun vanha soturi aloitti kertomalla kuinka Tulitähti Myrskyklaanin entinen päällikkö oli saapunut kertomaan Tähtiklaanin ennustuksesta että Taivasklaanin oli määrä palata omiensa pariin järvelle. Hän kertoi miten koko klaani matkasi pitkän raskaan matkan vanhalta reviiriltään aina nykyiselle reviirille asti. Klaanimme entinen päällikkö oli menehtynyt tuolla matkalla ja myös yksi joukosta oli kadonnut eikä häntä oltu koskaan enää löydetty. Kadonnut kissa oli ollut kuulemma vaarin vanha kumppani. Sitten vanhus kertoi miten Taivasklaani oli saapunut juuri ajoissa pelastamaan muut klaanit tuholta ja he voittivat Yönkajon lauman joka vielä tänäkin päivänä häiritsee silloin tällöin klaanien rauhaa vaikka kaikki viisi klaania olivat saaneet heidät reviireiltään häädettyä.

“Vau kuulostaa ihan mahtavalta”, Niittypentu henkäisi silmät loistaen.
“Minäkin haluan pian päästä taistelemaan”, maukaisin ponnahtaen ylös.
“Vielä te pääsettekin”, Pikkusiipi maukui huvittuneena.
“Varmasti. Muistatte vain harjoitella hyvin jotta pärjäätte taistelussa”, Yksihammas kehräsi.
“Muistetaan!” naukaisimme kaikki kolme yhtä aikaan.
“Teidän pitää palata pentutarhaan. Aurinko alkaa laskea ja iltapala taitaa jo teitä odotella”, Pikkusiipi hymyili ja Kukkaispentu nyökkäsi.
“Kiitos tarinasta. Me tulemme taas joku toinen päivä kuuntelemaan lisää”, isosisko maukui ja vanhukset nyökkäsivät ja hyvästelivät meidät.

Saatuamme syötyä Niittypentu ryhtyi pesun lomassa selostamaan emolle kaiken mitä olimme Yksihampaalta kuulleet.
“Ja kuulemma yksi katosi sillä reissulla ja se oli ollut vaarin vanha kumppani! Mieti!” pikkusisko maukui ja Koivukajo kehräsi.
“Tiedän. Honkasydän on kertonut minulle hänestä. Hänen nimensä oli Satakieli ja hän oli vaarin mukaan kaunein, lempein ja oikeamielisin kaikista. Hän odotti vaarin pentuja kadotessaan”, emo osasi kertoa.
“Eikä! Voi ei!” Niittypentu henkäisi.
“Tietääkö kukaan mihin hän katosi?” Kukkaispentu kysyi.
“Itseasiassa monia kuita sitten vaari sai tietää että hänen poikansa elää nykyään Myrskyklaanissa. Hän kertoi meille miten hänen emonsa oli joutunut kaksijalkojen ansaan ja synnyttänyt pentunsa kaksijalkojen pesässä. Heidän olonsa siellä olivat olleet niin huonot että muut pennuista olivat menehtyneet paitsi tämä kyseinen kolli jäi henkiin. Hänen emonsa kuoli noissa oloissa myös”, Koivukajo huokaisi.
“Miten hän päätyi Myrskyklaaniin?” kysyin.
“Kaksijalkojen heittäessä hänet pihalle hänen tassunsa kuljettivat hänet Myrskyklaanin puolelle”, emo maukui samalla, kun pesi Kukkaispennun turkkia.
“Saadaanko me nähdä hänet joskus?” utelin.
“Tapaatte varmasti jonakin päivänä kokoontumisessa”, emo hymyili ja nyökkäsin.

Iltapesun jälkeen menimme jälleen emon rinnalle ja tällä kertaa oli minun vuoroni puhua Tuulenpennulle. Meille oli tullut tavaksi puhua joka ilta Tähtiklaanissa olevalle siskollemme ja kertoa hänelle kuulumiset ja se oli meistä jokaisesta mukavaa ja meistä oli alkanut tuntua että tunsimme siskomme vaikkemme olleet ehtineet tutustua häneen.
Kerroin Tähtiklaanille ja siskolle kaiken sen päiväisestä ja Yksihampaan jännittävästä tarinasta.
“Jos vaarin vanha kumppani Satakieli kuulee tämän myös niin olen pahoillani siitä mitä sinulle tapahtui. Olisi mukava tutustua sinuun jonakin päivänä”, maukaisin hiljaa ja toivotin vielä hyvät yöt siskolle kunnes olin valmis.
“Olisi kiva päästä näkemään vaarin poika joka asuu Myrskyklaanissa”, Niittypentu haukotteli.
