Luku 12



”Tämän aamun sinä saat viettää klaanin vanhimpia auttaen” Kotkasiipi maukui Ruusutassulle.
“Täh miksi ihmeessä ? Eikö meidän pitänyt harjoitella taisteluliikkeita tänään ?” Ruusutassu kysyi ihmetellen.
“Niin pitikin, mutta eilisen kohelluksen jälkeen saat rauhoittua leirissä auttaen klaanisi jäseniä” Kotkasiipi sanoi äänellä joka ei antanut varaa vastaväitteille.
Ruusutassu murahti mestarilleen ja vastaukseksi Kotkasiipi siristi silmiään tuimasti oppilaalleen. Naaras lähti raahustamaan klaaninvanhimpien pesälle häntä maata viistäen.
(Ärsyttävä karvapallo), Ruusutassu mutisi mielessään.
Ruusutassu kuuli kuinka Kotkasiipi lähti hölkkäämään kohti leirin suuaukkoa. Naaras kääntyi katsomaan mestarinsa perään ja näytti kieltään kollin selälle ja ilveili minkä ehti. Kotkasiipi saapui leirin suuaukolle jossa muutama toinen soturi oli odottamassa. Ennen kun partio lähti ulos Kotkasiipi vilkaisi Ruusutassun suuntaan aivan kuin kolli olisi arvannut, että Ruusutassu ilveili tälle. Naaras pinkaisi klaaninvanhimpien pesään ennen kuin mestari ehti huutaa tämän perään.

Ruusutassu nyppi hampaillaan punkkeja pois Oravaliidon turkista ja kostutti hiirensapella niitä jotka eivät meinanneet lähteä irti. Hiirensapen haju oli järkyttävä ja pisteliäs. Ruusutassua kuvotti, mutta piti naamansa peruslukemilla ja jatkoi työtään niin nopeasti kuin pystyi.
“Tuntuupa hyvältä”, Oravaliito huokaisi kun punkki lähti irti naaraan korvan takaa.
“Tua oli varmasti arka paikka”, Ruusutassu mumisi sammalpallo suussa.
Oravaliito kehräsi tyytyväisesti ja otti mukavamman asennon päivätorkkuja varten.
Kun Ruusutassu oli saannut loput klaaninvanhimmat tarkistettua punkkien varalta jatkoi naaras tuoresaalin hakemisella ja petien siivouksella.
Oppilas raahasi vanhat petialuset ulos pesästä ja sitten tarpeidenteko paikalle. Ruusutassu oli myös huomannut jo kauan sitten, että leirin suuaukon lähellä kallionreunalla kasvoi jonkin verran sammalta. Sammalta oli sen verran, että siitä saisi hyvin uudet pedit klaaninvanhimmille.
Muutama pallo kerrallaan Ruusutassu kantoi sammaleet pesälle ja teki niistä mukavat aluset. Samalla kun oppilas oli työntouhussa Oravaliito ja Vatukkakynsi olivat alkaneet puhua vanhoista taisteluista missä he olivat olleet. Ruusutassua alkoi kiinostaa hirveästi, joten hän höristeli korvissa toiselta puolelta pesää. Klaaninvanhimmat puhuivat suuresta taistelusta järvellä synkkää metsää vastaan, vanhassa metsässä käydyistä taisteluista kulkukissoja vastaan, klaanien vaelluksesta vanhasta metsästä järvelle ja muusta. Ei aikaakaan kun Ruusutassu oli täysin tarinoiden lumoissa ja huomasi istuvansa Vatukkakynnen ja Oravaliidon edessä silmät suurina jännityksestä.

“Ja mitä sitten tapahtui !? Kuinka saitte ajettua kaikki ne mäyrät ulos leiristä!?” Ruusutassu kysyi kauhistuneena.
“Se oli hankala taistelu….”, Vatukkakynsi alkoi selittää muistoihin uppoutuneena.
“Ruusutassu oletko sielä?” Kotkasiiven ääni kuului pesän suuaukolta keskeyttäen tarinan kertomisen.
Kotkasiipi asteli sisään pesään ja katsoi oppilastaan hieman silmät sirrillään.
“Eikö sinun pitänyt auttaa klaanin tovereitasi eikä rupatella koko päivää ?” Kotkasiipi kysyi rauhallisesti, mutta selvästi hieman pettyneenä oppilaaseensa.
“Oi kyllä Ruusutassu on auttanut meitä paljon, jopa ruokkinut meidät”, Oravaliito sanoi tyytyväisesti.
“Ja miksi luulet turkkini näyttävän tältä ?” Ruusutassu lisäsi väliin närkästyneenä. Naaraan turkissa oli sammaleenpaloja ja turkki oli pölyssä.
“No sepä on mukavaa. Oppilaani osaa olla hieman lahopää joskus ja unohtaa mitä hänen olisi pitänyt olla tekemässä”, kolli sanoi klaaninvanhimmalle.
“Hei, älä viiti!” Ruusutassu murahti ja pörhisti hieman karvojaan protestiksi.
“Sinulla on varmaan nälkä Ruusutassu kaiken ahertamisen jälkeen. Tuletko syömään minun ja Peippotassun kanssa ?” Kotkasiipi kysyi ohittaen oppilaansa murahduksen.
“Minulla jäi hyvä tarina kuulematta, joten voit mennä syömään yksiksesi tai Peippotassun kanssa”, Ruusutassu sanoi ja käänsi katseensa takaisin Vatukkakynteen.
“Oletko aivan varma ? Peippotassu nappasi pulskan vesimyyrän”, Kotkasiipi maanitteli.
Ruusutassu vilkaisi mestariaan, mutta kääntyi äkkiä poispäin jotta Kotkasiipi ei näkisi kuinka hänen suunsa vettyi ajatuksesta mehevästä riistasta. Vesimyyrä oli yksi Ruusutassun lemppari riistasta ja kolli selvästi yritti tehdä sovintoa vaikkakaan mestari ei ollut tehnyt mitään väärää.
(Ehkä minä voisin mennä Kotkasiiven kanssa syömään. Riista kyllä maistuisi), Ruusutassu mietti mielessään kuumeisesti osaamatta päättää.
Ennen kuin oppilas ehti vastata mestarileen Oravaliito avasi suunsa.
“Ruusutassu tulee mielellään syömään. Onhan hän raatanut koko päivän ja ansaitsee ruokaa ja lepoa”, Naaras maukui.
“Mutta..entäs se tarina?” Ruusutassu kysyi hieman huolissaan.
“Voin kertoa sen loppuun joku muu kerta kun tulet käymään”, Vatukkakynsi maukaisi. “Sitä paitsi vanhat aivonystyräni tarvitsevat välillä lepoa”, kolli jatkoi ja meni kyljelleen makaamaan.
“Hyvä on. Tulen varmasti kuuntelemaan tarinan loppuun myöhemmin”, Ruusutassu nyökkäsi hymyillen.
Kotkasiipi ja Ruusutassu hyvästelivät klaaninvanhimmat hännän heilautuksin ja lähtivät kulkemaan kohti Peippotassua joka odotti jo kaksikkoa mehevän vesimyyrän kanssa lähellä oppilaiden pesää.
“Oi ihanaa, vatsani muriseekin jo!” Ruusutassu sanoi tullessaan siskonsa luokse.
“Niin vähän ajattelinkin. Tämä on kokonaan sinulle”, Peippotassu kehräsi ja pudotti vesimyyrän siskonsa jalkoihin.
Ruusutassu nappasi vesimyyrän suuhunsa kehräten. Kettuhäntä viittoi pentutarhan edustalta kolmikolle.
Pidimme yhdessä perheen kanssa perinteisen aterioinnin ja kielienvaihdon johon Kotkasiipi oli liittynyt mukaan.

Luku 21

// Jatkoa Ruusutassun tarinalle xD Apua…

Makoilin soturien pesässä mukavalla sammalpedilläni ja olin juuri saamassa unen päästä kiinni, kun kuulin rapinaa pesän suulta.
"Kotkasiipi? Oletko täällä?" kuulin Neilikkakasteen kysyvän hiljaa ja huokaisin syvään.
*Jos kuningattaren asia koskisi vähänkään riiviö pentunsa metkutuksia niin söisin sen kakaran iltapalaksi*, murisin mielessäni. Viime aikoina oppilaani Ruusutassu oli päätynyt jos minkälaisiin ongelmiin. Milloin hän oli pää jumissa myyrän kolossa ja milloin siili pisti häntä kuonoon pusikossa. Listaa olisi voinut jatkaa loputtomiin ja tunsin miten vanhenin päivä päivältä yhä enemmän tuon energisen oppilaan kanssa. Tätä vauhtia päätyisin ennätys ajassa klaanin vanhimpien pesään.

Nousin pediltäni ja astelin Neilikkakasteen luo.
"Mikä hätänä?" kysyin niin rauhallisella äänellä kuin väsymykseltäni ja närkästykseltäni kykenin.
"Oletko sattumoisin nähnyt Ruusutassua ja Peippotassua? En löydä heitä mistään", kuningattaren silmät olivat huolestuneet ja huokaisin syvään.
"Näin heidät viimeksi päivällä, kun he poistuivat leiristä mutta sen jälkeen en ole nähnyt heitä", totesin ja tiesin jo mitä minun seuraavaksi piti lähteä tekemään. Unet saisivat odottaa.
"Olen niin huolissani heistä. Entä jos heille on sattunut jotakin? He eivät yleensä ole näin kauan poissa ja kohta alkaa tulla pimeää", kuningatar hätäili.
"Kettuhäntä on iltapartiossa ja Peippotassun mestari myös. Itse olen niin väsynyt tiineyteni vuoksi etten jaksa lähteä etsimään heitä joten…" Neilikkakaste katsoi minua silmiin anelevasti eikä hänen tarvinnut jatkaa, kun jo tiesin mitä hän sanoisi.
"Älä huoli. Minä etsin heidät tassuihini ja tuon kotiin", maukaisin ja kuningatar väläytti minulle kiitollisen katseen. Huokaisin syvään ja lähdin vastahakoisesti ulos leiristä pois sammalpetini luota.

Maistelin ilmaa jotta saisin paremman vainun kauhukaksikosta. Hajujäljen löytäminen ei ollut homma eikä mikään joten lähdin seuraamaan sitä.
Löysin oppilaiden piilottamia tuoresaaliita matkan varrelta ja vaikutuin hetkellisesti heidän metsästys saaliistaan. Hajujälki vei yhä kauemmas ja kauemmas lähelle Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajaa. Suljin silmäni ja rukoilin Tähtiklaanilta etteivät siskokset olisi eksyneet rajan yli.
Helpotukseksi heidän hajunsa voimistui ja seurasin sitä läheiselle pensaalle asti. Kuononi osui karvamöykkyyn ja Peippotassun uninen pää pilkisti sen sisältä. Paransin ryhtiäni ja katsoin nuorta naarasta vakavana. Peippotassun silmät rävähtivät siltä seisomalta auki ja hän kampesi ylös tassuilleen selvitellen kurkkuaan.
"Ymmärrätkö miten huolissaan emosi on, kun olette olleet koko päivän hukassa", mau'uin matalasti ja oppilas painoi päänsä alas vaivaantuneena.
"Se oli täysin Ruusutassun idea. Hän halusi löytää emolle jäniksen iltapalaksi eikä suostunut luovuttamaan ennen kuin se löytyisi", naaras mutisi katsellen tassujaan. Huokaisin syvään ja murahdin sitten. Tämä oli täysin Ruusutassun tapaista raahata siskoaan pitkin maita ja mantuja ideoidensa vuoksi.
"Missä hän on? Minä nyljen sen penskan", murisin ja Peippotassu salamana viittilöi suuntaa johon hänen siskonsa oli mennyt.
Peippotassu lähti edeltä viemään minua kohti joen uomaa joka erotti Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin reviirit toisistaan.
Karvani kohosivat kuullessani Tuuliklaanin soturin äänen.
"Senkin riista varas! Tuo jänis kuuluu Tuuliklaanille!" kolli mourusi joen toiselta puolen.
"Tule sitten hakemaan!" Ruusutassu haastoi ylväästi jänis jaloissaan.
"Ruusutassu! Mitä täällä tapahtuu?" Peippotassu maukaisi siskolleen ja tulin aivan oppilaan kannoilla närkästynyt ilme kasvoillani. Häntäni nyki ärsyyntyneesti puolelta toiselle ja katsoin oppilastani silmät kiiluen.
"Niin Ruusutassu. Mitähän täällä mahtaa tapahtua jos saan kysyä?" kysyin murahtaen ja Ruusutassu meni matalaksi hermostuneena.
"Tuo pentu varasti jäniksen meiltä!" Tuuliklaanin yksi sotureista sähisi rajan toiselta puolen. Siirsin katseeni oppilaaseen joka oli äkisti ryhdistäytynyt ja seisoi nyt pää korkealla.
"Hiirenaivot! Itse ette olleet tarpeeksi nopeita saadaksenne sitä kiinni omalla puolellanne! Minä tapoin tämän jäniksen täysin meidän reviirillä joten turha siellä urputtaa!" Ruusutassu sähähti karvat pystyssä syytöksistä. En voinut olla ihailematta naaraan rohkeutta sanoa Tuuliklaanin soturille sillä tavalla.
"Oppilaani on oikeassa. Jos jänis oli meidän reviirillä niin silloin se kuuluu Myrskyklaanilaisille eikä teille", nyökkäsin ja Ruusutassu käänsi päänsä minua kohti hymyillen.
"Ei pidä paikkaansa! Tuo ryökäle varasti sen!" soturi intti edelleen ja huokaisin.
"Ruusutassu kerro mitä tapahtui", pyysin.
"Minä odotin hiljaa tässä kiven takana, kun nuo hiirenaivoiset säntäilijät säikyttivät juuri tämän jäniksen ulos reviiriltään. Näin tilaisuuteni ja hyppäsin sen selkään täysin sen odottamatta ja listin sen juuri tässä", Ruusutassu selitti häntä väpättäen osottaen paikat joissa oli ollut.
"Vai niin. Jos te Tuuliklaanilaiset voitte vannoa Tähtiklaanin nimeen että oppilaani todella varasti jäniksen teidän reviiriltänne niin asia lienee käsitelty", mau'uin parantaen ryhtiäni osoittaessani sanat Tuuliklaanilaiselle partiolle. Kuulin heidän mutisevan närkästyneinä jotakin kunnes he lähtivät heinikon suojiin. Tähtiklaania kunnioittavat soturit olivat selvästi syyttäneet väärää puuta.
"Hyvin tehty Kotkasiipi! Vaikutit tosi hurjalta!" Ruusutassu hihkaisi mutta lopetti ilakointinsa, kun käännyin hänen puoleensa silmät leiskuen.
"Ja tämän takia minä keskeytin uneni ja lähdin etsimään teitä", murahdin ja heilautin häntääni merkiksi palata kotiin.
"Emo ilahtuu, kun viemme tämän", Ruusutassu nosti jäniksen leukojensa väliin ylpeänä ja vilkaisin häntä ärtyneenä.
"Kai ymmärrät että olet huolestuttanut hänet", tuhahdin.
"Anteeksi", oppilas mutisi raahaten isoa jänistä perässään. Jänis oli hyvin syönyt ja isokin vielä.
Huokaisin ja lepyin hieman joten mitään sanomatta nostin jäniksen leukojeni varaan jottei Ruusutassun tarvinnut raahata sitä leiriin asti.
"Käykää te hakemassa aiempi saaliinne niin minä kannan tämän", mutisin jänis suussa.
"Selvä!" oppilaat nyökkäsivät innokkaina ja lähtivät metsän siimekseen.
He palasivat viereeni molemmat suu täynnä riistaa ja he tassuttelivat ylpeinä saamastaan saaliista. Oli myönnettävä että he olivat suoriutuneet hyvin.

Neilikkakaste juoksi meitä vastaan nähdessään meidän saapuvan leiriin. Kuningatar kehräsi voimakkaasti ja kysyi heti olivatko hänen pentunsa kunnossa ja missä he oikein olivat olleet.
Veimme saaliin tuoresaaliskasaan mutta asetin jäniksen Neilikkakasteen eteen.
"Tämän vuoksi he olivat poissa näin kauan jotta he saivat sinulle tämän metsästettyä. Siihen ei tarvittu kuin koko päivä ja vihainen Tuuliklaanin partio", tokaisin ja jätin oppilaat selittämään kauhistuneelle emolleen mitä oli oikein tapahtunut. Ruusutassu mulkaisi minua ja virnistin tälle takaisin mennessäni kohti soturien pesää. Pieni kosto tuntui hyvältä, koska heidän takiaan olin joutunut alunperin lähtemään leiristä enkä ollut saanut alkaa nukkumaan rauhassa.
Nyt vihdoin ja viimein asetuin makuulle sammalpedilleni ja suljin silmäni tyytyväisenä. Uni oli tervetullut.

Luku 11


Ruusutassu pesi turkkiaan oppilaiden pesän edustalla. Kesän kuumuus ja pöly olivat saaneet naaraan turkin näyttämään likaiselta ja ihon kutiamaan.
“Pulahdus veteen tekisi nyt terää” Ruusutassu mutisi itsekseen.
Ruusutassu meinasi jatkaa turkkinsa pesua, mutta huomasi silloin emonsa Neilikkakasteen tulevan ulos parantajanpesästä. Oli kulunut muutamia auringon nousuja siitä kun Neilikkakaste ja Kettuhäntä olivat kertoneet ilouutiset uusista pennuista. Emon vatsa oli nyt jo kasvanut isommaksi. Ruusutassu nousi seisomaan ja ravasi emonsa luokse.
“Onko kaikki hyvin ?” naaras kysäisi.
“Oikein hyvin, sain hieman joitain vahvistavia yrttejä Sudenlaululta” Neilikkakaste kehräsi. “En katsos ole enää mikään nuori kissa” emo jatkoi ja sipaisi Ruusutassun korvaa hännällään.
Ruusutassu murahti vasta väitteeksi ja käveli emonsa kanssa pentutarhan eteen. Kaksikko vaihtoivat hetken kieliä auringon paisteessa. Ruusutassua alkoi unettaa hirveästi joten naaras käpertyi emonsa kylkeen ja antoi unen viedä.
Tuntui että Ruusutassu ei ollut nukkunut kuin hetken ennen kun hän heräsi iloiseen maukaukseen. Naaras siristi silmiään hieman auki auringon paisteessa ja huomasi Kettuhännän tulevan heitä kohti. Kolli roikotti suussaan kahta hiirtä.
“Tervehdys kaunottaret, maistuisiko teille kenties hiiri ateriaksi?” Kettuhäntä sanoi ja asetti Neilikkakasteen ja Ruusutassun eteen tuomisensa.
“Kiitos rakkaani. Pennuilla alkoikin olla jo nälkä” Neilikkakaste kehräsi. Emon vatsasta kuului kovaa mölinää aivan kuin vatsassa kasvavat pennut olisivat vastanneet.
Kettuhäntä naurahti ja palasi sitten hakemaan itselleen saalista. Ruusutassulla kihosi vesikieleen hiiren ihanista aromeista. Naaras oli koko aamupäivän harjoitellut Kotkasiiven kanssa, jonka jälkeen naaras oli hetken saalistanut yksikseen ja palannut leiriin vain vähän ennen emoonsa törmäämistä.
Yhdessä kolmikko asettui aterialle ja puhelivat päivän kuulumiset. Ruusutassu arvosti näitä perheen yhteisiä hetkiä. Pian kaikilla olisikin hoppu pysyä uusien pentujen vauhdin mukana. Jos pennut tulivat yhtään isosiskoihinsa niistä tulisi kunnon energiapommi koko perheelle.