“Teidän tulee kuitenkin muistaa se ettei vaari ole asiasta maininnut kenellekään muulle kuin minulle joten pitäkää tämä meidän välisenä salaisuutena. Vain isi, minä, vaari ja Sadekatse tiedämme ja nyt te”, emo nuolaisi meitä jokaista päälaelle.
“Jee ensimmäinen salaisuus”, Niittypentu supatti hihittäen.
“Mikä sen Myrskyklaanilaisen nimi on?” kysyin hiljaa.
“Hän on Kotkasiipi. Yhtä suuri kuin vaari ja kuulemma aivan Satakielen näköinen”, emo kehräsi.
“Hieno nimi”, Kukkaispentu haukotteli vuorostaan ja asettui pienelle kerälle emon masun viereen.
“Hyvää yötä pennut”, emo maukui lempeästi ja kietoi suojelevan häntänsä meidän ympärille.

Viidestoista luku – We prayed for light but got a dark sky

Monet kissat oli kiedottu salaisuuksien ja valheiden varaan. Jotkut suurempien, jotkut pienempien. Ja joskus ne salaisuudet ja valheet rikkoivat kissat palasiksi.
Ei ollut enää mikään ihme, että Tulikukka ja tämän pennut olivat etääntyneet. Tulikukka oli pitänyt suuren salaisuuden tyttäriltään; Kolibri ei ollutkaan heidän emonsa vaan jokaisella heistä oli oma emo ja eri klaaneista. Valhetähti oli pitänyt heitä jokaista silmällä jo kuita, heti sen jälkeen, kun Tulikukka oli myöntänyt sydäntään painavan tekonsa pennuilleen.
Jos se ei todistanut, että eri klaanien kissojen väliset suhteet rikkoivat, mursivat ja hajottivat kissat, niin mikä sitten? Tulikukka oli elänyt kuita syyllisyydessä ja nyt hänen tyttärensä eivät puhuneet hänelle lainkaan. Ja nyt hänen tyttäriensä uskollisuus ja identiteetti olivat vaakalaudalla. Minne he kuuluivat, keitä he olivat ja mikä tärkeintä, minne heidän uskollisuutensa kuului?
Tulikukka ei ollut koskaan näyttänyt uskollisuutensa horjunneen. Vaikka hän olikin saanut pentuja muiden klaanien naaraiden kanssa, hänen ainoa motiviinsa siihen oli ollut löytää kissa, joka voisi toimia hänen pentujaan kantavana kissana ja antaa sitten pennut Tulikukan ja Kolibrin kasvatettaviksi. Teko oli silti tuomittava ja väärin, sillä Tulikukka olisi voinut etsiä apua toisaalta kuin muista klaaneista. Syyllisyys painoi Tulikukkaa kuitenkin paljon ja Valhetähti näki, ettei Tulikukalla ollut ainuttakaan motiivia kääntää selkäänsä Myrskyklaanille.
Kastelinnusta saatu kuva oli horjunut sen jälkeen, kun naaras oli mennyt tapamaan biologisen emonsa sukulaisia Tuuliklaaniin. Voisiko Kastelintu taistella heitä vastaan taistelussa? Voisiko naaras hyökätä heidän kimppuunsa, jos tilanne niin vaatisi? Jos hänen tulisi valita oman sisarensa ja tuuliklaanilaisen sukulaisensa väliltä, kenet hän valitsisi? Kenet hän pelastaisi? Voisiko Kastelintu uhrata sukulaisensa, jos kenen tahansa Myrskyklaanin kissan henki riippuisi siitä?
Kenelle kuului Jääruusun, Taivaannovan ja Kastelinnun uskollisuus? Oliko se yksin Myrskyklaanissa vai kuuluiko se Myrskyklaanin ulkopuolelle? Sitä Valhetähti ei vielä tiennyt ja siksi hänen oli pidettävä silmällä kolmea siskosta, erityisesti Kastelintua tämän salaisen vieralunsa jälkeen.
Sukulaisuussuhteet ja liian läheiset ystävyyssuhteet, rakkaussuhteista puhumattakaan, olivat suuria riskitekijöitä. Oli syy, miksi klaaneja oli viisi ja miksi ne olivat erillään. Oli syy sille, miksi jokaisen sydän kuului yhdelle klaanille ja vain ja ainoastaan yhdelle klaanille. Rakkaus on selittämätön ja vahva asia, mutta on syynsä sille, miksi soturilaissakin määrätään suhteista muihin klaaneihin. On syynsä sille, miksi asiat ovat kuin ovat. Ei kukaan voinut olla uskollinen kahdelle klaanille samaan aikaan.