Kun Neilikkakaste sai syötyä viimeisenkin hiiren palasen alkoi vatsa murista uudelleen. Emo tuijotti hetken vatsaansa ja huokaisi syvään.
“Vauvoilla taitaa olla vieläkin nälkä” Neilikkakaste sanoi ja katsahti Kettuhäntää huvittuneena.
“Täytyykö minun lähteä uudestaan metsälle rakkaani?” Kettuhäntä kysyi ja painoi tassunsa hellästi kumppaninsa vatsalle.
Neilikkakaste pudisti päätään ja nojasi päätään Kettuhäntään.
“Mehevä jänis kyllä maistuisi myöhemmin” Neilikkakaste kuiskasi kumppanilleen.
Kettuhäntä naurahti ja nuoli Neilikkakasteen päälakea.
“Minä taidankin tästä lähteä ja etsiä Peippotassun tassuihini” Ruusutassu maukaisi ja huiskaisi hännällään hyvästit. Naaraalle oli tullut mainio suunnitelma kuullessaan maininnan jäniksestä. Jos hänen emonsa haluisi iltapalaksi jänistä sen myös emo saisi.


“Kuinka kauas oikein haluat mennä ? Jalkoja särkee!” Peippotassu valitti.
Siskokset olivat lähteneet vielä metsälle kahdestaan vaikka aurinko alkoi jo pikkuhiljaa laskea illan lähestyttyä.
“Haluan saada Neilikkakasteelle mehukkaan jäniksen ennen kuin lopetamme” Ruusutassu sanoi jämäkkäästi.
Peippotassu huokaisi syvään ja raahusti siskonsa perään. Kaksikolla oli ollut hyvä saalistusonni. Peippotassu oli napannut kolme hiirtä ja rastaan kun taas Ruusutassu oli saanut oravan ja vesimyyrän.
Ruusutassu haisteli tarkkana ilmaa, mutta ei haistanut jälkeäkään jäniksistä.
“Meidän täytyy kaiketi mennä lähemmäs nummia ja toivoa, että jänis olisi päättynyt meidän puolellemme reviiriä” Ruusutassu huokaisi pettyneenä.
Jäniksen löytäminen oli ollut vaikeampaa mitä naaras oli luullut puhumattakaan sen saamisesta vielä kiinni.
Lähestyessään Tuuliklaanin rajaa Ruusutassu haistoi heti häivähdyksiä jäniksistä. Kaksikko tassutti raja jokea pitkin ylemmäs nummen ja metsän rajaa. Heitä ei kuitenkaan onnistunut saada vainua jäniksestä.
“Hiirenpapanat saamme olla koko yön täällä!” Ruusutassu puuskahti.
“Mennään hetkeksi jonnekkin piiloon ja katsotaan jos saisimme silmiimme riistaa” Peippotassu ehdotti ja lähti kohti pientä pensasta metsän reunassa. Ruusutassu epäili, että sisko halusi vain päästä lepuuttamaan jalkojaan, mutta ei pannut vastaan.
Yhdessä siskokset istahtivat pensaan juureen piiloon ja alkoivat odottamaan.


Ruusutassu ei tiennyt kuinka kauan hän oli istunut pensaan alla ennen kuin hän haistoi riistan tuoksun. Aurinko oli ehtinyt jo laskemaan puiden taakse ja sen oranssi valo väritti taivaan oranssin ja punaisen väreihin. Nummelta kantautui tuulen suhinaa ja kanervien tuoksua. Ruusutassu kompuroi ulos pensaasta ja venytteli jäykkiä jäseniään.
“Menen hieman katsomaan rajapurolle” Ruusutassu huikkasi siskolleen.
Peippotassu heilautti korviaan merkiksi kuulleensa ja jatkoi uniaan pensaan suojissa. Tallustaessaan purolle jäniksen haju vahveni naaraan nenässä. Ruusutassu meni veden rajaan ja latki raikasta vettä janoisena samalla kun katseli tarkkana ympäristöään.
Hetken päästä naaras kuuli jalkojen vinhaa rummutusta. Ensin Ruusutassu haistoi jäniksen voimakkaan tuoksun lähenevän Tuuliklaanin partion kanssa.
Jos onni olisi Ruusutassun puolella Jänis juoksisi paniikissa suoraan rajahajujen yli Myrskyklaanin puolella ja silloin se olisi vapaata riistaa.
Tuuliklaanilaisten äänet kuuluivat nyt hyvin läheltä. Ruusutassu suojautui kiven taakse piiloon ja valmistautui hyökkäykseen.
“Sielukoski olemme liian lähellä Myrskyklaanin rajaa!” tuntemattoman naaraan ääni huudahti.
Alkoi kuulua jarrutus ääniä kun Tuuliklaanin partio hidasti vauhtiaan klaanien rajoilla. Jänis ei kuitenkaan pysähtynyt vaan sen jalkojen rummutus jatkui edelleen sen sukeltaessa rajapuron yli. Ruusutassu näki nyt ruskean eläimen muutaman metrin päässä ja valmistautui hyökkäämään tietämättömän eläimen kimppuun.
Ennen kun jänis ehti liian kauas naaraasta tämä syöksyi piilostaan ja hyppäsi jäniksen selkään. Jänis päästi pelokkaan vinkaisun ja valahti veltoksi Ruusutassun pureutuessa sen niskaan. Lämmin veri valui naaraan suuhun ja naaraan vatsa alkoi murista nälästä.
Ruusutassu tiputti lämpimän ruumiin maahan ja kääntyi Tuuliklaanin partion puoleen.
“Kiitos tästä herkullisesta ateriasta!” Ruusutassu ulvaisi.
Tuuliklaanin kolli sähähti kiukkuisesti häntä huiskien.
“Senkin riista varas. Tuo jänis kuuluu Tuuliklaanille!” kolli sylki suustaan.
“Tule sitten hakemaan!” Ruusutassu ulvaisi haastavasti.
Tuuliklaanin partio ei hetkeen vastannut mitään vaan tuijottivat Ruusutassua kiukkuisin ilmein.
“Ruusutassu mitä täälä tapahtuu !?” Peippotassun ääni kuului naaraan takaa.
Sisko tuli esiin metsästä hieman nolostunut ilme kasvoillaan kun varjo ilmestyi Peippotassun taakse. Kotkasiipi astui esiin metsästä ja tassutti Ruusutassun viereen häntä nykyin ärsyyntyneesti.
“Ja mitä täällä mahtaa tapahtua jos saan kysyä!” Kotkasiipi murahti ja katsoi oppilastaan tuimasti.
Ruusutassu nielaisi kuuluvasti ja olisi halunnut vajota maan alle. Miksi juuri Kotkasiiven piti ilmestyä paikalle aina kun naaras oli hankkiutunut pulaan.




// Jatkaisiko Kotkasiipi tästä XD

Luku 11

Heräsin oppilaiden pesästä kuullessani hälinää leirin aukiolta. Haukottelin silmiä räpytellen ennen kuin menin katsomaan kokoontumisesta saapuvia kissoja.
Kuu paistoi kirkkaasti taivaalla ja sai luolastot loistamaan hopean hohtoisina. Silmäilin leiriin saapunutta joukkoa jotka katsoivat vähän väliä leirin suuaukolle. Heidän kasvoistaan kajasti huoli ja yritin saada selvyyttä miksi näin oli.
“Missä Koivukajo on?” kuulin Iltakatseen ihmettelevän Sadekatse rinnallaan.
“Hän on tulossa yhdessä Tiikerilumen ja parantajan kanssa”, varapäällikkö ilmoitti ja se sai niskakarvani hieman nousemaan.
“Mitä tapahtui?” Sadekatse kysyi kysymyksen joka minunkin mielessäni oli.
“Emme tiedä. Hän jäi jälkeen matkalla kotiin ja pysähtyi äkisti joten Mistelisydän meni Tiikerilumen kanssa hänen vierelleen. He saapuvat tuota pikaa”, päällikkö kertoi rauhallisesti.
Juuri, kun päällikkö sai lauseensa loppuun kolmikko asteli sisälle leiriin. Koivukajo näytti perin väsyneeltä ja jokseenkin huolestuneelta.
Näin miten Syyslilja asteli luokseni välinpitämättömän näköisenä.
“Siinä käärme saa mitä ansaitsee”, naaras mutisi itsekseen lähestyessään minua.
“Mikä hänen on?” kysyin emoltani joka istahti viereeni.
“Vain Tähtiklaani tietää. Kenties Tähtiklaani on nähnyt tuon penikan todellisen luonteen ja rankaisee tätä tappamalla pennut hänen sisällään”, Syysliljan silmät olivat viirut ja hän katseli aukion tapahtumia tyytyväisen oloisena.
“Mitä sinä oikein selität?” huokaisin.
“Etkö tiedä? Koivukajo on petturi ja petkuttaja. Kiero kuin käärme ja klaanilleen uskoton”, vanha kuningatar murisi matalasti.
“En ymmärrä. Mistä olet sellaista saanut päähäsi?” tuhahdin.
“Kyllä minä vain tiedän. Hän jutteli taas kokoontumisessa sen Satakielen pennun kanssa. Sen joka Myrskyklaanissa asustaa. Hän juonittelee jotakin Myrskyklaanilaisen soturin kanssa. Kaikki tulevat huomaamaan millainen petturi hän onkaan. Näetpä sitten”, Syyslilja virnisti.
“Satakielen pentu?” vilkaisin emoani korvat hörössä. Aavistukseni oli osunut oikeaan. Emoni oli tuntenut tuon Honkasydämen pojan emon eli minun velipuoleni emon. Ja olin varma että juuri Syyslilja oli se joka oli pettänyt ystävänsä hädän hetkellä. Hän ei ollut auttanut tätä pääsemään pois kaksijalkojen ansasta. Olin varma siitä.
“Niin kyllähän sinä tiedät. Satakieli oli petturi. Taivasklaanin vanha soturi joka onneksi saatiin keskuudestamme pois”, Syyslilja tuhahti aivan kuin hän ei olisi tiennyt kenelle puhui. Minähän en ollut syntynyt edes vielä silloin.
“Miksi oletat että Myrskyklaanilaisen soturin emo oli petturi?” kysyin uteliaisuuttani.
“Kaikkihan sen näkivät. Pelastin vain Honkasydämen tämän kieroilulta ja hän viimein huomasi minut ja rakastui minuun”, Syyslilja mutisi.
Satakieli oli isäni vanha kumppani ennen Syysliljaa. Olisiko voinut olla että Syyslilja oli ollut kateellinen siitä että Honkasydän oli valinnut Satakielen hänen sijastaan.
“Emo. Onko sinulla kaikki hyvin?” kysyin viimein. Syyslilja räpytteli hetken silmiään ennen kuin kääntyi katsomaan minua lempeä ilme kasvoillaan.
“Korppitassu miten sinun päiväsi on tänään mennyt?” hänen äänensä oli muuttunut äkisti lempeäksi ja hän kehräsi minulle. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä.
“Isäsi kohteli sinua niin kaltoin silloin, kun hän hyökkäsi päällesi. Oletko kunnossa?” Syyslilja katsoi minua huolestuneena.
“Siitä on jo kauan”, siristin silmiäni. Oliko emoni tullut vanhaksi ja höppänäksi vai enkö ollut ennen huomannut kuinka sekaisin hän oikeasti oli? Olinko minä hänen kaltaisensa?
Syyslilja näytti miettivät hetken ennen kuin heilautti häntäänsä.
“Menehän nukkumaan niin jaksat huomenna harjoitella”, hän maukaisi lopuksi ennen kuin lähti soturien pesää kohti. Seurasin hänen menoaan hämmentyneenä siitä millaisen keskustelun olin juuri käynyt hänen kanssaan.

Vetäydyin takaisin oppilaiden pesään makuupaikalleni. Asettelin sammaleet paremmin alleni ennen kuin asetuin makaamaan. Laskin pääni käpälieni päälle ja suljin silmäni.
Päässäni pyöri ja pimeys valtasi minut kokonaan. Äkkiä tunsin ruohoa jalkojeni alla ja avasin silmäni haistaessani Synkän metsän tuoksun.
“Siinähän sinä”, Punakynsi maukui hypäten kiveltä alas eteeni. Kolli oli selvästi odottanut minua.
“Meillä ei ole paljoakaan aikaa joten harjoitellaan vikkelästi”, hän maukui karhealla äänellään. Huokaisin syvään ja seurasin esi-isääni harjoituspaikalle jossa kävi kova kuhina. Kissoja oli harjoituspaikka täynnä ja nuoret oppilaat sinkoilivat sinne tänne niin että pöly lensi.
“Valmiina? Hyökkää!” Punakynsi mourui käskyn ja sinkosin häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet vilkkuen.


Räpyttelin silmiäni auringon valon osuessa niihin. Venyttelin sammalpedilläni ja huokaisin syvään. Tunsin sisälläni vellovan ristiriitaisuuden. Tuntui hyvältä että minut hyväksyttiin Synkässä metsässä sellaisena kuin olin mutta jotenkin aina palattuani todellisuuteen minun sisälläni myllersi huono omatunto. Tuntui kuin olisin häilynyt kahden puolen välillä. Niin hyvä kuin pahankin.
“Metsästyspartio odottaa!” Ahmakäpälän karu ääni ravisutti minut tähän päivään. Ponkaisin ylös jaloilleni ja kiiruhdin ulos.
“Muut ovat olleet jo ylhäällä hyvän tovin. Mikä sinua niin nukutti?” Ahmakäpälä ei odottanut saavansa vastausta vaan juoksi leirin suuaukolla odottavan metsästyspartion luo jossa oli Nopsavarjo ja Vinhaviiksi meidän lisäksemme.
Kuljin joukon perässä ulos leiristä kohti parhaita metsästysmaita. Maistelin ilmaa ja saatoin tuntea miten ilma vaikutti raskaalta ja uumoili sadetta.
“Parasta pitää kiirettä ennen sateen tuloa”, Vinhaviiksi maukaisi huomatessaan saman kuin minä.
Päästyämme hyvälle paikkaa kyyristyin vaanimisasentoon haistaessani hiiren. Sain hiiren vikkelästi hengiltä ja peitin sen maahan. Juuri, kun olin saanut hiiren peitettyä haistoin jo seuraavan jota lähdin saalistamaan.
“Kylläpä hiiriä vilisee täällä mukavasti”, Nopsavarjo kehräsi peittäen juuri saamaansa hiirtä.
“Saalistetaan nyt kaikki mahdolliset ennen kuin sade saa riistan kaikkoamaan”, Ahmakäpälä totesi hiiri suussaan.
Ensimmäisten sadepisaroiden tippuessa alas maahan oli meidän aika lopettaa metsästys ja palata leiriin tuoresaaliin kanssa. Hiiriä ja pieniä lintuja oli tullut reissun aikana mukavasti ja saisi monen nälkäisen kissan tyytyväiseksi. Minut mukaan lukien.

Leirissä vein osan saamistani hiiristä klaanin vanhimmille ennen kuin pääsin oman hiireni kanssa oppilaiden pesän edustalle syömään. Kallion seinämistä valui hiljakseltaan vesi, kun sade oli alkanut. Nautin ateriani pikaisesti pesän ulkopuolella ennen kuin menin luolan tuomaan suojaan sateelta. Leirimme oli onneksi valmiiksi jo suojaisalla paikalla, kun kivikon ja kallion alle ei sade herkästi päässyt ellei halkeamia ja välejä laskettu joista tihkui vettä leirin aukiolle. Luolastomme oli myös turvallinen ja poissa katseilta mutta lehtikadon aikaan se oli kylmä vaikkakin se suojasi hyvin hyytävältä tuulelta.
Huomasin Sadekatseen tulevan ulos pentutarhasta ja hän tassutteli parhaillaan tuoresaaliskasalle. Pohdin hetken viitsisinkö pelästyttää Koivukajon ystävää kysymällä miten Koivukajo voi vai odottaisinko vain kärsivällisesti uutisia. Olin juuri nousemassa paikaltani mennäkseni Sadekatseen luokse, kun päällikkö hyppäsi Vuoksikalliolle ja kajautti kutsun klaanikokoukseen.
“Rakkaat klaanilaiset. Minulla on ilo ja kunnia ilmoittaa että Koivukajo on synnyttänyt klaanillemme uusia jäseniä. Hänellä ja Iltakatseella on kolme pientä liian aikaisin syntynyttä pienokaista ja valitettavasti surukseni joudun kertomaan että varhaisen synnytyksen vuoksi neljäs pennuista ei selvinnyt tähän maailmaan joten Tuulenpentu on matkannut Tähtiklaanin maille. Tarvitsen jotkut hautaamaan pienokaisen”, päällikkö kuulutti sateen ropistessa kuin surren pienen pennun poismenoa.
“Minä voin tulla”, Sadekatse ilmoitti.
“Minäkin. Haluan olla itse hautaamassa pienokaistani”. Iltakatse oli tullut pentutarhan suuaukolle.
“Voin mennä heidän mukaansa”, Honkasydän maukui ja päällikkö nyökkäsi.
“Kiittäkäämme Tähtiklaania uusista pennuista jotka ovat klaaniimme siunautuneet ja ottakoot lämpimästi vastaan Tuulenpennun Tähtiklaanin maille. Kokous on päättynyt”, päällikkö laskeutuin Vuoksikallion päältä ja suuntasi tuoresaaliskasalle.
Katsoin miten Iltakatse kantoi pienokaisen ulos pentutarhasta ja vei Sadekatseen ja Honkasydämen saattelemana hänet ulos leiristä. Lähdin seuraamaan heitä ja jäin kauemmas katselemaan miten Sadekatse ja Honkasydän kaivoivat märkää maata sateen ropistessa siihen. He kaivoivat kuopan pienokaiselle sopivaksi ja Iltakatse laski jälkeläisensä sinne lempeästi ja varoen. Pala nousi kurkkuuni katsellessani miten jokainen kosketti pentua vielä viimeisen kerran ennen kuin peittivät hänet maan alle. En kuullut mitä he lausuivat pennun hautapaikalla mutta sanansa mau’uttuaan he poistuivat paikalta takaisin leirin suojiin päät painuksissa.
Tunsin miten märkä turkkini liimautui ihoani vasten, kun tassuttelin Tuulenpennun hautapaikalle. Laskin kuononi paikan ylle ja suljin silmäni.
“Tuulenpentu. Emosi valitsi nimesi surun täyttämin silmin ja nimi on sinulle sopiva. Olit kuin lempeä tuulen henkäys joka katosi nopeasti maailmastamme. Toivon että jos Tähtiklaani on oikeasti olemassa ja hengissä niin saat olla siellä vapaa kuin tuuli”, mau’uin hiljaa. Sen sanottuani tunsin miten sade hellitti vain hetkeksi ja äkillinen tuulenpuuska sai puut ympärillä notkumaan sen tahtiin. Minua alkoi äkisti kylmätä ja tunsin miten kylmät väreet menivät selkääni pisin. Oliko tuo Tuulenpennun vastaus minulle? Oliko hän päässyt Tähtiklaanin maille ja sai olla siellä nyt vapaa kuin tuuli?
Ravistelin itseäni ja istuuduin alas hautapaikan eteen. Jälleen ristiriitainen tunne valtasi minut. Kumpi minä oikein olin? Hyvä vaiko paha? Jos olin paha niin sainko tuntea tällaista surun tunnetta pienokaista kohtaan jota en edes ollut tuntenut? Joka oli vielä aina halveksimani kasvattisiskoni pentu. Lisäksi en ollut enää niinkään varma siitä että edes halveksin Koivukajoa enää. Mutta silti aina tietynlainen raivo valtasi minut nähdessäni hänet tai Honkasydämen. Miksi ihmeessä niin oli?
“Isäni hylkäsi minut. Isäni jätti minut. Isäni ei ole koskaan pitänyt minua poikanaan vaan ainoastaan sitä Myrskyklaanin soturia. Isäni ei välitä minusta! Hän satutti minua pentuna! Hän on satuttanut minua myös nyt! Isäni on puhunut minulle kuin viholliselle!” murisin itselleni karvat pystyssä.
“Mitä sinä oikein puhut poikani? En ole ikinä tehnyt niin kuten sanot”, hätkähdin ajatusteni syövereistä nähdessäni Honkasydämen astelevan lähemmäs. Paljastin hänelle hampaani ja aloin sähisemään.
“Älä tule lähemmäs! Älä tule yhtään lähemmäs tai satutan sinua kuten sinä olet satuttanut minua!” mourusin syvältä sisältäni.
“Rauhoituhan, Korppitassu. Tiedän että olen ollut aina sinulle poissa oleva suruni vuoksi jota olen joutunut kokemaan mutten ole koskaan puhunut sinulle kuin viholliselle. Enkä ole ikinä koskaan milloinkaan satuttanut sinua. Olen pitänyt sinua aina poikanani ja olen pahoillani jos sinusta ei tunnu siltä”, Honkasydän maukui rauhallisella äänellä.
“Hiljaa! En usko sinua! En usko! Mene pois! Ei ei ei ei ei ei”, mutisin ravistellen päätäni silmät kiinni.
“Poikani…” Honkasydän aloitti mutta keskeytin hänet väläyttäen hänelle hurjan katseen.
“Pilaat kaiken Honkasydän! Korppitassu ei tarvitse sinua!” karjuin ennen kuin juoksin sateen yltyessä pois isäni luota.

Juoksin tassut lipsuen märillä kivillä kunnes saavuin korkean kallion luo ja liukastelin sen alla sijaitsevaan suojaan pois sateelta. Hengitin raskaasti ja ravistelin itseäni kunnes hätkähdin.
“Mitä minä teen täällä?” mutisin silmät ammollaan. Olinhan ollut juuri Tuulenpennun hautapaikalla lähellä leiriä mutta nyt olin keskellä reviirimme syvintä metsän osaa suojassa sateelta kallion alla. Pudistelin päätäni hämilläni ja taoin etutassulla päälakeani kuin yrittäen saada aivoni toimimaan ja ymmärtämään mitä juuri oli tapahtunut.
“Mitä minä tein? Miksi olen täällä?” mutisin ja asetuin makuulle pienelle käärölle täristen kauttaaltani. Tunsin miten sisälläni tuntui kuin olisin revitty kahtia. Mutta miksi? Jos Tähtiklaani oli olemassa niin miksi se antoi minulle tapahtua tälläisia asioita? Tai miksei Synkkä metsä auttanut minua? En enää tiennyt mitä minun olisi kuulunut tehdä. Ahdistus valtasi minut ja kiedoin häntäni yhä tiukemmalle ympärilleni ja vaivuin epätoivon syvyyksissä olevaan uneen.

Luku 10



Aamu aurinko säteili kirkkaana puiden välistä. Ruusutassu hengitti raskaasti ja yritti saada hengityksen tasaantumaan. Naaraan lihaksia poltteli rasituksesta. Kotkasiipi seisoi jykevänä kuin tammi keskellä metsäaukiota ja odotti oppilaansa seuraavaa liikettä. Kaksikko oli koko aamun harjoitellut taisteluliikkeitä ja Kotkasiipi oli laittanut oppilaansa myös tekemään vinhaa tahtia lihasliikkeitä jotka vahvistivat naaraan lihaksia ja kuntoa. Ruusutassu oli toistanut jo monta kuuta samoja liikkeitä ja se alkoi pikkuhiljaa näkyä. Naaraan jalkoihin oli alkanut tulla esiin enemmän lihasta ja muutenkin pentumainen olemus oli alkanut kaikota. Ruusutassu nautti siitä, että hän jaksoi paremmin juosta ja tehdä asioita ilman kuolettavaa hengästymistä. Ruusutassu halusi tulla hyväksi ja vahvaksi soturiksi klaanilleen.
“Ei tässä koko päivää aikaa ole Ruusutassu” Kotkasiipi sihahti ja yritti saada naaraan hyökkäämään.
Ruusutassu murahti hieman ärsyyntyneenä. Naaraan nenää kutitti, kurkkua pisteli janosta ja oli tukalan kuuma ilma. Ruusutassu ravisteli turkkiaan pontevasti ajatusten selvittämiseksi ja alkoi vaania mestariaan. Kotkasiiven silmät seurasivat tarkkana naaraan jokaista liikettä.
Kun Ruusutassu pääsi lähemmäs mestariaan ja oli tuon oikealla puolella naaras teki ison hypähdyksen ilmaan. Kotkasiipi valmistautui pukkaamaan Ruusutassun selästään pois, mutta naaras syöksyikin ilmassa sukellukseen ja meni mestarinsa vatsan alle. Ruusutassu laittoi takajalkansa vasten Kotkasiiven vatsaa ja ponnisti kaikin voimin. Oppilas tunsi kuinka mestarin paino nousi hieman maasta, mutta sitten painon tunne tulikin takaisin. Ruusutassu katsahti mestariaan silmiin ja huomasi tuon huvittuneen ilmeen. Kotkasiipi läimäytti Ruusutassua korvallisille hellästi.
“Hyvä yritys, mutta et tainnut ottaa huomioon kokoani” Kotkasiipi sanoi hymyissä suin.
Ruusutassu sihahti ärsyyntyneenä itselleen ja kamppesi itsensä ylös maasta.
“Ihanaa nyt olen sitten roskan peitossa” Ruusutassu murahti ja lipaisi tuuheaa häntäänsä jossa oli risuja ja sammaleen palasia.
“Sinulla oli hyvä idea ja se olisi varmasti toiminut jollekin hieman kevyemmälle vastustajalle. Oikein hyvää työtä Ruusutassu” Kotkasiipi sanoi.
“Mestarini on siis vain lihava karvakasa” Ruusutassu sanoi pilke silmäkulmassa.
Kotkasiipi murahti ja meni vaanimis asentoon.
“Minä sinulle lihavat karvakasat näytän. Haluatko, että istun taas sinun päällesi niin kuin silloin kerran ?” Kotkasiipi kysyi virnistäen.
Ruusutassu tapitti mestariaan hetken ja kiljaisi sitten. Naaras lähti juoksemaan ympäri aukiota. Ruusutassu kuuli käpälien ääntä takaansa ja kiihdytti askeleitaan koska ei halunnut joutua mestarinsa painon murskaamaksi. Ruusutassu viiletti hetken matkaa aukion reunaa ja isolla loikalla kapusi koivun runkoa pitkin sen ensimmäiselle oksalle. Kun oppilas kääntyi katsomaan taakseen huomasi naaras, että häntä ei kukaan seurannutkaan. Kotkasiipi istui aukiolla vain muutaman metrin päästä paikasta jossa oli alun perin ollutkin. Kolli hymähti ja vinkkasi silmää oppilaalleen.
“No just joo Kotkasiipi olipa hauskaa. Hah hah haa” Ruusutassu maukui ja pyöritteli silmiään. Ruusutassu pörhisti karvojaan närkästyksestä ja näytti kieltään.
“Eiköhän aleta lopettelemaan tältä päivältä. Alkaa olla hieman tukalat oltavat” Kotkasiipi sanoi eikä välittänyt oppilaansa ilveilystä.
“Voisin syödä vaikka ketun” Ruusutassu maukaisi hypätessään alas puusta.
“Et kai sinä nyt Kettuhäntää syö suihisi?” Kotkasiipi kysyi kauhistuneena ja virnisti oppilaalleen. Ruusutassu ei vastannut vaan pyöräytti silmiään ja lähti kulkemaan aluskasvillisuuden läpi.
Pian kaksikko saapui pienelle purolle ja molemmat kyyristyivät latkimaan kylmää vettä. Vesi maistui Ruusutassun suussa mahtavalta. Ilmassa leijuva pöly oli kutittanut koko aamun naaraan kurkussa ja nyt veden viileys rauhoitti kurkkua. Kun kaksikko oli saanut juotua tarpeekseen lähtivät he jatkamaan matkaa kohti leiriä.
Matkan varrella Ruusutassu sai napattua kaksi hiirtä ja Kotkasiipi oli saanut pulskan oravan. Leiriin saavuttuaan naaras vei kaksi hiirtään klaanin vanhimmille. Kun naaras palasi leirin keskelle huomasi hän, että riistakasaa ei vielä oltu täydennetty. Ruusutassu huokaisi surullisesti ja samalla hänen mahansa alkoi murista nälkäisesti.
“Ruusutassu täälä” Kotkasiipi viittoi hännällään soturien pesältä. Häivätuuli oli selittämässä juuri Kotkasiivelle jotain kun oppilas saapui mestarinsa luo.
“Me kaksi pääsemme illan kokoontumiseen mukaan” Kotkasiipi kertoi heti oppilaalleen tämän saavuttua.
“Mahtavaa!” Ruusutassu kiljaisi innostuneena.
Häivätuuli nyökkäsi pikaisesti ja lähti pois. Ruusutassu sai Häivätuulesta aina kylmän vaikutelman ja tälläkin kerralla naaraan karvoja pisteli varapäällikön lähtiessä pois mitään sanomatta.
“Metsästyspartiot eivät ole vielä palanneet joten voimme jakaa oravan jos haluat” Kotkasiipi sanoi ja tökkäsi pyydystämäänsä oravaa. Ruusutassu nyökkäsi kiitollisena mestarilleen ja asettui tämän viereen aterialle. Oravasta ei ollut paljoakaan syömistä kahdelle nälkäiselle suulle, mutta ainakin se lievitti molempien nälkää.
Syötyään kaksikko vaihtoi hetken kieliä. Ruusutassu ja Kotkasiipi saivat osakseen muutaman erikoisen katsahduksen parilta oppilaalta jotka istuivat oppilaiden pesällä. Oppilaat eivät varmaankaan vaihtaneet kieliä omien mestariensa kanssa, kaikilla ei ollut yhtä läheiset suhteet mestarina ja oppilaana mitä Ruusutassulla ja Kotkasiivellä oli. Ruusutassu tunsi aina olevansa turvassa ja oma itsensä Kotkasiiven seurassa.
Naaras hymähti nautinnollisesti kun aurinko lämmittä turkkia ja Kotkasiiven hitaat kielenvedot nukuttivat naarasta. Ennen kuin naaras nukahti kokonaan hän raahusti oppilaiden pesälle nukkumaan hetkeksi ennen kokoontumista.


Ruusutassu juoksi Kotkasiiven rinnalla järven rantaa pisin kohti kokoontumis saarta. Ilma oli viilentynyt mukavasti ja tuuli suhisi korvissa kissojen pinkoessa eteenpäin.
Myrskyklaanin saavuttua paikalle huomasi Ruusutassu Koivukajon kissojen joukossa.
“Koivukajo!” Ruusutassu maukaisi iloisesti kipittäessään ystäväänsä kohti.”Mitä sinulle on tapahtunut ? Miksi olet niin pulska ? Oletko lihonut ? Vai odotatko pentuja ? Kuinka monta pentua ? Entä milloin ne syntyy ?” Ruusutassu jatkoi kysymys tulvaansa.
“Hei Ruusutassu” Koivukajo kehräsi huvittuneesti. Ennen kun oppilas ehti avata suutaan uudestaan kuului tämän takaa uusi ääni.
“Ruusutassu! Muista tavat” Kotkasiipi maukaisi mestarillisesti ja pahoitteli Koivukajolle oppilaansa pälätystä.
“Anteeksi. Mitä sinulle kuuluu?” Ruusutassu sanoi pahoittelevasti ja istahti paikoilleen häntä väpättäen jännityksestä.
“Minulle kuuluu oikein hyvää” Koivukajo kehräsi.
“Ei kai sinulle ole tulossa jälkikasvua ?” Kotkasiipi kysyi.
“Kyllä vain ja vastatakseni Ruusutassun aikaisempaan kysymykseen niin parantajan mukaan niitä saattaa olla neljä ellei viisikin” Koivukajo selitti hymyillen.
“Onneksi olkoon!” Ruusutassu sanoi iloisena.
“Muistan kun olit vasta oppilas ja nyt jo sinusta tulee kuningatar. Aika menee vauhdilla” Kotkasiipi maukui.
“Niinpä. Sinäkin olet saanut jo harmaita karvoja” Ruusutassu kikatti hiljaa samalla kun kolli läpsäisi tätä korville leikkisästi.
“Kenenköhän syytä se mahtaa olla. Meneppä siitä muiden villikkojen seuraan” Kotkasiipi tuhahti.
“Asia selvä oi vanha ja viisas mestarini.” Ruusutassu tirskahti. ”Nähdään taas Koivukajo!” naaras hyvästeli ystävänsä ja viiletti pois paikalta ennen kuin Kotkasiipi ehti sanoa mitään takaisin.

Ennen kuin kokoontuminen alkoi Ruusutassu ehti puhella muutaman eri klaanien oppilaiden kanssa. Naaraalla oli hieman yksinäinen olo kun Peippotassu ei ollut tämän seurana ja sisko oli ollut hieman apea kun ei ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Ruusutassu oli luvannut kertoa parhaimmat juorut siskolleen kunhan pääsisi takaisin leiriin. Ongelmana oli, että eri klaanien oppilaat olivat kovin hiljaisella päällä. Näin oli ollut jo jonkin aikaan kokoontumisissa. Ruusutassu ei meinannut muistaa aikaa kun kokoontuminen olisi ollut eloisa ja jännittävä tapahtuma hänen ensimmäisellä kerrallaan. Nyt kokoontuminen oli vain kylmä ja kolkko paikka jossa kissat kyräilivät toisiaan. Onneksi Ruusutassu pystyisi edes kertomaan Koivukajon pennuista Peippotassulle.
Ennen kuin Ruusutassu ehti ajatella asiaa syvällisemmin kajauttivat klaanien päälliköt kokoontumisen alkaneeksi. Ruusutassu meni muiden Myrskyklaanilaisten joukkoon ja istahti aloilleen.
Päälliköt kertoivat normaaleista klaanien arjesta. Klaaneille oli tullut uusia pentuja ja uusia oppilaita.
Ruusutassusta tuntui, että oli vain mennyt hetki kun kokoontumine jo päättyi. Klaanien keskellä vallitsi syvä hiljaisuus kun ne kokoontuivat yhteen ja lähtivät kohti kotejaan.
Leiriin saavuttuaan Ruusutassu oli rättiväsynyt. Naaras raahusti oppilaiden pesään ja lysähti pedilleen makeasti haukotellen.
“No mitä kokoontumisessa tapahtui?” Peippotassu kuiskasi viereiseltä pediltä.
“Koivukajo saa pentuja” Ruusutassu sanoi.
“Sepä mukavaa” Peippotassu sanoi kehräten.
“Niinpä” Ruusutassu hymähti.
Peippotassu nuolaisi siskoaan muutaman kerran päälaella ja sitten molemmat vaipuivat unten maille.



Muutama auringon nousu kokoontumisen jälkeen Ruusutassu heräsi siihen kun jokin kutitti hänen nenäänsä. Naaras avasi silmänsä hitaasti kirkkaassa auringon valossa ja huomasi Kettuhännän petinsä vierellä. Ruusutassu pomppasi salamana pystyyn pedistään täysin heränneenä.
“Voi ei! Olenko myöhässä harjoituksista?” naaras kiljaisi ja oli ryntäämässä ulos pesästä.
“Kaikki hyvin Ruusutassu. Herätetään Peippotassu ja mennään yhdessä ulkopuolelle.” Kettuhäntä maukaisi rauhottavasti pidätellen pentuaan hännällään.