Verisukulaisuus tai se myrkyllinen rakkaus toiseen kuin oman klaanin jäseneen eivät rikkoneet vain niitä kissoja vaan myös kaikki klaanit. Se rikkoi kaikkia klaanien sääntöjä, tapoja ja pyhää soturilakia. Voisiko kuka tahansa hyökätä oman perheenjäsenensä kimppuun ilmaan omantunnon tuskia?
Teoilla oli seurauksensa. Uskollisuus kuului omalle klaanille, joka oli kuin perhe. Klaani on turvaverkosto, tukipilari, koko elämä. Yksi kissa toisessa klaanissa ei saisi horjuttaa sitä. Kaikki eivät vain ole niin vahvoja.
Ja siksi on tapahduttava muutos. Muutos, jonka seurauksena soturilakia seurattaisiin taas niin kuin sitä tulisi seurata.

Jokainen kissa, joka järven alueella kulki, kulki myös Valhetähden tarkan katseen alla. Valhetähti tiesi jokaisen nimeltä ja kasvoilta. Hän tiesi jokaisen, joka kulki öisin Synkän metsän mailla. Hän tunsi jokaisen, joka seurasi häntä, mutta kukaan ei tuntenut häntä.
Pikkuhiljaa ne kissat, jotka olivat osoittaneet uskollisuuttaan Valhetähdelle ja Synkän metsän mestareilleen, saivat harjoitella keskenään. Peitenimin tosin. Valhetähti suljetun piirinsä kanssa seurasi jatkuvasti kaikkia kissoja, jotka kulkivat Synkässä metsässä – niin päivällä kuin yöllä. Ja yhdessä he totesivat mahdolliset uskolliset ja laittoivat sanaa eteenpäin niille, jotka saivat viedä oppilaansa harjoittelemaan toisten oppilaiden kanssa.
Suurin osa koulutettavista alkoi olla jo sotureita, mutta koskaan ei voinut olla oppimatta lisää. Uusia värvättiin jatkuvasti, kiitos Pakkaspuron, joka etsi potentiaalisia kissoja.
Valhetähden toimet eivät tosin olleet ainoat, jotka tapahtuivat Synkässä metsässä. Monella kissalla siellä oli omat tavoitteensa, mutta kukaan heistä ei uskaltanut toteuttaa omiansa Valhetähden ollessa vallassa. Muutama poikkeus toki oli, mutta heillä ei ollut mitään Valhetähden suunnitelmiin risteävää.
Surmamieli oli yksi näistä. Kolli oli toisaalta saanut Valhetähden kunnioituksen, mutta samalla taas mustaturkkisen kuolleen kissan toimet olivat Valhetähden ajatusmaailmaa vastaan. Mutta jokainen tavallaan. Surmamieli oli voimakas ja viisas, tiesi paljon kaikesta.
Hän koulutti Tuiketassua, Valhetähden oppilasta, Synkän metsän mailla öisin. Siitä kaikesta oli vain etua Tuiketassulle, vaikka toisinana huoli nuoresta oppilaasta oli läsnä. Mutta Valhetähdellä ei ollut vaihtoehtoja.
Surmamielen kanssa Valhetähti oli päässyt vain muutaman kerran puhumaan, mutta jokaisena kertana se oli yhtä mielenkiintoista ja antoisaa. He molemmat tiesivät olevansa ehkä yhdet taitavimmista kissoista, jotka vielä pystyivät leikkimään muiden hengillä ja mielillä. He myös tunsivat toisistaan sen molempiin suuntiin jakautuvan arvostuksen.
Valhetähti antoi Surmamielen tehdä omiaan ja Surmamieli antoi Valhetähden tehdä omiaan. Surmamieli oli Valhetähdestä… mielenkiintoinen kissa. Ja kaikesta huolimatta, mitä kolli oli tehnytkin, arvostettava. Ei varmasti ollut ketään, joka olisi saavuttanut suuria tekemättä jotakin, joka rikkoisi jonkun toisen moraalia tai tahtoa vastaan.

Synkän metsän mailla kuhisi enemmän kissoja kuin kuihin. Jo monet elävät kissat olivat tulleet kasvokkain toistensa kanssa. Joko nämä kissat eivät tunnistaisi toisiaan helposti tai sitten heihin luotettiin. Valhetähti seurasi kuinka Verikyynel loikkasi sähisten Tuhosydäntä kohti. Hieman kauempana taas Kyyarpi taisteli Terhoturkkia vastaan. Tulisade taas Haukkasielua vastaan.