Ruusutassu tassutti perheensä perässä metsäpolulla hieman ihmetellen. Kotkasiipi oli antanut oppilaalleen aamupäivän vapaaksi ja hymyillyt tietävästi naaraalle. Jokin oli pielessä ja Ruusutassu ei tykännyt siitä, että hän oli ainoa, joka ei tietänyt jostain asiasta. Vaikkakin Peippotassukin näytti yhtä tietämättömältä hypellessään emon takana tyytyväisenä.
Neilikkakaste ja Kettuhäntä kävelivät kylki kyljessä ja hännät kiedottuna yhteen.
Pian nelikko saapuikin ulos metsästä ja järven rantaan.
Kettuhäntä auttoi Neilikkakastetta asettumaan mukavasti ruohikolle joka rehotti kauniin vihreänä kesän lämmössä.
“Onpa mukavaa nähdä järvi pitkästä aikaa”, Neilikkakaste huokaisi tyytyväisesti.
Emo kuulosti Ruusutassusta siltä kuin tämä ei näkisi enään koskaan järveä. Ruusutassu kallisti päätään ja katsoi emoa ja isää kysyvästi.
“Miksi halusitte meidät tänne?” Ruusutassu kysyi suoraan.
“Tulkaapa tänne”, Kettuhäntä sanoi ja taputti hännällään paikkaa vieressään.
Ruusutassu ja Peippotassu istahtivat isänsä viereen kiltisti ja odottivat hermostuneina.
(Sano jo…), Ruusutassu kiljui mielessään ja odotti pahinta.
Kettuhäntä nyökkäsi Neilikkakasteelle hymyillen.
“Asiahan on niin rakkaat pentumme, että saatte pian toivottaa uusia sisaruksia Myrskyklaaniin”, Neilikkakaste kehräsi ja katsoi Kettuhäntää rakastavasti.
“MITÄÄÄ!?” Ruusutassu ja Peippotassu kiljaisivat samaan aikaan silmät suurina.
Ruusutassu tunsi karvojensa nousevan pystyyn pelästyksestä ja jännityksestä samaan aikaan. Neilikkakaste ja Kettuhäntä naurahtivat pentujensa reaktioille.
“Tämä tieto saattaa olla teille kahdelle shokki koska, ette ole enää tämän perheen ainoat pennut. Muistakaa kuitenkin, että me kaksi rakastamme teitä valtavasti, se ei tule ikinä muuttumaan” Kettuhäntä sanoi rauhallisesti ja sipaisi hännällään tyttäriään rohkaisevasti.
Ruusutassu ja Peippotassu katsoivat toisiaan hetken aikaa suut auki ja aivot raksuttaen lujaa.
“Kuinka monta, mitä nimiä, milloin…!?” Ruusutassu ja Peippotassu huusivat päällekkäin. Ruusutassua alkoi hengästyttää kun hän oli saanut sanottua koko litanian kysymyksiä.
“Yksi kysymys kerrallaan” Neilikkakaste naurahti. “Mitä tulee nimiin se päätetään kunhan sisaruksenne on otettu vastaan tähän maailmaan. Tiineys on vasta niin alussa, että Sudenlaulu ei osannut aivan varmana sanoa pentujen määrää, mutta se selviää pian.”
“Siksi siis olet näyttänyt hieman pulleammalta ja hitaammalta kuin yleensä rakas emo” Ruusutassu kikatti.
Neilikkakaste murahti hyvän tuulisesti.
Ruusutassu tunsi innostuksen nousevan pintaan ajatellessaan pieniä pentuja joille hän voisi opettaa sammalpalloa ja muita metkuja mitä naaras oli pentuna siskonsa kanssa tehnyt.
Kettuhäntä taisi arvata tyttärensä mietteet koska kolli vinkkasi silmää tyttärelleen tietävästi. Ruusutassu katsoi isäänsä pieni virne naamallaan ja näytti kulmahampaitaan leikkisästi.




(Taas pitkästä aikaa :,) Ja siis Koivu ja Neilikka saa aika lähekkäin pentuja, mutta tässä on idea mielessä. Trust the process XD)

Luku 15

Asetuin makuulle lämpimän kallion päälle auringon paistaessa kirkkaasti pilvettömällä taivaalla. Oli ihanan lämmin mutta tiesin että pian tuo lämpö muuttuisi tukahduttavan kuumaksi, kun aurinko nousisi korkeammalle päivän edetessä.
Tunsin hentoista liikettä masussani ja se sai minut kehräämään lempeästi. Oli kulunut jo yli kuu siitä, kun olin saanut tietää odottavani pienokaisia. Pikkuiset kasvoivat vauhdilla ja ne liikkuivat jo tarmokkaasti sisälläni siten että jo muutkin saattoivat tuntea ne.
Seuraava kokoontuminen lähestyi ja tiesin sen olevan viimeinen kokoontuminen siihen asti kunnes pentuni olisivat tarpeeksi vanhoja lähteäkseen pentutarhasta. Ehkä juuri siksi päällikkö olikin valinnut minut yhdeksi lähtijöiksi jotta saisin kokea tuon klaanien yhteisen rauhan hetken ennen pentujen syntymää. Toivoin näkeväni Kotkasiiven pitkästä aikaa ja päästä juttusille myös hänen oppilaansa kanssa josta ei ihme vielä ollut tullut soturia. Naurahdin mielessäni muistellessani millainen tättähäärä Ruusutassu oli. Ehkä se oli yksi syy siihen miksei nimitystä ollut vielä tapahtunut. Kotkasiipi oli monesti joutunut käskemään oppilastaan rauhoittumaan, kun kokoontumisten tuoma jännitys oli saanut naaraan suorastaan hyppimään paikoillaan. Mietin mitä kaksikolle mahtoi kuulua. Olimme nähneet kokoontumisissa joitakin kertoja ja vaihtaneet toistemme kuulumisia mutta nyt oli ollut hetki väliä, kun en ollut päässyt heitä näkemään. Lisäksi Myrskyklaani oli nykyisin pysynyt hieman etäämpänä muista klaaneista mitä ennen. Heidän päällikkönsä oli vaihtunut joten saattoi olla että uudet tuulet puhalsivat sen myötä Myrskyklaaniin.

Venyttelin jäseniäni makuulta ja katselin edessä häämöttävää maisemaa. Viherlehden aika oli kauneimmillaan ja lempeä tuulenvire sai puiden lehdet suhisemaan. Katselin miten kauempana Korppitassu harjoitteli Ahmakäpälän vakavan katseen alla taisteluliikkeitä. Kolli oli taitojensa kanssa täysin valmis soturi mutta nimitystä ei kuulunut ja tiesin kyllä miksi. Päällikkö ei voisi nimetä häntä ellei tämä olisi täysin sen arvoinen. Vielä hän ei sitä ollut arvaamattomuutensa vuoksi.
“Riittää tältä päivältä. Harjoitellessasi yksin hillitset itsesi erinomaisesti. Miksei niin tapahdu muiden kanssa?” kuulin Ahmakäpälän murahtavan ennen kuin tämä poistui paikalta ja jätti nuoren kollin yksin harjoitteluaukiolle.
Hyppäsin varovasti alas kalliolta ja tassuttelin kollin luo kehräten. Kaikki olivat käskeneet minua pysymään kaukana Korppitassusta mutta jokin sisälläni sanoi ettei se olisi ollut oikein. Pysyin kyllä turvallisella etäisyydellä hänestä ollakseni varma että masussa kasvavat pentuni olisivat turvassa mutta halusin silti huomioida häntä jotenkin.
“Sinulla meni hyvin”, maukaisin kollin vilkaistessa minua samalla, kun suki sotkeutunutta turkkiaan.
“Kiitos”, hän vastasi ja minun sydäntäni lämmitti. Sen jälkeen, kun Korppitassu oli hyökännyt kimppuuni leirissä jokin oli muuttunut meidän välillämme. Hän oli kenties jopa ystävällinen minulle aina silloin tällöin ja lisäksi hän puhui minulle mikä oli uutta sekin.
“Miten pentusi voivat?” kolli selvitti kurkkuaan katsellen minua.
“Tarmokkaasti. Mahassani käy kova myllerrys juuri nyt. Luulen että he innostuivat enonsa äänestä”, naurahdin, kun pentuni potkivat mahassani. Näin miten Korppitassu hätkähti hieman sanoistani.
“En ole heidän enonsa”, kolli pudisti päätään äkisti.
“Minun silmissäsi sinä olet, koska olen kasvanut sinun kanssasi saman emon hoivissa”, totesin. En vieläkään tiennyt mistä Korppitassu oli saanut tietää etten ollut oikeasti hänen siskonsa mutta oli miten oli se ei muuttanut sitä tosiasiaa että olimme kasvaneet yhdessä.
“Pennuistasi tulee todellinen riesa klaanille jos he saavat yhtään sinun luonnettasi”, kolli tokaisi ja näin häivähdyksen pilkettä hänen silmäkulmassaan.
“Tarkoitatko että niistä tulee riesa sinulle?” naurahdin ja kolli hymähti. Hiljaisuus laskeutui hetkellisesti välillämme. Tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun Korppitassu oli naurattanut minua ja minä häntä. Näytti siltä että myös Korppitassu oli hetkeksi syventynyt mietteisiinsä, kun katsoimme toisiamme.
“Koivukajo!” räpäytin silmiäni kuullessani Iltakatseen äänen. Käänsin katseeni ja näin miten kolli käveli luoksemme varmoin askelin.
“Mitä sinä täällä teet hänen kanssaan?” soturi sähähti niskakarvat pystyssä. Iltakatse ei ollut koskaan pitänyt Korppitassusta sen vuoksi miten oli nähnyt hänen kohtelevan minua.
“Mitä se sinulle kuuluu? Oletko hänen joku henkivartija vai?”, Korppitassu tuhahti takaisin joka ei ainakaan auttanut asiaa.
“Sinun läsnäolon aikana taidan ollakin”, kumppanini murahti ja heilautin tälle häntääni merkiksi hillitä itsensä.
“Ei tarvitse olla tuollainen Iltakatse. Kaikki on ihan hyvin”, maukaisin kollin tullessa viereeni.
“En luota häneen”, tämä sihahti korvaani niin ettei Korppitassu kuullut.
“Se on tullut varsin selväksi”, huokaisin hänelle takaisin.
“Me lähdemme tästä metsästämään. Oli mukava nähdä sinua, Korppitassu”, kehräsin ja pukkasin Iltakatsetta kuonollani.
“Heippa sitten, Korppitassu”, Iltakatse tokaisi vilauttaen kulmahammastaan ja huiskautin tätä hännälläni pakaralle.
“Olisit kunnolla”, huokaisin.
“Minähän olen”, Iltakatse sanoi ja pudistin tälle päätäni samalla, kun kävelimme Korppitassusta pois päin.
“Koivukajo”, Korppitassu huikkasi vielä perääni ja käännyin katsomaan häntä kysyvästi.
“Onnea pennuistasi. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin”, kolli nyökkäsi ja hymyilin tälle kiitokseksi.
“Oliko tuo jonkin sortin uhkaus?” Iltakatse sähähti niin ettei muu kuin minä kuullut.
“Iltakatse… oletko tosissasi?” huokaisin silmiäni pyöräyttäen.


“Ovatko kaikki kokoontumiseen lähtijät paikalla?” Kirkasmyrsky maukui leirin suuaukolla. Päällikkö asteli juuri ulos pesästään turkki kiiltävänä ja karvat suituna siististi paikalleen.
Mahassani kipristeli jännityksestä. Viime kokoontumisestani oli jo kulunut jonkin verran aikaa.
“Ole sitten varovainen”, Iltakatse oli tullut hyvästelemään ennen kuin ehtisimme poistumaan leiristä.
“Ainahan minä. Älä ole huoleti”, kehräsin nuolaisten kollia päälaelle ennen kuin ampaisin juoksuun joukon mukana.

Viiletin Kuurakuiskauksen rinnalla pitkin metsäpolkua. Naaras oli hyvän ystäväni Sadekatseen emo ja uuden Koivutassun mestari. Hymyilin hänen kannoillaan juoksevalle oppilaalle.
“Koivutassu on muuten hyvä nimi”, totesin hieman puuskuttaen.
“Kiitos. Niin Koivukajokin”, oppilas virnisti ymmärtäen mitä ajoin takaa. Olin itsekin kantanut nimeä Koivutassu oppilasaikoinani.

Päästyämme saaren läheisyyteen pysähdyimme jotta päällikkö sai koota ajatuksiaan hetken rauhassa. Olin onnellinen pienestä tauosta, koska puuskutin raskaasti. Kulkuni oli käynyt yhä hankalammaksi.
“Oletko kunnossa, Koivukajo?” Kuurakuiskaus kysyi lempeästi.
“Olen. Pennut alkavat vain painaa masussani niin että juokseminen on raskaampaa”, hymyilin tasatessa hengitystäni.
“Ei enää kauaa niin saat mennä pentutarhaan odottamaan heidän saapumistaan rauhassa”, naaras hymyili takaisin kehräten.
Hallatähti heilautti häntäänsä merkiksi ja juoksimme kaatuneen puun yli kokoontumissaarelle.
Maistelin ilmaa ja huomasin että vain Jokiklaani ja Varjoklaani olivat vasta saapuneet paikalle. Päällikkömme asteli Kirkasmyrsky rinnallaan päälliköiden luo ja Hallatähti nyökkäsi näille arvokkaasti ennen kuin istahti heidän rinnalleen kysymään kuulumisia. Varapäällikkömme asettui muiden varapäälliköiden seuraan ja jäi heidän kanssaan juttelemaan. Mistelisydän näytti menevän suoraan kohti muiden klaanien parantajia hymyssä suin.
Taivasklaanin oppilaat liittyivät muiden oppilaiden joukkoon, kun taas soturit asettuivat keskustelemaan muiden klaanien sotureiden kanssa.
Tassuttelin Tiikerilumen rinnalle kuuntelemaan korvat höröllä mitä soturit juttelivat keskenään ja vilkaisin sivusilmällä Syysliljaa joka maukui hymyillen yhdelle Jokiklaanin soturille. Nähdessään minun vilkaisten häntä näin miten Syyslilja väläytti minulle leimuavan katseen joten aloin katsomaan muualle. Yritin saada Myrskyklaanista vainua mutta pettymyksekseni he eivät vieläkään olleet saapuneet.
“Vaikuttaa siltä että Taivasklaani saa pian uusia pikku sotureita”, hätkähdin, kun Jokiklaanin yksi sotureista oli tullut viereeni.
“Hei vain Liekkilehmus”, Tiikerilumi nyökkäsi naaraalle joka heilautti tälle häntäänsä.
“Koska pentusi syntyvät?” Liekkilehmus kehräsi katsoen minua uteliain silmin.
“Ei pitäisi mennä enää kovinkaan kauaa. Toivottavasti. Tarkoitukseni olisi muuttaa pentutarhaan piakkoin. Tämä on minulle viimeinen kokoontuminen hetkeen”, vastasin.
“Voi miten jännittävää! Onnea synnytykseen. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja saat terveitä pienokaisia maailmaan. Viherlehden aika on paras aika saada pentuja”, naaras kehräsi innostuneesti.
“Niin ja tuskaisin aika kantaa niitä”, naurahdin ja Liekkilehmus nyökkäsi huvittuneena.

Vihdoin ja viimein sain Myrskyklaanin tuoksun nenääni ja hyvästelin Jokiklaanin soturin ennen kuin nousin etsiäkseni oliko Kotkasiipi heidän joukossaan.
“Koivukajo!” kuulin ilokseni Ruusutassun maukaisun kauempana. Oppilas kipitti luokseni silmät säihkyen.
“Mitä sinulle on tapahtunut? Miksi olet noin pulska? Oletko lihonut? Vai odotatko pentuja? Kuinka monta pentua sinä odotat? Koska ne syntyy? Vai odotatko sinä pentuja?” Ruusutassu maukui kysymyksiä minkä kerkesi.
“Ruusutassu”, kehräsin huvittuneena.
“Ruusutassu. Muista tavat”, Kotkasiipi murahti astellessaan oppilaansa rinnalle.
“Anteeksi. Mitä kuuluu?” Ruusutassu nyökkäsi minulle pahoittelevasti ennen kuin istahti alas häntä väpättäen.
“Minulle kuuluu oikein hyvää”, kehräsin silmät säihkyen.
“Ei kai vain sinulle ole tulossa jälkikasvua”, Kotkasiipi kehräsi matalaa kehräystään.
“Kyllä on ja vastatakseni Ruusutassun aikaisempaan kysymykseen niin parantajan mukaan niitä saattaa olla neljä ellei viisikin”, hymyilin.
“Onneksi olkoon!” oppilas kehräsi iloisesti.
“Muistan, kun olit vasta oppilas ja nyt jo sinusta tulee kuningatar. Aika menee vauhdilla”, Kotkasiipi maukui hyväntuulisesti.
“Niin tosiaan. Sinäkin olet saanut jo harmaita karvoja”, Ruusutassu kiusoitteli ja kolli läppäsi tätä leikkisästi korville.
“Menehän siitä muiden villikkojen luo”, Kotkasiipi tuhahti.
“Selvä, vanha ja viisas mestarini. Nähdään Koivukajo!” naaras hihkaisi ja lähti juoksuun ennen kuin Kotkasiipi ehti maukua hänelle takaisin.
“Hän on kasvanut. Koska hän saa soturinimensä?” kysyin hymyillen.
“Toivottavasti pian”, Kotkasiipi huokaisi ja näin hänen silmistään huvittunutta katsetta.
“Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa ja kiva huomata että kaikki on sinulla ja Ruusutassulla niin kuin ennenkin”, mau’uin.
“Mukava nähdä sinuakin. Oletko voinut hyvin?” Kotkasiipi kehräsi.
“Mainiosti. Honkasydän lähetti sinulle terveisiä”, kerroin. Kotkasiipi oli Honkasydämen pentu jonka hän oli saanut vanhan Taivasklaanilaisen naaraan kanssa. Olin kuullut että tuo naaras oli odottanut pentuja, kun hän oli jäänyt kaksijalkojen ansaan ja sitä kautta Kotkasiipi oli syntynyt kaksijalkojen pesässä. Kuitenkin Tähtiklaani oli selvästi ohjannut hänet nuorena kollina kohti Myrskyklaania ja oli nyt Myrskyklaanin suuri ja vahva soturi.
“Minun pitää nyt mennä mutta kerro isälleni myös terveisiä ja onneksi olkoon vielä pennuista”, Kotkasiipi nousi lähteäkseen ja kosketti minua lempeästi olalle ennen kuin asteli klaanilaistensa luo. Huomasin jälleen miten vain osa Myrskyklaanilaisista olivat juttelemassa joidenkin muiden klaanilaisten kanssa mutta muuten he pysyttelivät taas aikalailla omissa piireissään. Minulla oli erikoinen tunne että outo ilmapiiri saattaisi olla vain alkusoittoa tuleville tapahtumille. Mitä ne sitten ikinä olivatkaan.

Kokoontumisen päätyttyä lähdimme takaisin kohti kotia. Minun tassujani särki jo ajatuksestakin juosta leiriin asti mutta yritin kannustaa itseäni jaksamaan. Juoksin muiden perässä joukon viimeisenä, kun tunsin äkisti kipeän vihlaisun mahassani. Irvistin seisahtuen aloilleni ja pitelin etutassullani vatsaani siitä kohdin mistä oli sattunut.
“Koivukajo! Odottakaa! Koivukajo jäi jälkeen!” kuulin Tiikerilumen maukaisevan toisille ja hän juoksi yhdessä Kuurakuiskauksen ja Mistelisydämen kanssa luokseni.
“Onko kaikki hyvin? Mihin sattui?” parantaja kysyi rauhallisella äänellä.
“Masuuni. Siellä kävi kipeä vihlaisu yrittäessäni pysyä muiden perässä”, mau’uin parantajalle hiljaa, koska en halunnut muiden kuulevan.
“Vai niin. Kävellään loppumatka”, Mistelisydän nyökkäsi ja kääntyi muiden puoleen jotka seisoivat kauempana.
“Onko kaikki hyvin?” päällikkö kysyi.
“Menkää vain edeltä. Minä ja Tiikerilumi kuljemme hänen kanssaan leiriin”, Mistelisydän heilautti häntäänsä ja nyökkäsi Kuurakuiskaukselle merkiksi että hän pärjäisi Tiikerilumen kanssa kahden. Naaras nyökkäsi ja juoksi takaisin oppilaansa luo ja joukko katosi hetken päästä näkyvistä.
“Tämä saattoi olla sinulle liian raskas reissu jo nyt”, parantaja pohti asettuen kiinni minuun. Tiikerilumi kulki toisella puolellani ja hän katseli samalla ympärilleen kuin tarkastaen ettei kukaan pystyisi yllättämään meitä minun ollessa heikossa asemassa.
“Mikä se vihlaisu oli? Se oli niin yllättävä ja kipeä että melkein silmissä sumeni”, maukaisin huolestuneesti.
“Tarkistetaan se heti, kun pääsemme pesääni”, Mistelisydän yritti tyynnytellä minua.
Kuljimme hetken matkaa, kun tunsin jälleen kipeän tunteen mahassani. Seisahduin paikalleni ja sihahdin kivusta.
“Ei kai nyt vielä”, kuulin Mistelisydämen mietiskelevän äänen ja vilkaisin häntä silmät kiiluen kivusta.
“Mitä ei kai vielä?” takeltelin pidellen vatsaani.
“Koivukajo, tunsitko kokoontumisen aikana samanlaista kipua?” parantaja kysyi.
“En näin pahaa mutta päällikköiden puhuessa vatsaani tuntui kouristelevan mutta niin ei tapahtunut kuin vain muutaman kerran ja väli oli pitkä joten ajattelin että olen saattanut syödä jotakin mikä ei vatsalleni sovi”, selitin, kun kipu jälleen hellitti.
“Luulen ettei se johdu siitä mutta meidän pitää mennä nyt pesääni jotta voin tutkia sinut kunnolla ja rauhassa”, parantaja maukui ja nyökkäsin.

Kiiruhdimme lopun matkaa leiriin ja olin onnellinen, kun kipuni vatsassa oli pysynyt pois lopun matkaa. Aloin tuntemaan itseni kovin levottomaksi ja minua oksetti.
“Mikä ihme minua vaivaa?” huokaisin, kun tunsin miten kohta tulisi ylen ellen pääsisi lepäämään.
Iltakatse juoksi aukion poikki Sadekatse kannoillaan nähdessään meidän tulevan leirin sisään.
“Mikä hätänä?” kumppanini silmistä kajasti hätäännys.
“Kaikki on hyvin. Anna minun tehdä sen minkä osaan ja odota sinä pesäni ulkopuolella”, Mistelisydän totesi tyynesti ja Tiikerilumi luovutti paikkansa Iltakatseelle joka tuki minua aina parantajan pesälle asti.
Tassuttelin parantajan rinnalla pesään pois huolestuneiden katseiden alta ja asetuin makuulle Mistelisydämen osoittamaan paikkaan.
Naaras tutki minut hämärässä luolassaan johon kajasti hentoinen kuunvalo.
“Synnytyksesi on alkanut”, parantajan äänestä en osannut tulkita oliko se hyvä vai huono asia.
“Nytkö jo? Mutta sehän on aivan liian aikaista! Enkä minä ole edes tehnyt petiäni valmiiksi pentutarhaan! Koska en osannut ollenkaan odottaa tätä!” hätäännyin ja parantaja yritti rauhoitella minua.
“Ei mitään hätää, Koivukajo. Riesatassu, hae Iltakatse ja Sadekatse tänne”, naaras käski oppilastaan joka kiiruhti pesän ulkopuolelle.
Pian jo kumppanini tuli Sadekatseen kanssa sisälle ja molemmat näyttivät perin huolestuneilta.
“Koivukajon synnytys on alkanut. Supistukset eivät ole vielä säännöllisiä ja hän ei ole avautunut tarpeeksi mutta aikaa ei ole hukattavaksi. Kuningataret näyttävät paikan mihin Koivukajo voi asettua ja teidän tehtävänne on nyt hakea kiireen vilkkaa puhtaita petialustoja hänelle”, parantaja sanoi.
“Selvä!” Iltakatse nyökkäsi ja kiiruhti jo ulos Sadekatse perässään.
“Oi voi”, henkäisin tuntiessani miten oksennus nousi kurkkuuni ja pian jo päivän ateriani oli tullut yhtenä ryöppynä ulos parantajan pesään.
“No kiva”, Riesatassu mutisi ja parantaja väläytti tälle varoittavan katseen.
“Anteeksi”, tunsin miten pahaolo vain yltyi ja toinen oksennus tuli heti perään.
“Ei hätää. Tämä on normaalia synnytyksen alkaessa. Riesatassu, siivoa sinä tämä. Minä vien Koivukajon jo kohti pentutarhaa”, Mistelisydän käski, nappasi keppejä yrttiensä joukosta ja lähti viemään minua pentutarhalle.

“Iltakatse ja Sadekatse veivät pesätarvikkeet jo sisään. Koivukajo voi tehdä pedin itselleen ja tuleville pienokaisilleen sopivaksi”, Kirkaskyyhky kertoi pentutarhan ulkopuolella.
“Kiitos”, nyökkäsin, koska tunsin luontaista tarvetta ryhtyä jo pesän rakennus puuhiin.
“Eikö ole vielä liian aikaista?” kuulin miten Kirkaskyyhky kysyi hiljaa parantajalta tämän kulkiessa naaraan ohi.
“Nyt voitte antaa Koivukajolle rauhan”, Mistelisydän maukaisi ja Sadekatse nyökkäsi, nuolaisi minua pikaisesti ennen kuin lähti ulos pentutarhasta.
“Mene sinäkin, Iltakatse. Tulen kertomaan, kun on kerrottavaa”, parantaja totesi kollille joka nuoli poskeani.
“Hyvä on”, hän maukui kosketti minua kuonoon omallaan ja lähti Sadekatseen rinnalle pentutarhan ulkopuolelle.
Ryhdyin siltä seisomalta laittamaan petiä kuntoon ja, kun sain sen tarpeeksi mukavaksi asetuin siihen makuulle ja hengitin raskaasti. Tunsin miten supistukset voimistuivat hetki hetkeltä ja aika tuntui ikuisuudelta.

Aamu alkoi jo sarastaa ja tunsin miten väsymys painoi silmäluomiani. Kuumuus oli vallannut minut ja läähätin uuden supistuksen tullessa.
“Miksei mitään tapahdu?” ärähdin, kun kipu voimistui jälleen.
“Ota tämä”, parantaja ojensi kepin suuhuni ja purin sitä niin että hyvä ettei mennyt poikki.
“Jatka vain. Juuri noin! Nyt alkaa näyttää hyvältä”, parantaja maukui, kun tunsin miten minun tuli luontaisesti ponnistaa jotta saisin pienokaisen maailmaan.
“Hyvä! Pää näkyy jo!” Mistelisydän totesi ja avusti pienen maailmaan. Pieni avuton miu’unta täytti pentutarhan, kun pienokainen sai ensimmäistä kertaa ilmaa keuhkoihinsa.
“Onpa se pieni”, henkäisin nuollessani pienokaisen puhtaaksi tämän miukuessa minkä kerkesi. Hän oli naaras ja erittäin kaunis sellainen.
“Pieni mutta sitäkin vahvempi”, parantaja hymyili, kun tunsin jo seuraavan puskevan tulemaan. Seuraava pentu oli ensimmäistä isompi ja väritykseltään valkoinen tummanharmailla ja mustilla läikillä.
“Sillä on pieni sydän kuvio”, kehräsin ilahtuneena sukiessani pienen kollin puhtaaksi.
Kolmannen pennun kohdalla huolestuin, koska en kuullut miu’untaa kuten kahden edellisen kohdalla. Saatuani sen ulos Mistelisydän yritti painella sen rintaa ja nuoli sen hengitystiet puhtaaksi.
“Se ei hengitä”, tunsin miten kyyneleet kirposivat silmiini. Olin väsymyksestä uupunut ja se sai minut entistä herkemmäksi. Kaksi vanhinta pentua imivät kovaa vauhtia nisistäni maitoa samalla, kun Mistelisydän yritti saada kolmatta pentua hengittämään.
“Ah… seuraava tulee jo”, henkäisin tuntiessani supistuksen. Nappasin kepin takaisin suuhuni ja irvistin kivusta, kun neljäs pienokainen ilmestyi maailmaan kotvan kuluttua.
Mistelisydämen edelleen yrittäessä herätellä kolmatta pienokaista pesin neljännen pennun kauttaaltaan ja ohjasin sen lempeästi nisälle. Neljäs pentu oli muista kaikkein pienin ja pelkäsin kovasti myös sen puolesta.
“Olen pahoillani, Koivukajo. Tämä naaras pentu ei selvinnyt elossa”, parantaja laski kolmannen pienokaiseni eteeni ja ryhdyin sukimaan sitä kyynelten valuessa tämän hentoiselle turkille.
“Rakas Tähtiklaani. Ottakaa tämä pienokaiseni, Tuulenpentu, lämpimästi vastaan. Pitäkää hänestä hyvää huolta ja kertokaa hänelle kuinka kovasti rakastan häntä. Emoni ja isäni sekä sisarukseni, pyydän. Olkaa hänen kanssaan kunnes saavun itse luoksenne”, kehräsin itkukurkussa lähettäen pienen olennon Tähtiklaanin polulle. Saatoin tuntea lämmön joka valtasi minut ja olin varma että Tähtiklaani oli kuullut pyyntöni.
“He pitävät hänestä huolta”, Mistelisydän kuiskasi nuolaisten päälakeani.

Jälkeisten tultua kokonaan ulos parantaja ryhtyi viemään niitä ulos pesästä. Matkalla hän antoi Iltakatseelle luvan tulla ja kolli kiiruhti äänekkäästi kehräten rinnalleni.
Huomatessaan minun itkevän hiljaa hän huomasi edessäni olevan elottoman pennun.
“Tuulenpentu on matkannut Tähtiklaaniin”, kerroin hiljaa nuolaisten naarasta päälaelle. Iltakatse laski kuononsa pienokaisen ylle ja kosketti tätä hellästi kehräten.
“Isin pieni tyttö”, tämä kuiskasi ja näin miten kyynel vierähti kollin poskelle. Nuolaisin sen pois ja hymyilin tälle lempeästi.
“Mutta katso. Nämä kolme pientä mutta vahvaa pentua ovat Mistelisydämen mukaan terveitä ja hyvinvoivia. Eivätkö olekin kauniita?” kehräsin surun ja ilon kävellessä rinnakkain.
“Ovat. Hyvin tehty rakkaani”, Iltakatse kehräsi nuolaisten päälakeani ja katsellen jälkikasvuaan ylpeyttä silmissään.
“Muistatko, kun puhuimme nimistä. Tämä naaras tässä tuli maailmaan ensin joten hän on Kukkaispentu. Pentueen ainut kolli jolla on tummanharmaita ja mustia läikkiä on Kalliopentu ja tämä pentueen kaikkein pienin ja nuorin on Niittypentu”, kehräsin nuolaisten jokaista hellästi.
“Heistä kasvaa kauniita, komeita, vahvoja ja uskollisia Taivasklaanin sotureita. Olen varma siitä”, Iltakatse hymyili ja asettui makuulle ollakseen lähellä niin kolmea tervettä pentua kuin meidän kuollutta pentuakin. Surimme Tuulenpennun lähtöä mutta iloitsimme Kukkaispennun, Kalliopennun ja Niittypennun jäämistä luoksemme.