Jopa muutamat oppilaar taistelivat toisiaan vastaan arvokasta kokemusta kartuttaakseen. Valhetähti tunsi ylpeyttä, mutta myös toivoi, ettei kukaan joutuisi kuolemia tuovan taistelun siimekseen. Mitä rauhanomaisemmin asiat saataisiin hoidettua, sen parempi. Turha verenvuodatus olisi vain menetys kaikille, eikä silloin ollut väliä sillä, oliko veri sekoitusta tai ei. Uskollisuus määritti kaiken.
Kaiken varalta näiden kissojen tulisi valmistautua pahimpaan. Ennemmin näin kuin se, että heidät koulutettaisiin janoamaan viattomien verta. Synkässä metsässä oli kissoja, jotka mielellään tekisivät niin ja aiheuttaisivat sekasortoa. Nyt heillä oli jokin suurempi ja tärkeä tavoite.
Hiirinenän koulutuksessa oleva Kipinätassu oli kehittynyt hurjasti. Hänen saadessaan koulutusta niin hereillä ollessaan kuin nukkuessaan, kehittyi hänestä vaarallinen taistelija pienestä koostaan huolimatta. Kissaa ei tulisi tuomita koonsa puolesta vaan taitojensa. Se tulisi olemaan Kipinätassulle suuri etu, jos ja kun hän joutuisi tulevaisuudessa monenlaisiinkin koettelemuksiin ja taisteluihin.
Hopeaviilto oli sentään tajunnut pitäytyä poissa Valhetähden silmistä. Sen jälkeen, kun naaras oli edes kehdannut ehdottaa heidän saavan yhteisiä pentuja, oli Valhetähden sisimmässä vain kiehunut pelkkä ajatuskin mustaturkkisesta naaraasta. Kaikeksi onneksi vaikutti kuitenkin siltä, että Hopeaviilto oli uskonut Valhetähden sanaa ja oli nyt taas oma… iljettävä itsensä. Valhetähti antoikin naaraan taas pienin askelin tulla lähemmäksi ja osaksi heidän pieniä kokoontumisiaan. Hopeaviilto käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hyvä.
Valhetähti tuhahti hiljaa, kun aisti Hopeakäärmeen, isoisänsä lähestyvän. Hänellä täytyi olla jotakin uutisia. Ellei ollut, oli arpinen kolli mitä luultavammin tullut taas ylpeilemään sillä, että Valhetähti oli hänen pentunsa pentu. Hopeakäärme oli ollut itsekäs niljake, kun oli pakottanut Valhetähden emonemon saamaan Valhetähden emon ja tämän veljen. Hopeakäärme oli entinen Varjoklaanin kissa ja hän oli saanut pentuja Myrskyklaanin päällikön kanssa.
Ikijään uskollisuudesta ei ollut epäilystäkään; se kuului Myrskyklaanille ja yksinomaan Myrskyklaanille. Ikijää ei edes tunnustanut Hopeakäärmettä isäkseen ja Valhetähti ymmärsi hyvin, miksi.
”Oletko harkinnut oman oppilaan ottamista?” Hopeakäärme kysyi, mutta Valhetähti ei hätkähtänytkään hänen kysymyksellensä. Hopeakäärme oli kysynyt saman kysymyksen Hopeaviillolta kuita taaksepäin. Olisihan siitä hyötyä, mutta kukaan ei ollut osoittanut olevansa sopiva Valhetähden koultuksen alaiseksi. Ja Hopeaviillolle Valhetähti ei suonut yhtäkään koulutettavaa, ei sen jälkeen mitä hän oli itse saanut kokea kyseisen naaraan ollessa hänen mestarinsa Synkän metsän mailla.
”Sopivaa ei ole tullut vastaan”, Valhetähti sanoi kohtaamatta Hopeakäärmeen katsetta.
”Oletko miettinyt omasta p-”
”En”, Valhetähti vastasi ennen kuin Synkän metsän kolli ehti edes saada lausettaan sanotuksi. Valkomusta kolli kääntyi kohtaamaan Hopeakäärmeen katseen leimuavin silmin. Hopeakäärme ymmärsi olla tuomatta tätä aihetta puheeksi enää uudestaan. ”Jos sopiva oppilas tulee vastaan, otan hänet koulutettavakseni. Siihen asti, teen tehtäväni täällä, missä sitä tarvitaan kipeästi.”
Hopeakäärme nyökkäsi hitaasti ennen kuin asteli Valhetähden vierelle.
”Onko sinulla jotain uutisia?” Valhetähti kysyi sitten ja antoi katseensa kulkea Synkän metsä tiheän puuston ja sumuisen maan läpi.
”Uutisia Tähtiklaanin puolelta”, Hopeakäärme sanoi sitten ja Valhetähti kääntyi heti kohtaamaan Hopeakäärmeen katseen. Tähtiklaanin puolelle Valhetähden voimat eivät yltäneet. ”He ovat levottomia. Ja peloissaan.”