LUKU 7
Yö ja päivä, Aurinko ja Kuu

Kastelintu ei uskonut, että saisi koskaan rauhaa menneisyydestään. Hän voisi ainoastaan elää sen kanssa ja hyväksyä sen olemassaolon väistämättömyys, aiva kuten hänen täytyi elää oman itseinhonsa kanssa. Hän piti sitä kaikkea eräänlaisena maksuna teoistaan, kuin suuremman voiman hänelle asettama karmana, joka hänen olisi vain kestettävä. Kastelintu ei aikonut valittaa
Hän oli alkanut viettää jälleen kerran Tuiskusielun kanssa aikaa. Kastelintu ei ollut aiemmin tajunnut, kuinka paljon hän oli kollia ikävöinyt. Tuntui olevan ikuisuus siitä, kun he olivat olleet oppilaita ja ennustus ei ollut painanut Kastelinnun harteilla, vaan hän oli voinut rauhassa viettää aikaa Tuiskusielun kanssa. Hän yritti parhaansa mukaan korvata kaiken sen ajan, mitä he olivat menettäneet, mutta se oli mahdotonta. Niin paljon aikaa oli tuhlattu, eikä sitä koskaan saisi takaisin, ei todella.
Sen jälkeen, kun he olivat molemmat hajonneet toistensa edessä ja paljastaneet kaiken sisältään, heidän välinsä olivat syventyneet. He kumpikin tiesivät, mitä toinen oli joutunut kokemaan ja kestämään, ja ymmärrys vallitsi heidän välillään. Ymmärrys siitä, ettei maailma ollut kaunis taikka reilu ketään kohtaan. Tuiskusielun oli pettänyt muut kissat, Kastelinnun oli pettänyt hän itse, eikä kumpikaan loppupelissä voinut asialle mitään. Ehkä maailma olisi voinut, jos sitä olisi kiinnostanut. Mutta maailma ei välittänyt.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin tai pysähtyä. Kastelintu oli lähestulkoon tehnyt jälkimmäisen, mutta nyt hän aikoi ottaa ensimmäiset askeleensa yrityksenä päästä eteenpäin: hän vierailisi Tuuliklaanissa.
Hän ei ollut aivan varma miksi, mutta Tuuliklaaniin meneminen tuntui oikealta. Hän oli tappanut oman sukulaisensa - vaikkakin tietämättään - eikä hän voisi korjata sitä vierailemalla Tuuliklaanissa, mutta ehkä hän saisi jonkinlaisen lopetuksen ja hänen painajaisensa lakkaisivat vainoamasta häntä. Kastelintu tiesi, ettei voisi kertoa Tuuliklaanille olevansa Kuunkierron tappaja - jos hän tekisi niin, kaikki menisi pilalle. Klaanit eivät enää syyttäisi Yönkajon laumaa, ja Myrskyklaani saisi kaiken vihan yllensä. Hän ei voinut antaa sen tapahtua, ei vaikka hän kuinka haluaisi tunnustaa tekonsa.
Myrskyklaanista lähteminen ilman oudoksuvia katseita tapahtui helposti. Kastelinnusta oli tullut lähes näkymätön ja vaikka hän olikin viime aikoina alkanut jälleen kerran jutella muille, monien katseet pyyhkäisivät silti yhä hänen ylitseen. Hän käveli ulos leiristä, otti suunnaksi Tuuliklaanin reviirin ja katosi metsän siimeksiin kenenkään huomaamatta.
Vasta Tuuliklaanin rajalla hän pysähtyi. Naaras katsoi ympärilleen ja haistoi vielä ilmaa varmuuden vuoksi, mutta sekä Myrskyklaanin että Tuuliklaanin hajut olivat heikkoja. Kastelintu veti syvään henkeä ja astui Tuuliklaanin reviirille. Ylitettyään joen hän hidasti vauhtiaan, tietämättä oikein mitä tehdä.
Kannattaisiko hänen marssia suoraan Tuuliklaanin leiriin vai pitäisikö hänen odottaa partion löytävän hänet? Hän ei halunnut vaikuttaa uhalta tai vakoojalta eli suoraan leiriin käveleminen ei onnistuisi, mutta yksittäinen partio voisi helposti vain häätää hänet takaisin Myrskyklaanin reviirille.
Kastelintu sai pian vastauksensa. Tuuliklaanin haju voimistui, ja kun naaras näki partion lähestyvän, hän yritti näyttää mahdollisimman uhkaamattomalta. Hän ei uskonut tuuliklaanilaiset hyökkäävän hänen kimppuunsa - Tuuliklaani ei ollut tunnettu aggressiivisuudestaan - mutta hän halusi silti olla varovainen.
“Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?”
Kastelintu laski päätään alemmas. Puhuja oli pieni, musta naaras, jonka Kastelintu tunnisti Yöpilveksi. Naaraan vierellä seisoi pienempi kolli, todennäköisesti Yöpilen oppilas. “En ole uhka. Haluan… jutella päällikkönne kanssa.”
“Miksi me veisimme sinut Huminatähden luokse?” Yöpilvi kysyi. Hänen hännänpäänsä kääntyili uhkaavasti. “Mitä asiaa sinulla muka voi hänelle olla?”
“Minä-” Kastelintu aloitti. Hän ei ollut varma kuinka paljon hänen kannattaisi sanoa. Olisiko järkevää paljastaa hänen olevan sukua edesmenneille Aurinkosulalle ja Kuunkierrolle? Ainakaan hän ei voisi sanoa mitään siitä, että oli ollut se, joka oli tappanut Kuunkierron. “Etsin sukulaisiani.”
“Sukulaisiasi?” hiljaa ollut valkoinen kollisoturi kysyi ja astui askeleen lähemmäs Kastelintua. “Olet Myrskyklaanilainen. Mitä sukua sinulla on Tuuliklaanissa?”
Kastelinnun oranssi korva värähti. “En ole varma onko ketään heistä elossa.”
Tuuliklaanilaiset vaihtoivat keskenään katseita. Kastelintu tiesi heidän kommunikoivan sanattomasti keskenään, mutta hän ei kyennyt kuin arvaamaan mistä he saattoivat keskustella.
“Kai sinä ymmärrät, ettet anna meille juurikaan syitä luottaa sinuun?” kullanruskea kolli kysyi. “Sanot, että etsit sukulaisiasi, muttet kykene nimeämään yhtäkään heistä. Mikset ole aiemmin tullut etsimään sukulaisiasi? Onko sinulla aikeita liittyä Tuuliklaaniin?”
“Minulla ei ole velvoitetta vastata kysymyksiisi”, Kastelintu sanoi, “mutta voin kertoa olevani Aurinkosulan tytär.”
“Aurinkosulan?” Yöpilvi kysyi ja siristi silmiään. “Miksi meidän tulisi uskoa sinua?”
“Kuunkierto oli emoni veli.”
“Yöpilvi”, valkoinen kolli puhui taas, “jos hän todella on Aurinkosulalle ja Kuunkierrolle sukua, eikö meidän tulisi antaa hänelle mahollisuus tavata loput hänen suvustaan?”
Kastelinnun vatsassa muljahti. Oliko joku hänen sukulaisensa tosiaan vielä elossa? Entä jos he tajuaisivat, mitä hän oli tehnyt Kuunkierrolle? Ei, eivät he voisi tietää. Kukaan ei tiennyt. Mutta miten Kastelintu voisi kohdata jäljellä olevat sukulaisensa tietäen sen, mitä oli tehnyt?
Kasaa itsesi, Kastelintu käskytti itseään päänsä sisällä, sinun tulee kohdata virheesi sekä tekosi, ja tämä on ensimmäinen askel sitä kohti.
“Hyvä on”, Yöpilvi sanoi ja kääntyi oppilastaan kohti. “Lukkotassu, mene leiriin etukäteen ilmoittamaan Huminatähdelle myrskyklaanilaisen tulosta. Etsi myös Nokkoslampi.”
Lukkotassu nyökkäsi, vilkaisi varovaisesti Kastelintua ja juoksi sitten tuuliklaanilaisen nopeudella pois.
Kastelintu olisi halunnut kysyä Nokkoslammesta, mutta piti suunsa kiinni. Hän ei halunnut ärsyttää sotureita yhtään enempää ja samalla riskeerata oma pääsynsä Tuuliklaanin leiriin. Tähän asti kaikki oli mennyt yllättävän hyvin, mutta vielä olisi vaikein edessä eli Huminatähti, joka päättää Kastelinnun kohtalosta.
Valkoinen soturi heilautti häntäänsä Kastelinnulle. “Tule. Viemme sinut leiriin.”
Yöpilvi kulki edeltä, ja kaksi kollisoturia asettuivat Kastelinnun kummallekin puolelle. Kastelintu tunsi olonsa kuin panttivangiksi, jota saatettiin vihollisten leiriin tarkan vartioinnin alla. Toisaalta hän oli otettu siitä, että häntä vartioitiin niin tarkasti, toisaalta hän ymmärsi sen syyn hyvin. Hän olisi itsekin tehnyt samoin.
“Olen Tähkäviiksi”, kullanruskea kolli kertoi yhtäkkiä ja hymyili ystävällisesti Kastelinnulle. “Toisella puolellasi on Jäniskäpälä ja tuo terävä naaras on-”
“Yöpilvi”, Kastelintu keskeytti ja luimisti korviaan nolostuksissaan tajutessaan tekonsa. “Anteeksi, ei ollut tarkoitus keskeyttää.”
“Ei se mitään”, Tähkäviiksi hymähti.
“Olet siis Aurinkosulan pentu… En tiennyt, että hän sai toisenkin pennun ”, Jäniskäpälä sanoi. “Mikä nimesi on?”
“Kastelintu”, oranssilaikukas naaras sanoi ja räpytteli silmiään. “Toinen… pentu?”
“Etkö tiennyt?” Jäniskäpälä kysyi. “Aurinkosulka sai kaksi pentua - vaikkemme tienneet sinusta ennen kuin nyt - mutta veljesi kuoli pian synnytyksen jälkeen.”
Kastelintu pysähtyi. “Veljeni…?” Naaraan ääni oli käheä, kun hän puhui, ja hän tunsi sydämensä jättävän lyönnin välistä.
Veli?
“Hänen nimensä oli Toivepentu”, Tähkäviiksi kertoi.
“Toivepentu…” Kastelintu ei voinut uskoa kuulemaansa. Hänellä oli kuollut veli? Hänellä oli veli jossain Tähtiklaanissa? Millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos Aurinkosulka ja Toivepentu eivät olisi kuolleet, ja Tulikukka ei olisi koskaan ottanut Kastelintua omakseen? Kastelintu näki itsensä juoksemassa pitkin Tuuliklaanin nummia yhdessä veljensä kanssa, ja leirissä häntä odotti hymyilevä Aurinkosulka. Hän juttelisi Kuunkierron kanssa ja jakaisi jäniksen tämän kanssaan, eikä ennustus olisi hänen harteillaan. Kaikki olisi hyvin. Hän ei olisi koskaan jättänyt ystäviään taakseen, pettänyt siskojaan ja tappanut viattomia. Hän ei inhoaisi itseään. Kaikki olisi hyvin.
“Antakaa Nokkoslammen kertoa hänelle”, Yöpilvi sanoi äänessään yllättävää lempeyttä. “Katsokaa nyt häntä: hän on aivan järkyttynyt.”
“Anteeksi”, Jäniskäpälä sanoi. “Olisi pitänyt tajuta.”
“Ei se… ei se mitään”, Kastelintu sanoi. “Jatketaan.”
He jatkoivat matkaa, mutta tällä kertaa hiljaisuudessa. Kastelinnun ajatukset sinkoilivat paikasta toiseen, ja hän yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä kaikkea: Aurinkosulkaa, Toivepentua, Kuunkiertoa… Sitä elämää, joka hänellä olisi voinut olla Myrskyklaanin sijasta.
Sinulla on perhe Myrskyklaanissa, Kastelintu muistutti itseään. Hänellä oli kolme siskoa - ja vaikka he olivat puolisiskoja, he olivat silti hänen siskojaan -, isä ja emo, joka oli kasvattanut hänet kuin omana pentunaan. Kastelintu oli Kolibrin ja Tulikukan pentu, ei Aurinkosulan ja Tulikukan. Vai oliko?
Entä jos Tuuliklaanissa hän voisi elää elämää, joka hänelle todella kuului?
“Toivottavasti leiri on tyhjä”, Tähkäviiksi tuumi ja veti Kastelinnun pois tämän ajatuksista. “Muuten saat paljon katseita itseesi, Kastelintu.”
Kastelintu seurasi Yöpilveä leiriin ja oli heti tyytyväinen siitä, että Jäniskäpälä ja Tähkäviiksi olivat hänen kummallakin puolella, sillä hän kykeni piiloutumaan heidän väliinsä. Jokaisen tuuliklaanilaisen katse oli porautunut Kastelintuun, osa uteliaina, osa ärtyneinä. Selkeästi jokainen oli jo kuullut myrskyklaanilaisen olleen tulossa leiriin vierailulle.
“Huminatähti”, Yöpilvi tervehti päällikköään ja kumarsi pienesti.
Huminatähti sanoi muutaman sanan Yöpilvelle, joka nyökkäsi ja siirtyi sivuun niin, että Kastelintu oli kasvokkain Tuuliklaanin päällikön kanssa. Kullankeltaisen Huminatähden toisella puolella seisoi Tuuliklaanin varapäällikkö Pilviharso, jonka katse oli vakava ja tumma, ja toisella puolella oli hämmentyneen näköinen oranssi naaras.
“Parempi, että juttelemme pesässäni-”
“Aurinkosulka!” oranssi naaras huudahti ja loikkasi Kastelintua kohti. “Sinä näytät aivan häneltä. Voi, minä ajattelin tämän olevan jokin ilkeä, julma vitsi, mutta sinä… sinä todella olet hänen pentu! Sinulla on hänen silmänsä, ja nuo oranssit laikut! Hänenkin korvansa oli oranssi.”
“Minä-” Kastelintu aloitti.
“Nokkoslampi”, Pilviharso murahti, “älä keskeytä Huminatähteä.”
“Ei se haittaa”, Huminatähti sanoi. “Nokkoslampi, oletko varma, että tämä myrskyklaanilainen on Aurinkosulan pentu?”
Nokkoslampi kääntyi kohti Huminatähteä ja siristi silmiään. “Kyllä minä oman sukuni tunnistan, vaikkapa silmät kiinni. Tämä on Aurinkosulan, minun pentuni, pentu. Syön oman häntäni, jos olen väärässä.”
“Selvä, selvä”, Huminatähti sanoi. “Mikä nimesi on, Aurinkosulan pentu?”
“Kastelintu”, Kastelintu esitteli itsensä toistamiseen sinä päivänä.
“Niin kaunis nimi. Se, joka sinut nimesi, omistaa hyvän maun”, Nokkoslampi hymyili. “Kuka- kuka isäsi on? Aurinkosulka ei koskaan kertonut kumppanistaan. Halusi pitää sen salassa, ja taidan nyt ymmärtää miksi.”
Kastelintu veti syvään henkeä. Hän oli odottanut sitä kysymystä ja pohtinut hiljaa mielessään, mitä hän siihen vastaisi, mutta ei vieläkään tiennyt. Sanoisiko hän suoraan olevansa Tulikukalle verisukua, että kolli oli hänen biologinen isänsä? Vai sanoisiko hän olevansa asiasta tiedoton, tai että Tulikukka adoptoi hänet?
Kastelinnun ei tarvinnut pohtia pitkään, kun Pilviharso puhui: “Tulikukka on toiminut isänäsi. Onko hän sinun todellinen isäsi vai kasvatti-isä?”
Päätös oli tehtävä nyt. “Hän on…” Kastelintu tiesi pitävänsä Tulikukan mainetta ja kohtaloa tassuissaan. “Hän on isäni. Biologinen.”
“Mutta entä-” kuuntelemaan jäänyt Jäniskäpälä aloitti.
“En tullut tänne puhumaan Tulikukasta”, Kastelintu keskeytti tämän. Hän ei halunnut valehdella kenellekään, jos he kysyisivät lisää kysymyksiä Tulikukasta, Kolibrista tai hänen siskoistaan - hän ei halunnut valehdella kuten Tulikukka oli valehdellut hänelle.
“Menkäähän siitä”, Huminatähti hätyytti sotureita pois heidän luotaan. “Pilviharso, katso, että kaikki jatkavat tehtäviään. Täällä ei ole heille mitään nähtävää.”
“Totta kai.” Pilviharso kumarsi päällikölleen ja alkoi häätämään Jäniskäpälää, Tähkäviikseä ja muita takaisin velvollisuuksiensa pariin.
“Mennään sivummalle”, Huminatähti ohjeisti. Hän johdatti heidät leirin rauhaisimpaan nurkkaan, istahti alas ja kehotti Nokkoslampea sekä Kastelintua tekemään samoin. Sitten hänen vihreiden silmiensä katse porautui Kastelintuun. “Miksi olet täällä? Lukkotassu kertoi sinun etsivän sukulaisiasi.”
“Siksi olen täällä. Löytääkseni lopun suvustani.”
Huminatähti siristi silmiään. “Onko se ainut, mitä haluat? Tulit tänne aivan yhtäkkiä, eikä sinusta ole aiemmin kuulunut mitään. Oletko todella etsimässä vain sukulaisiasi, vai haluatko jotain muuta?”
“Mitä yrität vihjailla?” Kastelintu kysyi varovaisesti.
“Hetkinen… haluatko jäädä Tuuliklaaniin?” Nokkoslampi, joka oli osannut lukea Huminatähteä rivien välistä, kysyi yhtäkkiä. Naaraan oransseihin silmiin syttyi toiveikas palo. “Sinä saat jäädä!”
“Se ei ole sinun valintasi, Nokkoslampi”, Huminatähti huomautti ja kääntyi takaisin kohti Kastelintua, “mutta olet oikeassa. Tulitko tänne löytääksesi uuden kodin?”
Kastelintu tuijotti Tuuliklaanin päällikköä ja räpäytti silmiään. Halusiko hän jäädä? Hän oli matkustanut Tuuliklaaniin kohdatakseen tekonsa ja saadaakseen jonkinlaisen päätöksen kaikelle. Hän tiesi, ettei voisi hyvitää Kuunkierron kuolemaa tapaamalla lopun tämän suvustaan - eihän hän voinut edes kertoa teostaan - mutta ainakin hän kohtaisi aiheuttamansa surun ja kivun.
Mutta halusiko hän jäädä? Ajatus houkutti häntä: Tuuliklaanissa hän voisi aloittaa uuden elämän, ja Nokkoslampi voisi kertoa hänelle paremmin Aurinkosulasta ja Kuunkierrosta. Ehkä nummet tuntuisivat hänelle enemmän kodilta kuin metsän varjot ja sammaleet. Ehkä tuuliklaanilaisten ympäröimänä hän ei ajattelisi sitä kaikkea pahaa, mitä oli aiheuttanut ja kuinka hän oli pettänyt kaikki.
Kastelintu tiesi, ettei se menisi niin. Joka kerta kun hän kohtaisi Nokkoslammen katseen, hän muistaisi tekonsa. Hän muistaisi Kuunkierron viimeiset sanat, tämän rääkäisyt ja huudot, sekä kuoleman hajun ympärillään. Hän muistaisi kuinka oli Kuukierron jälkeen jatkanut syntejään Jokiklaanissa. Hän muistaisi kuinka oli syyttänyt Taivasklaania siitä kaikesta ja kuinka oli lopulta valehdellut lähes jokaiselle siitä, että todellinen syypää oli ollut Yönkajon lauma. Hän muistaisi kaiken sen kivun ja tuskan, mitä oli aiheuttanut. Surun ja menetyksen.
Myrskyklaanissa hän ei kohdannut sitä suoraan. Kukaan heistä ei surrut Kuunkiertoa - tai Putousturkkia - toisin kuin koko Tuuliklaani suri Kuunkiertoa, varsinkin Nokkoslampi. Miten hän voisi tehdä Tuuliklaanisa kotinsa tietäessään, että oli riistänyt heiltä taitavan ja hyvän soturin, veljen, ystävän, pennun? Miten hän voisi jättää taakseen kaiken tuntemansa itsekkäänä yrityksenä aloittaa alusta? Eikö hän ollut ollut jo tarpeeksi itsekäs?
“Sain äskettäin tietää Aurinkosulan olevan emoni, ja vasta Kuunkierron kuoleman jälkeen sain tietää hänen olevan emoni veli. Hän vieraili unessani”, Kastelintu kertoi välttäen Huminatähden kysymyksen ja yritti olla mahdollisimman epämääräinen pysytellen samalla pelkissä totuuksissa. “Minä… halusin tietää onko minulla muita sukulaisia jäljellä täällä ja tavata heidät. Tulin myös… tulin myös antamaan osanottoni Kuunkierron puoleta. Olen pahoillani siitä, mitä hänelle tapahtui. Se oli julmaa ja tarpeetonta.”
“Olen pahoillani, ettet koskaan päässyt tapaamaan kumpaakaan - paitsi Kuunkiertoa unessasi”, Nokkoslampi sanoi. “He olivat molemmat upeita.”
Kastelintu tunsi syyllisyyden piston sydämessään. Kyllä hän tapasi Kuunkierron tämän ollessa elossa. Ja oli ensimmäinen, joka näki tämän kuolleena. “Voisitko- voisitko kertoa heistä enemmän?”
“Te ette taida tarvita minua”, Huminatähti sanoi ja nousi ylös. “Nokkoslampi, saata Kastelintu kotiin, kun hänen on aika lähteä.”
“Kyllä”, laikukas tuuliklaanilainen nyökkäsi päällikölleen ja kääntyi takaisin katsomaan Kastelintua. “Tottakai voin. Aurinkosulka - emosi - oli upea persoona. Hän oli ystävällinen, lempeä ja auttavainen, vaikkakin hieman jääräpää. Kaikki aina sanoivat hänen perineen sen minulta. Hän näki kaikessa aina jotain kaunista ja hyvää, eikä uskonut kenenkään olevan täysin paha: jokaisessa ilkeässäkin kissassa oli jotain hyvää. Hän sai… Aurinkosulan seurassa oma elämä tuntui aina hieman merkityksellisemmältä ja kauniimmalta.
Kuunkierto puolestaan… hän ei ollut aivan yhtä sosiaalinen ja sädehtivä kuin siskonsa. He olivat osittain toistensa vastakohdat, kuin yö ja päivä. Kuunkierto oli hiljainen ja mietteliäs, sekä vetäytyi usein omiin oloihinsa, mutta hän oli myös todella älykäs. Aurinkosulka usein ryhtyi asioihin suunnittelematta tai miettimättä sen enempää, kun taas Kuunkierto pohti kaiken läpi ja teki suunnitelman. Hän oli myös utelias: halusi aina tietää kaiken. Heillä kummallakin olisi ollut upea elämä edessä.”
Ja minä vein heiltä toiselta sen mahdollisuuden, Kastelintu pohti synkkänä ja muisti sitten, mitä Aurinkosulan kuolemasta oli sanottu. Hän oli kuollut synnyttäessään Kastelintua ja Toivepentua. Oliko hän aiheuttanut emonsakin kuoleman?
“Aurinkosulka ei koskaan haluaisi sinun ajattelevan, että aiheutit hänen kuolemansa”, Nokkoslampi sanoi kuin olisi lukenut Kastelinnun ajatuksia. “Sinun oli tarkoitus syntyä.”
Enemmän kuin luuletkaan, Kastelintu mietti. “Kiitos. Aurinkosulka ja Kuunkierto kuulostavat mahtavilta kissoilta. Olen pahoillani, että heille kävi niin kuin kävi.”
“Minä myös. Olisit ansainnut tavata heidät”, Nokkoslampi sanoi hiljaa.
Kastelinnulla oli vielä yksi kysymys ja hän painotteli mielessään sitä halusiko todella tietää. “Mitä Toivepennulle kävi?”
Nokkoslampi huokaisi. “Partio löysi Aurinkosulan Myrskyklaani puoleiselta rajalta. Hän oli menettänyt paljon verta, ja Toivepentu oli painautunut aivan häneen kiinni. Aluksi luulimme hänenkin kuolleen, mutta sitten hän vinkahti. Veimme hänet ja Aurinkosulan leiriin, hautasimme Aurinkosulan ja annoimme Toivepennun silloisen kuningattaren hoiviin. Hän oli hyvin heikko ja sairas, ja Routaruusu kertoi, ettei hänellä olisi enää kauaa aikaa. Nimesin hänet silloin Toivepennuksi. Toivepentu kuoli seuraavana päivänä.”
Kastelintu oli hiljaa. Hän ei ollut koskaan miettinyt millaista olisi ollut omistaa veli, eikä hän voinut muuta kuin surra. “Kiitos kaikesta.”
“Tämä on varmasti raskasta”, Nokkoslampi sanoi lempeästi ja nuolaisi Kastelinnun korvaa. “Sinun perheesi Myrskyklaanissa… millainen se on?”
“Minulla on kaksi siskoa”, Kastelintu kertoi. “Jääruusu ja Taivaannova. Olemme aina olleet läheisiä, mutta…”
“Mutta?”
Kastelintu katsoi alas tassuihinsa. “Petin heidät tekemällä jotain typerää siitä huolimatta, että he kielsivät minua, ja nyt välimme ovat etäisemmät.”
“Uskon, että välinne korjaantuvat vielä”, Nokkoslampi sanoi rauhallisesti. “Anna heille ja itsellesi hieman aikaa. Jokainen tekee virheitä, ja silloin on tärkeää oppia niistä.”
“Kiitos.”
“Olet kiittänyt minua jo tarpeeksi tältä päivältä”, Nokkoslampi naurahti. “Anna minun vaihteeksi kiittää sinua. Kiitos siitä, että tulit tapaamaan minua. Olisin toki iloinen, jos päättäisit jäädä tänne, mutta ymmärrän kuinka vaikea valinta se on. Muista kuitenkin, että olet aina tervetullut tänne.”
“Okei”, Kastelintu sanoi ja hymyili varovaisesti. “Pidän sen mielessä.”
“Sinun on varmaan aika palata takaisin. Tule.”
Kastelintu seurasi Nokkoslampea ja tiesi poistuessaan leiristä, että hänen paikkansa oli Myrskyklaanissa. Tuuliklaanissa jäljellä oli vain kuolleita sukulaisia ja muilta lainattuja muistoja, ja vaikka hän oli ainoa, joka oli enää jäljellä muistuttamassa Nokkoslampea Aurinkosulasta, ei hän voisi elää Tuuliklaanissa rauhassa. Myrskyklaanissa oli hänen todellinen perheensä ja kotinsa - vaikkakin se perhe ja koti oli hajoamisen partaalla. Kastelintu halusi korjata asiat. Hän halusi korjata välinsä siskoihinsa, vanhempiinsa ja Tuiskusieluun. Ei hän voisi vain lähteä.