Valhetähti tuhahti.
”Mutta myös toiveikkaita”, Hopeakäärme huomautti ja iski kyntensä maahan. Tyynesti Valhetähti räpäytti silmiään ja kehotti Hopeakäärmettä jatkamaan. ”Heidän valitsemansa kissa on löydettävä, he ovat antaneet hänelle viestejä, minkä voivat.”
”Se on ollut odotettavissa”, Valhetähti totesi nyökäten.”
”Meillä on onneksemme suuri sotajoukko”, Hopeakäärme kyhersi.
”Älä anna sen nousta päähän”, Valhetähti varoitti, ”sillä jos yliarvoimme itsemme ja aliarvoimme vihollisen, olemme jo hävinneet. Löydämme Tähtiklaanin valitseman kissan ja selvitämme heidän suunnitelmansa, kun sen aika on.”
”Taisimme saada vihjeen siitä kissasta”, Hopeakäärme maukaisi ja Valhetähti kohotti kulmaansa odottavana. ”Punaturkki on antanut hänelle koulutusta.”
”En ole yllättynyt”, Valhetähti totesi kylmästi.
”Onko sinulla ideaa, kuka se kissa voisi olla?” Hopeakäärme kysyi kuin olisi oikeasti luullut Valhetähden nyt tienneen, ketä he etsivät.
”Toisin kuin idioottiset aivosi luulevat, en tunne jokaista kissaa, jonka kanssa se tähtiklaanilainen on puhunut!” Valhetähti sihahti. ”Poistu.”
Hopeakäärme nyökkäsi lyhyesti ja katosi sen sileän tien matkoihinsa. Valhetähti jupisi hiljaa, hännänpää nykien ärtymyksestä. Typerät, mehiläisaivoiset kissat.

Kastelinnun kanssa käytyään hieman vakavamman keskustelun koskien kyseisen naaraan uskollisuutta oli Valhetähti huomannut muutoksen naaraan käytöksessä. Naaras oli ollut jo kuita kuin varpaillaan koko ajan, mutta hetkellisesti se oli ollut poissa ja nyt se oli taas palannut kuin synkkänä pilvenä Kastelinnun ylle.
Valhetähti tiesi enemmän kuin naaras ymmärsi. Hän tiesi sisaruskolmikolle langenneesta ennustuksesta, vaikka ei ihan sanasta sanaan. Taivasklaani oli ollut tärkeässä osassa sitä ennustusta.
Kastelintu oli tehnyt jotakin radikaalia ennustuksen täyttämista varten, mutta Valhetähti ei ollut ihan varma, mitä. Hän oli kuullut vain lopun sisaruskolmikon keskustelusta eivätkä he olleet palanneet aiheen ääreen sen jälkeen. Se oli kuitenkin rikkonut jotain siskosten välillä.
Valhetähti kuitenkin tiesi, että Tähtiklaanin asettamat ennustukset olivat vain raskas taakka, jotka aiheuttivat tuskaa ja kärsimystä kissalle, joka joutui kantamaan ennustuksen salaisuuden ja toimimaan käsketysti. Sen, mitä Kastelintu oli tehnyt, oli varmasti oikeutettu.
Myrskyklaanin päällikkö sai pian vastauksen siihen, mitä Kastelintu oli tehnyt kuita taaksepäin. Naaras itse oli ollut se, joka lähestyi ja halusi vaihtaa muutaman sanan päällikkönsä kanssa. Valhetähti oli ensin luullut naaraan tulevan puhumaan hänen vierailustaan Tuuliklaanissa.
”Minun… minun pitää varmaankin tunnustaa jotakin”, Kastelintu sanoi kurkkuaan selvitellen. ”Uskollisuuteni kuuluu yksin Myrskyklaanille. Minulla… oli aivan toinen syy vierailla Tuuliklaanissa kuin sukulaisteni tapaaminen.”
Valhetähden silmissä välähti. ”Kerro, kun olet valmis.”
Aihe oli Kastelinnulle päivän selvästi vaikea eikä Valhetähti halunnut painostaa naarasta yhtään sen enempää. Kastelintu tuntui kuitenkin katoavan päänsä sisälle ja se ei ollut normaalia Kastelinnulle, joka aina tuntui olevan niin määrätietoinen ja kissa, joka teki asiat heti kuin halusi.
”Tahdon sinun tietävän, että sinun ja sisarustesi ennustus ei ole minulta piilossa”, Valhetähti sanoi, pitäen katseensa poissa Kastelinnusta. ”Ennustukset ovat vain taakka, jotka painavat meitä syvemmälle pimeään kuiluun. Ne tuovat pelastusta ja hyvää monelle, mutta voivat myös epäselvinä ja raskaina yhdelle tai muutamalle kissalle asetettuna tehdä hallaa. Minä tiedän”, Valhetähti sanoi ja kohtasi pienemmän kissan katseen, ”sillä te ette ole ainoita, jotka on kirottu ennustuksen mahdilla.”
Kastelintu räpäytti silmiään katsoessaan suoraan Valhetähden silmiin. Naaras tuntui ymmärtävän, että se viesti, jonka Valhetähti oli mukamas saanut Tähtiklaanilta, oli Valhetähden ennustus. Hänen painolastinsa.
”Joskus ennustuksia varten ja kaikkien parhaaksi tulee tehtyä asioita, joita katuu”, Valhetähti jatkoi, kääntäen katseensa taas kaukaiseen taivaanrantaan. ”Joskus niistä voi päästää irti, mutta joskus ne syövyttävät sielua kauankin, joskus ikuisesti. Ja sinä olet selvästi tehnyt jotakin, joka yhä kirvelee sisimmässäsi ja syöksee mielesi synkkyyden suohon.”
Läikikäs naaras nielaisi vaivalloisesti ja nyökkäsi. Ja nyökkäsi sitten uudestaan.
”Minä… minä- minä tapoin kaksi viatonta kissaa”, Kastelintu sai sitten sanotuksi ja Valhetähti kohotti kulmiaan. ”Kuunkierron ja Putousturkin.”
Ei Taivasklaani, ei Yönkajon lauma, vaan Kastelintu. Kastelintu oli tappanut kaksi toisen klaanin kissaa ja aiheuttanut kytevän vihan klaaneissa Taivasklaania kohtaan. Se kävi järkeen nyt.
”Mikä ajoi sinut tekemään sen?” Valhetähti kysyi sitten, rauhallisella äänellä.
”Me ymmärsimme ennustuksen väärin. Luulimme Taivasklaanin olevan tarkoitettu karkotettavaksi, mutta olimme täysin väärässä”, Kastelintu sanoi korvat väristen. ”Ja minä toimin yksin. Minun sisareni eivät ole vastuussa mistään, mitä minä olen tehnyt. Jos jotain rankaiset, niin minua. Mutta minun uskollisuuteni ei Myrskyklaanille järky. Minä…”
”Sinä tapoit oman sukulaisesi”, Valhetähti totesi sitten ja Kastelintu painoi päänsä alas. ”Sinä menit tapaamaan heitä kuin anteeksipyyntönä. Etkö mennytkin?” Valhetähti kääntyi kohtaamaan Kastelinnun paremmin. Naaras kohtasi päällikkönsä katseen, alentuneena ja luovuttaneena. ”Jos jotakuta sinun tulisi syyttää, olisi se Tähtiklaania.”
”Mitä?” Kastelintu hämmentyi. ”Mutta se olin minä, joka tappoi heidät! Ei Tähtiklaani koskaan käskenyt meitä- minua tappamaan-”
”Mutta antoiko se mitään muitakaan ohjeita? Vihjeitä? Apua? Vastauksia? Selkeitä toimintaohjeita?” Valhetähti haastoi takaisin. Kastelintu pudisti päätään, kun huomasi Valhetähden odottavan jotakin reaktiota hänestä. ”Jos te ymmärsitte ennustuksen väärin, on kaikki Tähtiklaanin syytä alunperinkin. Ette te muutoin olisi ymmärtäneet ennustusta väärin, jos kaikkien ihailema Tähtiklaani olisi auttanut ja tullut korjaamaan erheenne. Väärinymmärryksen. Mutta se ei tehnyt niin vaan se jätti teidät yksin pohtimaan, nuoria oppilaita ja sotureita. Antoi liian suuren vastuun kannettavaksi nuorille kissoille ja jättivät heidät yksin selvittämään kokonaisen klaanin kohtaloa. Kastelintu, Tähtiklaani hylkäsi sinut ja sisaresi, jätti teidät kärsimään ja kokemaan omantunnon tuskia”, Valhetähti puhui matalalla äänellä. ”Ette ole ensimmäiset ettekä tule olemaan viimeiset, joille Tähtiklaani antaa ennustuksen kuin kirouksen. He antavat epäselviä vihjeitä ja jättävät kissat yksin selvittämään asiat ja katsovat, kun he kärsivät, menettävät rakkaitaan ja kaatuvat vastuidensa painon alla. He antavat epäselviä riimuja, jotka kissojen tulisi yksin selvittää kaiken sen paineen alla. Ja kun pyydät apua, et saa vastausta tai saat yhä vain epäselvemmän vastauksen. He eivät kertoneet, mitä teidän tulisi tehdä. He heittivät teidät tähän maailmaan selvittämään muiden sotkut, koska eivät itse voineet ottaa vastuuta.”