Seuraavana päivänä Kastelintu oli kysynyt Tuiskusielulta voisivatko he järjestää yhteisen taisteluharjoituksen Aaltotassun, Hohdetassun ja Loistetassun kanssa. Kolli oli suostunut, ja pian oppilaat oli kasattu kokoon ja koko porukka viety harjoituskentälle. Koska oppilaita oli kolme, he eivät voisi jakaa heitä pareihin ja oli keksittävä jotain muuta.
Oli Tuiskusielun idea laittaa heidät harjoittelemaan niin, että kaksi hyökkäsi ja yksi puolusti. Jotta tehtävä ei olisi aivan liian ylivoimainen, he aloittivat harjoituksen pohtimalla, mitä kaikkea yksin puolustautuva voisi tehdä, kun hänen kimppuunsa hyökkää kaksi vastustajaa.
Kun ideoita oli käyty läpi, Kastelintu määräsi ensin Aaltotassun ja Loistetassun hyökkäämään ja Hohdetassun puolustautumaan. Muutaman kerran jälkeen he vaihtoivat pareja niin, että Aaltotassu oli puolustautumassa.
“Sinulla näyttää menevän hyvin Aaltotassun kanssa”, Tuiskusielu sanoi katsellessaan yhdessä Kaselinnun kanssa sivummalta oppilaiden harjoittelua.
“Toivon niin”, Kastelintu hymähti. “Hän on ujo, mutta sitäkin enemmän hän on epävarma itsestään. Toivon, että tämä harjoitus antaisi hänelle hieman itsevarmuutta.”
“Kyllä hän kasvaessaan ja oppiessaan saa itsevarmuutta”, Tuiskusielu tuumi.
Kun Loistetassu ja Hohdetassu hyökkäsivät toisen kerran Aaltotassua kohti, ja Aaltotassu alistui melkein heti, siniharmaa kolli ulvahti epätoivoisena ja hautasi kasvot tassuihinsa. “Ei tästä tule mitään! Miten minun pitäisi pystyä päihittämään kaksi vastustajaa yhtä aikaa?”
Kastelintu vilkaisi Tuiskusielua nopeasti ennen kuin käveli oppilaansa luokse. “Älä ajattele sitä niin, että sinun tulisi voittaa heidät. Aseta tavoitteeksi puolustautuminen: selviydy heidän kanssaan vain sen verran, että joku toinen ehtii tulla auttamaan ja voitte yhdessä päihittää vastustajat.”
“Mutta ei täällä ole ketään auttamassa!”
“Oikeassa taistelussa on - ja vaikka ei olisikaan, puolustautuminen voi lopulta antaa pakoreitin”, Kastelintu sanoi. “Jos et kykene hyökkäämään, yritä edes selviytyä ilman pahimpia vammoja, kunnes pääset karkuun tai joku tulee auttamaan.”
Aaltotassu nousi istumaan, mutta vältteli mestarinsa katsetta. “En tiedä onko minusta tähän…”
“Totta kai sinusta on! Miksei olisi? Anna minulle yksikin syy, miksi juuri sinä et pystyisi tähän”, Kastelintu sanoi tiukasti, mutta lempeästi.
“Olen pieni ja heikko. Loistetassu ja Hohdetassu ovat minua paljon isompia ja lisäksi taitavampia”, Aaltotassu sanoi ja piirteli kynsillään maahan. “Ja taistelussa kaikki ovat vieläkin isompia ja taitavampia! Ei minusta ole soturiksi.”
“Olet pieni, kyllä, mutta et heikko”, Kastelintu sanoi. “Ehkä et omista yhtä paljon lihasvoimaa kuin muut, sinua isommat kissat, mutta se ei tarkoita sinun olevan heikko. Et voi voittaa heitä voimassa, mutta ketteryydessä kyllä - ja lisäksi olet nopea reagoimaan. Käytä sitä ja älykkyyttäsi hyödyksi.”
“Älykkyyttä? Enhän minä-”
“Kuka teistä kolmesta keksi eniten keinoja puolustautua kahdelta hyökkääjältä? Kenellä on muutenkin aina harjoituksissa kekseliäimpiä ideoita? Kuka muistaa pieniäkin yksityiskohtia?”
Aaltotassu nosti merensinisten silmiensä katseen Kastelintuun. “Minä?”
“Sinä”, Kastelintu nyökkäsi. “Olet paljon älykkäämpi ja kykenevämpi kuin luuletkaan. Muista, ettei puhdas voima aina tee kissasta parempaa taistelijaa. Usein tarvitaan myös nopeutta ja älykkyyttä.”
“Selvä.” Aaltotassun katseeseen oli syttynyt määrätietoisempi palo ja hän kääntyi kohti etäämpänä istuvia Loistetassua ja Hohdetassua. “Jatketaan.”
Kastelintu palasi takaisin Tuiskusielun luokse. Viime aikoina Aaltotassun itsevarmuus oli ollut entistä heikompaa, ja Kastelintu oli huomannut sen nopeasti. Hän toivoi harjoittelun Loistetassun ja Hohdetassun kanssa parantavan Aaltotassun käsitystä itsestään ja omista kyvyistään. Kastelintu ei ollut valehdellut sanoessaan Aaltotassun olevan nopea reagoimaan ja hyvin älykäs: kollin täytyi vain itse huomata se.
“Osaat käsitellä häntä hyvin”, Tuiskusielu sanoi, kun Kastelintu istahti hänen vierelleen.
“Me kaikki tarvitsemme joskus jonkun, joka uskoo meihin enemmän kuin me uskomme itseemme”, Kastelintu totesi. “Toivon, että hän alkaa uskomaan itseensä enemmän. Hän on todella taitava, ja voisi olla taitavampikin, kunhan ensin alkaa luottamaan itseensä.”
“Hänestä tulee hyvä soturi.”
“Niin myös Loistetassusa ja Hohdetassusta”, Kastelintu huomautti. “Sinulla vasta taitoa onkin, kun koulutat kahta oppilasta samaan aikaan. Eikö se ole vaikeaa?”
“Ehkä sen pitäisi olla”, Tuiskusielu virnisti. “Loistetassu ja Hohdetassu ovat minulle kuin perheenjäseniä. Heidän kanssaan voin olla oma itseni. Ehkä sen takia heidän kouluttaminen yhtä aikaa onnistuu niin luontevasti minulta.”
“Kenties”, Kastelintu hymähti. “Joka tapauksessa olen iloinen puolestasi.”
He istuivat hetken hiljaa, kunnes Tuiskusielu käski oppilaita vaihtamaan paria. Seuraavana oli vuorossa Hohdetassu ja Aaltotassu hyökkääjinä Loistetassua vastaan. Aaltotassu oli pärjännyt puolustautumisessa paljon paremmin Kastelinnun sanojen jälkeen, vaikka kollissa oli yhä selkeää epävarmuutta. Kuitenkin hän oli päättäväisenä jatkanut puolustautumista ja nyt hyökkääjänä hänessä oli uudenlaista energiaa.
Myös Loistetassulla ja Hohdetassulla vaikutti olevan hauskaa, kun he pääsivät kilpailemaan toisia vastaan. Hohdetassu osasi taitavasti ottaa Aaltotassun mukaan hyökkäykseen, eikä jättänyt tätä sivummalle kamppaillessaan siskoaan vastaan. Vaikka kukin oppilaista otti harjoituksen vakavasti, aina välillä heidän mestarinsa kuulivat naurua sekamelskan seasta.
“Heillä on hauskaa”, Kastelintu sanoi ja heilautti hyväntuulisena häntäänsä. “Harjoitukset ovat tärkeitä ja niihin on hyvä keskittyä, mutta on tärkeää myös osata pitää hauskaa. Muuten-” naaras hiljeni hetkeksi ja vaimensi huomaamattaan ääntään, “muuten siitä tulee pelkkää työtä, eikä sitä jaksa kauaa.”
“Puhut kokemuksesta, vai?”
Kastelintu irvisti. “Taisin oppilaana suhtautua hieman liian vakavasti harjoituksiin ja… kohtalooni.”
“Hieman? Oletko nyt aivan varma? Sinähän suorastaan rakastit jäädä harjoituksista pois ja viettää aikaa enemmän ystäviesi kanssa kuin pohdiskellen kohtaloasi. Päähäsi ei muuta mahtunutkaan kuin huvinpito”, Tuiskusieli sanoi sarkastisesti ja pyöräytti silmiään. “Minun piti väkisin raahata sinut harjoituksiin.”
Kastelintu räpäytti silmiään ja oli läimäyttää kollia kasvoihin käpälällään tämän piikittelevän sarkastisuuden vuoksi, mutta sen sijaan hän alkoikin hymyillä ja pian hänen suustaan alkoi kuulua kevyttä naurua. Kuinka vakavasti hän olikaan oppilaana ottanut sekä soturikoulutuksen että ennustuksen - hylännyt tärkeimmät ystävänsäkin! Nyt jälkeenpäin ajateltuna se oli ollut typerää, suorastaan hiirenaivoista, eikä Kastelintu voinut tehdä muuta kuin nauraa.
Hän oli ollut hiirenaivo, tyhmempi kuin koiranpentu!
“Kastelintu? Sanoinko jotain väärää?” Tuiskusielu kysyi huolestuneena.
Kastelintu alkoi vain nauraa lujempaa. “Mitä? Et- et tietenkään”, hän sai sanottua naurunsa välistä. “Miksi olet- niin huolestunut?”
“Sinä et koskaan naura. Et ainakaan enää”, Tuiskusielu sanoi hiljaa.
Kastelintu kohtasi kollin eriparisilmien katseen ja jähmettyi. Hänen naurunsa hiipui pois, kun hän jäi tuijottamaan vieressään istuvaa kollia, joka kaikesta siitä huolimatta, mitä Kastelintu oli viime kuiden aikana tehnyt, istui yhä hänen vierellään. Tuiskusielu oli auttanut Kastelintua, kun naaras oli ollut pohjaakin syvemmällä ja valmiina lähtemään kokonaan pois. Tuiskusielu ei ollut tuominnut, kun Kastelintu oli kertonut tälle synkimmät tekonsa. Tuiskusielu - joka ei ollut kuihin sanonut sanaakaan Kastelinnulle - oli päättänyt jäädä.
Tuiskusielu oli saanut Kastelinnun jälleen nauramaan.
Hän ymmärsi nyt. Hän ymmärsi, miksi ero kollista oli tuntunut siltä kuin hän olisi särkenyt oman sydämensä. Hän ymmärsi, miksi tieto Unikkokarvan ja Tuiskusielun kumppanuudesta oli ollut kuin ivallinen isku hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, miksi Tuiskusielu oli ainoa, jonka edessä hän oli kyennyt paljastamaan itsensä täysin ja hajoamaan palasiksi. Hän ymmärsi, miksi kolli oli saanut hänet nauramaan.
Hän rakasti Tuiskusielua. Oli aina rakastanut.
“Kastelintu? Alat todella pelottaa minua”, Tuiskusielu sanoi. “Kaikki kunnossa? Putosiko viimeinenkin järjen palanen aivoistasi?”
“Tuiskusielu, minä-”, Kastelintu kuiskasi ja ravisteli sitten päätään. Ei, hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Hän ei tiennyt, miten Tuiskusielu reagoisi, eikä halunnut satuttaa kollia yhtään sen enempää kuin oli jo satuttanut. “Kaikki hyvin. Muistin vain jotain.”
Tuiskusielu avasi suunsa, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, heidän takaansa kuului Valhetähden ääni. “Kastelintu.”
Kastelintu kääntyi ja kun hän kohtasi päällikkönsä vakavan katseen, hän tiesi heti jonkin olevan vialla. Mitä Valhetähti hänestä muka yhtäkkiä haluaisi, ja vieläpä niin totisen näköisenä? “Valhetähti.”
“Minun täytyy jutella kanssasi”, Valhetähti sanoi lyhyesti.
Kastelintu tiesi, ettei hän voisi sanoa päällikölleen vastaan. Naaras kääntyi kohti Tuiskusielua. “Harjoitukset ovat muutenkin lopuillaan. Voitko kertoa Aaltotassulle, että etsin hänet myöhemmin?”
“Totta kai”, Tuiskusielu vastasi. Hänen katseestaan heijastui sama hämmentyneisyys, jota Kastelintu tunsi sisällään.
“Tule”, Valhetähti sanoi ja lähti johtamaan Kastelintua syvemmälle reviirille.
He pysähtyivät vasta, kun olivat tarpeeksi syrjäisessä paikassa, eikä kukaan ylimääräinen voisi kuulla heidän keskusteluaan. Kastelintu aavisti pahinta: oliko Valhetähti saanut tietää siitä, mitä hän oli tehnyt Kuunkierrolle ja Putousturkille? Aikoiko Valhetähti nyt karkottaa hänet kokonaan Myrskyklaanista luopioksi? Jokainen klaani saisi tietää Kastelinnun teosta, eikä hänellä olisi paikkaa enää missään. Hänen tulisi lähteä kokonaan järven alueelta, kenties matkustaa vuorien ylitse toiveena löytää jokin paikka, missä asua ja sitten viettää loppuelämänsä yksin.
Mutta eikö se ollut juuri se, mitä hän ansaitsi?
“Arvaat jo varmaan, ettei minulla ole mitään iloista asiaa”, Valhetähti sanoi, ja Kastelintu nielaisi. “En aio kertoa koko klaanille teostasi, mutta sinun on tiedettävä seurauksista.”
Kastelintu pidätti hengitystään. Valhetähti tiesi.
“Häivätuuli näki sinun menevän Tuuliklaanin reviirille eilen.”
Eilen? Mutta Kastelintuhan oli tappanut Kuunkierron ja Putousturkin aikoja sitten. Mistä Valhetähti- Sitten hän ymmärsi. Valhetähti ei tiennyt murhista, mutta hän tiesi naaraan vierailusta Tuuliklaanissa tapaamassa sukulaisiaan.
“Minulla on oma arvaukseni, miksi menit Tuuliklaaniin, mutta haluan kuulla sen vielä sinun suustasi. Miksi menit Tuuliklaaniin, Kastelintu, etkä ilmoittanut asiasta etukäteen minulle?” Valhetähti kysyi tiukasti.
“Minä-” Kastelintu aloitti ja yritti keksiä jotain syytä, miksi hän oli vieraillut Tuuliklaanissa. Hän ei voinut kertoa sukulaisistaan, eikä Tulikukan teoista. Valhetähtihän oli vain kuita aiemmin kieltänyt suhteet muihin klaaneihin, ja jos hän saisi tietää Kastelinnun olevan sukua Tuuliklaanille, hän ei varmasti pitäisi siitä. “Minulla oli vain… Halusin-”
“Olit tapaamassa sukulaisiasi”, Valhetähti sanoi kärsimättömän kuuloisena, kun Kastelintu oli takellellut aikansa sanojensa kanssa. “Heitäkö menit tapaamaan?”
“Kyllä”, naaras myönsi lopulta. “Mistä sinä tiesit?”
“Tiedän paljon asioita”, Valhetähti sanoi tavalla, joka kertoi Kastelinnulle, ettei asiasta puhuttaisi enempää, ja huokaisi sitten. “Kastelintu, haluan uskoa uskollisuutesi olevan Myrskyklaanille, mutta eilinen tapaamisesi Tuuliklaanin kanssa kertoo minulle päinvastaista.”
“Minä olen uskollinen Myrskyklaanille! Halusin vain… Halusin vain tavata loput sukulaiseni. Onko siinä jotain väärää?” Kastelintu alkoi haastamaan päällikköään ja vaikka hänen äänensä oli vahva, hänen tassunsa tärisivät. “Olen uskollinen Myrskyklaanille, vaikka minussa onkin tuuliklaanilaista verta.”
“Sinun ensisijainen perheesi on täällä, Kastelintu. Tulikukka ja Kolibri ovat vanhempasi, Jääruusu ja Taivaannova sisaruksesi. Eivätkö he riitä sinulle?”
“Totta kai he riittävät!”
“Miksi sitten menit Tuuliklaaniin etsimään toista perhettä?”
Kastelintu sulki suunsa. Hän ei voinut kertoa menneensä Tuuliklaaniin pyytämään anteeksi Kuunkierron kuolemasta - vaikka kukaan ei tiennytkää hänen pyytäneen sitä anteeksi. Mutta ilman sen kertomista, hän oli Valhetähden silmissä epäuskollinen Myrskyklaanille.
“Haluaisin uskoa sinua, Kastelintu, minä todella haluaisin”, Valhetähti sanoi matalalla äänellä, josta tihkui apeutta, “mutta minä en voi. Myrskyklaanin tähden en vain voi.”
“Anteeksi”, Kastelintu kuiskasi. “Halusin vain tietää, missä juureni ovat.”
“Sinun juuresi ovat täällä. Sinun elämäsi on täällä.”
“Tiedän.”
“Minun on pidettävä sinua silmällä, tiedäthän myös sen?”
Kastelintu katsoi päällikköään. Mitä Valhetähti tarkoitti? Miten niin pidettävä häntä silmällä? “O-okei?”
“Sinun on todistettava uskollisuutesi Myrskyklaanille ja sen jäsenille uudelleen ja uudelleen. Jos huomaan uskollisuutesi horjuvan tai jo horjunneen, sillä on vakavia seurauksia, ymmärräthän sen? En voi ottaa sitä riskiä, että Myrskyklaanin joukossa on joku, joka ei pahan paikan hetkellä osaa päättää puolustaako hän Myrskyklaania vai Tuuliklaania. Minun on varmistuttaava siitä, että sinuun ja lojaaliuteesi voi luottaa jokaisella hetkellä. Ymmärräthän tämän, Kastelintu?”
Totta kai olen uskollinen Myrskyklaanille! Kastelintu huusi mielessään, mutta piti suunsa kiinni. “Ymmärrän, Valhetähti.”
“Hyvä. Muista, että tarkkailen sinua koko ajan, jopa silloin kun et usko sen olevan mahdollista.”
“Muistan.”
“Voit mennä.”
Kastelintu kääntyi ja vastusti halua vilkaista taakseen kohti päällikköään. Hän tunsi Valhetähden palavat, oranssit silmät niskassaan, kun hän käveli rauhallisesti metsän siimeksiin, ja aloitti juoksemisen vasta ollessaan tarpeeksi kaukana. Miksi? Miksi juuri nyt kun hänen elämänsä alkoi hieman parantua, kun hän alkoi vihdoin päästä irti kahleistaan, hänen eteensä tuli vain lisää ongelmia ja painolasteja?
Valhetähti tiesi Kastelinnun yhteyksistä Tuuliklaaniin. Hän tiesi, eikä luottanut enää Kastelintuun, ja nyt naaraan oli oltava entistä varovaisempi kaikessa, mitä teki. Yksikin väärä liike kohti Tuuliklaania tai yksikin väärä sana tuuliklaanilaiselle. Yksikin väärä katse kohti Tuuliklaanin reviiriä, ja Valhetähti ei enää luottaisi häneen.
Kastelinnun oli oltava varovainen, mutta miten hän kykeni siihen, kun Kuunkierto, Aurinkosulka, Toivepentu ja Nokkoslampi elivät hänen mielessään jokaisena hetkenä? Hän oli uskollinen Myrskyklaanille, mutta syyllisyys työnsi häntä kohti Tuuliklaania.