Valhetähti piiskasi häntäänsä ja veti syvään henkeä.
”Se, mitä sinä teit, on anteeksiantamatonta”, Valhetähti puhui sitten, ”mutta sinä teit kirotun ennustuksen toteuttamiseksi ja luullen sen olevan oikein, ja auttavan. Sinä ajattelit sen olevan ainoa keino pelastaa muut, auttaa muita. Olisi ollut varmasti monia muita keinoja pelastaa Taivasklaani ja ymmärtää ennustus, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Ja te onnistuitte. Kenties se, mitä sinä aloitit, oli ainoa keinoa saattaa ennustus päätökseen. Mutta älä kiroa itseäsi vaan kiroa Tähtiklaani, aivan kuten se on kironnut sinut, sisaresi, monet sinua edeltävät, minut. Tähtiklaani on hylännyt meidät kaikki nyt, se ei kertonut minullekaan kuinka edetä ennen kuin henkieni saamisen aikana. Se hylkäsi minut, kun olin synkimmässä kuopassani”, Valhetähti hiljeni hetkeksi. ”Minäkin olen tehnyt asioita, joita minä kadun ja toivon, etten olisi koskaan joutunut tekemään. Joskus on tehtävä huonoja asioita saavuttaakseen sen oikean päämäärän. Tähtiklaani ei ole auttanut eikä kertonut, mitä tehdä. Joskus ne radikaalimmat keinot ovat ainoita, jotka saavat asioita eteenpäin. Ja sinä sait asiat eteenpäin teollasi, tuntui se kuinka pahalta tahansa. Älä unohda sitä pahaa oloa, mutta älä myöskään sitä miten asiat kääntyivät halutuksi.”
”Tähtiklaani on antanut sinullekin ennustuksen?” Kastelintu kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Sinulla oli – ja on yhä – sisaresi rinnallasi auttamassa”, Valhetähti nyökkäsi, ”minulla taas ei ketään. Jokainen meistä tekee elämänsä aikana pahaa, jotkut elävät sen kanssa ja jotkut taas kärsivät sen kanssa. Jotkut taas joutuvat Tähtiklaanin kiduttamiksi, kuten sinä ja minä”, Valhetähti käänsi katseensa Kastelintuun. ”En epäile uskollisuuttasi, Kastelintu, olet todistanut sen kuuluvan Myrskyklaanille. Kysymykseni on, kuuluuko se myös minulle? Olit valmis jo silloin tekemään jotain sinua rikkovaa muiden parhaaksi ja minä arvostan sitä, ja minä ymmärrän täysin, miltä se tuntuu. Ja olen syvästi pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan ja kärsimään Tähtiklaanin toimesta.”
”Kiitos”, Kastelintu naukui kuiskauksen lailla. ”Arvostan päätöstäsi enemmän kuin voisin sanoin kuvailla.”
”Oletko valmis auttamaan minua minun ennustukseni kanssa, Kastelintu?” Valhetähti kysyi ja naaraskissa hänen vierellään katsahti häntä. ”Näyttämään Tähtiklaanille?”
Kastelintu tuijotti Valhetähteä ilme värähtämättä. ”Tähtiklaani tosiaan jätti meidät yksin sen kaiken kanssa.”
”Niin jätti”, Valhetähti sanoi. ”Jätti sinut kärsimään eikä auttanut, kun olisit tarvinnut apua kaikista kipeiten. Sinä teet sen, minkä koet oikeaksi keinolla millä hyvänsä. Ja minä teen samoin. Minä ymmärrän sinua, Kastelintu. Joskus tosiaan se ainoa polku, jota kuljemme, on ainoa tie, tapahtui sen varrella mitä tahansa. Kuka tahansa ei pystyisi tekemään mitä tahansa oikeuden ja muiden vuoksi, mutta sinä pystyit ja pystyt vieläkin, ja sitä minä arvostan ja sen minä ymmärrän, henkilökohtaisesti vielä. Sinä olet ollut vahva, vahvempi kuin moni voisi edes toivoa olevansa. Kaikki eivät tule koskaan ymmärtämään sitä, että aina ei hyvällä saa hyvää tai haluttua tulosta. Mutta minä ymmärrän sen, ja niin ymmärrät sinäkin.”
Kastelintu nyökkäsi muutaman kerran ja kohtasi Valhetähden katseen. ”Minä olen valmis auttamaan.”
Valhetähti virnisti. ”Hienoa”, kolli sanoi ja sulki sitten silmänsä. Vaikka hän ei luottanutkaan Kastelintuun elämällään, koki hän naaraan olevan juuri sopivasti luotettava. Ja naaras oli yksi niistä harvoista, jotka uskoisivat siihen, mitä Valhetähti oli nyt paljastamassa. ”Näetkö tuolla kaukana lentävän linnun?”
Kastelintu hätkähti ja käänsi katseensa taivaalle. Kaukaisuudessa lensi lintu, jonka näki silmin juuri ja juuri. ”Hädin tuskin. Miksi?”
”Se on haukka”, Valhetähti sanoi silmät yhä kiinni. ”Ja nyt se syöksyy kohti pientä, pahaa aavistamatonta hiirtä.”
Valhetähti tunsi Kastelinnusta huokuvan hämmennyksen. Kaukana liihottava haukka katosi puiden lomaan ja nousi pian takaisin taivaalle.
”Nyt se suuntaa takaisin pesälleen, kahden poikasensa luokse”, Valhetähti sanoi, silmät yhä tiukasti kiinni. ”Ne huutavat nälissään emoaan.”
”Oletko nähnyt sen pesän?” Kastelintu kysyi ja Valhetähti nauroi huvittuneena.
”En, se on reviirien ulkopuolella”, Valhetähti sanoi ennen kuin käänsi korvaansa, suunnaten aistinsa takaisin leiriin.
”Mitä?” Kastelintu hämmentyi entisestään.
”Minähän sanoin, että tiedän enemmän kuin luulet”, Valhetähti sanoi ja avasi silmänsä ja käänsi katseensa Kastelintuun. ”Oppilaasi etsii sinua. Hän haluaa kovasti saalistamaan sisarustensa kanssa. Emmehän anna hänen odottaa?” kolli kysyi naaraalta ennen kuin viittoili häntä seuraamaan.
Valhetähti kohotti kuononsa ylemmäs kävellessään takaisin leiriin Kastelintu aivan kannoillaan. Olisi tulossa sadetta yön laskeutuessa.
”Kastelintu!” Aaltotassu juoksi mestariaan vastaan heidän päästyä leirin piikkihernetunnelista peremmälle leiriin. ”Etsin sinua kaikkialta”, oppilaan ääni muuttui hiljaiseksi, kun hän näki Valhetähden Kastelinnun takana. Aaltotassun katse lainehti Valhetähdestä Kastelintuun ja takaisin. ”Saanko mennä Risutassun ja Savutassun mukana saalistamaan?”
”No- tietysti”, Kastelintu nyökkäsi ja vilkaisi sitten Valhetähteä, kun hänen oppilaansa oli mennyt matkoihinsa. Valhetähden katse oli vakaa ja ilmeetön. Hän asteli aivan naaraan vierelle ja kuiskasi tämän korvaan.
”Et saa mitään rangaistusta, Kastelintu, sillä en näe siinä järkeä. Syypäähän on Tähtiklaani, joka on vienyt meiltä paljon”, Valhetähti kuiskasi, ”mutta pidä tämä oppimasi omana tietonasi, se ei varmasti ole liikaa pyydetty. Toivottavasti olet myöhemmin vapaa ateroimaan kanssani, jos juttuseura aiheesta kiinnostaa lisää. Älä koskaan epäröi kääntyä puoleeni, jos ikinä mitään tarvitsetkaan.”
Valhetähti heilautti häntäänsä ja asteli sitten pois Kastelinnun luota. Hän väläytti naaraalle vielä hymyn ennen kuin katosi pesänsä pimeyteen.
Myrskyklaanissa oli siis muitakin, jotka olivat joutuneet kärsimään Tähtiklaanin tekojen ja typerien ennustusten vuoksi. Kastelintu oli tehnyt jotakin, jota Valhetähti ei olisi naaraan uskonut koskaan tekevän, mutta mitä enemmän Valhetähti ajatteli asiaa, näki hän Kastelinnun tekemässä mitä tahansa ennustuksensa ja klaanien hyväksi. Naaras oli varmasti valvonut öitä ennen ja jälkeen tekonsa, mutta kaiken, minkä hän oli tehnyt, oli osoittanut, että Tähtiklaani oli tosiaan julma ja että naaras oli vahvempi kuin mitä hän itsekää ajatteli. Kastelintu oli tehnyt, minkä oli nähnyt parhaaksi eikä Valhetähti voinut eikä edes halunnut lukea sitä Kastelinnun viaksi – päinvastoin. Muiden pelastuksen vuoksi naaras oli valmis tahraamaan omat käpälänsä.
Aivan kuten Valhetähtikin.