Luku 14

Tuoresaaliin maukas tuoksu täytti sieraimeni, kun haukkasin palan hiirestä jonka olin valinnut päivän ensimmäiseksi ateriaksi. Olin juuri palannut aamupartiosta ja nautiskelin nyt pienestä hengähdystauosta ennen metsästyspartioon liittymistä.
“Miten jakselet?” kuulin Sadekatseen äänen kysyvän. Hän tuli juuri soturien pesästä unisen oloisena.
“Ihan hyvin. Tekikö torkut hyvää?” hymyilin naaraan venytellessä pitkään ja hartaasti. Hän oli ollut yön partiossa joten ei ihme että häntä vähän väsytti.
“Juu. Mitenkäs tassusi voi eilisen jälkeen?” ystäväni asettui viereeni sukimaan turkkiaan siistiksi. Huokaisin syvään ja vilkaisin oppilaiden pesää kohti mietiskellen. Korppitassu oli saanut aikamoisen episodin edellisenä iltana aikaan hyökätessään kimppuuni. Kaikki klaanissa olivat huomanneet että hänen mielensä oli jo pitkään järkkynyt. Hän oli aina ollut välinpitämätön ja täynnä vihaa mutta jokin oli viime aikoina muuttunut. Hän oli menettänyt täysin hallintansa ja minusta tuntui ettei hän ollut oikeasti luonteeltaan niin paha mitä olin aina luullut. Mielessäni oli jopa käynyt oliko Korppitassun mielen oikut peräisin Syysliljalta. Syyslilja tuntui välillä hyvinkin harhaluuloiselta ja minusta tuntui ettei hänkään ollut oikein kunnossa.
“Koivukajo. Kuulitko mitä kysyin?” Sadekatse oli keskeyttänyt sukimisensa ja katsoi minua nyt huolta silmissään.
“Anteeksi. Mistelisydämen mukaan se vain revähti kaikessa tohinassa ja haava jonka sain ei ollut kovinkaan syvä joten se paranee tuota pikaa”, selitin ja haukkasin viimeisen palan ateriastani.
“Korppitassu on hullu”, Sadekatse murahti ja jatkoi sukimistaan.
“Se ei ole hänen vikansa”, totesin nuollen suupieliäni.
“Minä en sitten ymmärrä sinua”, ystäväni huokaisi ja ryhtyi vaihtamaan kieliä kanssani.
“Mitä Koivukajo on taas tehnyt?” Iltakatse asteli luoksemme pilke silmäkulmassa.
“Minusta tuntuu ettei rakkaasi ole yhtään vihainen Korppitassulle eilisestä saatikka aikaisemmista tapahtumista, kun hän on kohdellut Koivukajoa väärin”, Sadekatse tuhahti ja Iltakatse nyökkäsi ollessaan samaa mieltä.
“Koivukajo on liian kiltti”, kolli sanoi nuolaisten päälakeani.
“Hei kai te huomaatte että olen edelleen tässä ja kuulen kaiken”, pyöräytin silmiäni.
“Saanko kysyä miksi pidät Korppitassua syyttömänä tekoihinsa? Miksi olet sitä mieltä ettei eilinen ollut hänen syytään?” Sadekatse vilkaisi minua samalla, kun suki minua karhealla kielellään.
“En tiedä. Jokin hänen silmissään kertoo sen minulle. En tiedä oletteko huomanneet mutta joka kerta, kun hän saa kohtauksen hänen silmänsä muuttuvat ja aivan kuin hän olisi täysin eri kissa. Mutta eilen ennen hänen raivokohtaustaan näin hänen silmissään ja olemuksessaan sen oikean Korppitassun, sitten hän raivostui mutta heti, kun Honkasydän sai hänet aloilleen hän rauhoittui ja hänen silmänsä jälleen muuttuivat takaisin sellaisiksi kuin ne aikaisemmin olivat. Lisäksi hän vaikutti itse olevan myös erittäin järkyttynyt tilanteesta aivan kuin hän ei olisi muistanut tapahtunutta ollenkaan. Ja hän myös elämänsä ensimmäistä kertaa pyysi minulta oikeasti anteeksi!” selitin tuohtuneena ja ystäväni katsoivat toisiaan mietteiliäinä.
“Tai sitten se on vain sinun mielikuvitustasi etkä halua myöntää olevasi liian kiltti hänelle”, Sadekatse mutisi.
“Mitä pahaa kiltteydessä on ja siinä että haluaa nähdä toisesta hyvät puolet? Olen tosissani mitä sanon. Olen varma ettei Korppitassu tee sitä tahallaan”, huokaisin.
“Hyvä on, hyvä on. Me luotamme sanaasi mutta se ei silti tarkoita ettemmekö olisi varuillaan hänen suhteensa. Sinuna pysyisin hänestä kaukana jatkossa”, Iltakatse totesi rauhoittelevaan sävyyn.
“Jos minä pysyn kaukana hänestä kuten muutkin niin eikö se vain pahenna hänen oloaan? Ei kukaan oikeasti halua olla yksin”, tuhahdin nousten seisomaan.
“Poikkeuksiakin löytyy”, Iltakatse sanoi.
“Mutta minä tiedän ettei Korppitassu ole yksi niistä. Minä tunnen sen sisälläni”, sanoin turhautuneena.
“Tiineys on tehnyt sinusta vieläkin pehmomman”, Sadekatse virnisti ilkikurisesti ja läpsäytin häntä korville.
“Jo riittää. Minä lähden nyt metsästyspartion matkaan”, huokaisin ja lähdin leirin suuaukolla olevien sotureiden luo.
“Jaksatko varmasti lähteä mukaan eilisen jälkeen?” Honkasydän kysyi nähdessään minun liittyvän metsästyspartioon johon myös hän oli tulossa.
“Jaksan. Eilen ei sattunut pahasti joten ei hätää pysyn teidän perässä”, virnistin.

Seurasin Honkasydämen, Kuiskehuudon ja Aamukielon perässä hyppien kiveltä toiselle. Saavuimme parhaalle hiiripaikalle ja ryhdyimme saalistuspuuhiin. Ei mennyt kauaa, kun sain jo ensimmäisen hiiren käpäliini ja sain sen hengiltä yhdellä puraisulla. Kiitin mielessäni Tähtiklaania ja toivoin niin kovasti että he kuulisivat kiitokseni. Minua pelotti ajatus siitä että Tähtiklaani oli joko heikentynyt tai hylännyt klaanimme kokonaan, koska ei näyttäytynyt parantajan tai päällikön unissa. Myös unet kuolleesta perheestäni olivat haihtuneet ja yritin pitää pienistä muiston rippeistä kiinni kynsin ja hampain. Jokiklaanista lähtöisin oleva perheeni oli hukkunut tulvassa ja vain minä olin pelastunut kiitos Honkasydämen. Minun oli hyvä olla Taivasklaanissa mutta olisin niin kovasti halunnut tietää perheestäni ja suvustani vielä lisää. Pelkäsin ettei sitä päivää koskaan tulisi ellei Tähtiklaani elpyisi.

Raahasin rusakkoa suussani palatessamme leiriin. Revähdys haittasi hieman kulkuani mutta yritin kaikin voimin pinnistellä ettei kukaan huomaisi sitä. Laskin rusakon tuoresaaliskasaan ja nuolaisin rintaani. Saimme joukolla kasaa suurennettua mukavasti joten otin hyvällä omalla tunnolla sieltä pulskan kyyhkysen ja asetuin leirin viileimpään kohtaan johon kallioiden halkeamista ja väleistä ei aurinko osunut. Päivä oli kuuma ja minusta tuntui että mahassani kasvavat pienokaiset hidastivat menoani päivä päivältä yhä enemmän.
Revin hampaillani kyyhkysestä sulat irti ennen kuin haukkasin siitä palasen. Minusta tuntui etten nykyisin muuta tehnyt kuin syönyt mutta niin parantaja oli minua käskenyt. Sen ansiosta nälkäkiukkukin oli pysynyt loitolla ja pitänyt minut hyvä tuulisena vaikka välillä tunsin itseni muuten ärtyneeksi ja tunteikkaaksi.
“Hei taas”, Iltakatse tuli luokseni pieni lintu suussaan.
“Hei. Mitäs olet puuhaillut?” kysyin nielaisten juuri palaa alas kurkustani.
“Kävin hakemassa parin oppilaan kanssa vettä klaaninvanhimmille ja kuningattarille. Sen jälkeen kävin Ukkospilven ja hänen oppilaansa kanssa metsästämässä”, kolli laski linnun viereeni ja ryhtyi syömään sitä.
“Oliko se niin että menit tänään iltapartioon?” kysyin.
“Menen vasta aamupartioon joten saan nukkua vierelläsi koko yön”, kolli kehräsi ja nuolaisi poskeani ateriansa välissä.
“Käyn syömisen jälkeen vielä parantajan luona”, sanoin ja Iltakatse kohotti katseensa minuun ja näytti huolestuneelta.
“Ei minulla mitään hätää ole”, vakuutin ja kolli huokaisi hieman.
Syötyäni ja vaihdettuani Iltakatseen kanssa kieliä lähdin kohti parantajan pesää. Tassuni vihoitteli kaiken juoksemisen ja vaanimisen jälkeen niin että sai ilmeeni värähtämään askel askeleelta.
“Mistelisydän!” kutsuin astellessani sisälle pesään.
“Koivukajo. Onko kaikki hyvin?” parantaja kysyi samalla, kun lajitteli oppilaansa kanssa yrttejä.
“Tassuni vihoittelee. Se ei oikein tykännyt tämän päivän uurastuksesta”, totesin ja parantaja pudisteli päätään huokaisten.
“Sanoinhan sinulle jo aikaisemmin että ole varovainen sen kanssa ettet rasita sitä liikaa”, parantaja sanoi samalla, kun haki minulle unikonsiemeniä.
“Tarkistan haavasi samalla”, hän totesi tuodessaan siemenet minulle. Pureskellessani niitä hän vilkaisi hyvin paranevaa haavaani.
“Vaikuttaa siltä että siihen saattaa jäädä pieni arpi muistoksi mutta se näyttää onneksi hyvältä eikä ole tulehtunut”, Mistelisydän nyökkäsi hyväksyvästi.
“Haava ei ole minua niinkään vaivannut vaan tämä revähdys josta puhuit minulle”, totesin.
“Se menee onneksi ohi kunhan muistat olla varovainen sen kanssa etkä rasita sitä liikaa. Kuten olen jo sanonut. Omapahan on syysi jos se vihoittelee, kun et tottele minua”, parantaja tuhahti.
“Klaanissa riittää tekemistä enkä kaiken tohinan keskellä muista sitä”, yritin selittää.
“Teet itsellesi vain hallaa jos et tee niin kuin käsken. Huomenna saat luvan suorittaa ainoastaan askareita jotka eivät ole liian raskaita. Luulisi sen riittävän jotta revähdyksesi tulee paremmaksi”, Mistelisydän sanoi ja nyökkäsin. Unikonsiemenet alkoivat vaikuttaa ja aloin haukottelemaan parantajan edessä.
“Menehän siitä nukkumaan”, Mistelisydän heilautti häntäänsä joten poistuin pesästä ja lähdin soturienpesän luo.
Iltakatse oli jo asettunut makuulle sammalpedilleen ja alkoi kehrätä huomatessaan minut.
“Hain vain unikonsiemeniä tassuni kipuun”, kuiskasin kollille ja tämä nuolaisi päälakeani, kun asetuin hänen viereensä.
“Hyvää yötä”, Iltakatse kehräsi ja ryhdyimme nukkumaan.

Luku 10

“Loistavaa työtä Korppitassu!” Punakynnen karhea ääni kehräsi Synkän metsän aukion laitamilla. Puuskutin raskaasti ja katsoin täriseviä käpäliäni. Edessäni oleva nuori oppilas hengitti myös raskaasti ja irvisti kyljessä olevasta haavan aiheuttamasta kivusta jonka olin saanut hänelle juuri aikaan. Nuoren kollin mestari istui Punakynnen vieressä katselemassa myös taisteluharjoituksiamme. Hän oli vasta ryhtynyt opettamaan kollia Synkän metsän tavoille enkä oikein osannut sanoa mistä klaanista nuorukainen oli peräisin. Tiesin vain sen että Synkässä metsässä kuhisi nykyisin kissoja. Niin nuoria oppilaita kuin kokeneita sotureitakin.
Olin pystynyt hillitsemään raivokohtauksiani paremmin Synkän metsän varjoissa mutta aina, kun minulla sattui niitä tulemaan Punakynnen silmien alla hän vain myhäili tyytyväisenä. Hänen mukaansa sain niistä erinomaista voimaa taistelua varten mutten ollut täysin samaa mieltä hänen kanssaan. Kohtaukset pelottivat minua vaikken sitä halunnut myöntääkään. Ne saivat minut unohtamaan täysin mitä ympärilläni tapahtui enkä muistanut niiden jälkeen mitään mitä olin juuri tehnyt. Taivasklaanissa oleva mestarini taas piti minut nykyisin visusti kaukana muiden oppilaiden harjoituksista, koska kukaan ei halunnut harjoitella kanssani. En tietenkään voinut syyttää toisia mutta asia kismitti minua kovasti. Kaikki jotka olivat päässeet oppilaiksi samaan aikaan kanssani olivat olleet jo hyvän tovin sotureita. Olin varma etten saisi soturinimeäni ennen kuin pystyisin hillitsemään itseni ja taistelemaan täysissä järjissäni.

“Tämä riittää tältä kertaa!” nuoren oppilaan mestari murahti, kun sain hänen oppilaansa jo monennetta kertaa maahan tassujeni alle.
“Kiitos harjoituksista, Jääkynsi”, Punakynsi nyökkäsi valkoiselle suurikokoiselle kollille joka nyökkäsi tälle vastaukseksi. Nuori oppilas kipitti tämän rinnalle ja he katosivat metsän siimekseen.
“Hyvin tehty. Saat voimaa päivä päivältä lisää ja taitosi kehittyvät. Minusta olisit jo täysin valmis saamaan soturinimesi jos se vain riippuisi minusta. Taivasklaanissa ei selvästi ymmärretä hyvän päälle”, Punakynsi murahteli. En vastannut hänelle mitään vaan pidin katseeni tassuissani. Olin väsynyt ja tahdoin vain päästä lepäämään.
“Ensi yönä taas näemme”, Punakynsi totesi pettymyksekseni. En tiennyt koska seuraavaksi saisin nukkua hyvät yö unet ja antaa itseni levätä kunnolla. Sitä päivää ei näkynyt lähimain.


Avasin silmäni uupuneena ja yritin totutella pesän hämärään valoon. Oppilaiden pesä oli tyhjä. Ilmeisesti jokainen oli jo ennättänyt lähteä aamun askareisiin.
Venyttelin paikallani ja ravistelin sammaltupot turkistani jonka jälkeen ryhdyin aamupesulle. Korvani värähtivät kuullessani meteliä aukiolla. Olin hetkessä ylhäällä ja kiiruhdin ulos pesän suojista.
“Hallatähti! Haistoimme Yönkajon lauman jäseniä reviirillämme! Ne ovat metsästäneet maillamme!” Nopsavarjo selitti päällikölleen. He olivat ilmeisesti tulleet juuri partio kierrokseltaan takaisin. Hallatähden karvat nousivat pystyyn ja tämän hampaat vilahtivat. Yönkajon lauma ei ollut vaivannut päätämme viime aikoina kovinkaan paljon mutta nyt se näytti jälleen palanneen.
“Oliko jälki tuore?” Kirkasmyrsky kysyi.
“Vaikutti olevan yön jäljiltä. He olivat vain tappaneet rusakon, syöneet sen ja jättäneet niille sijoilleen”, Nopsavarjo selitti.
“Kirkasmyrsky. Kokoa kaksi partiota ja lähtekää kiertämään reviiriämme. Tarkistakaa jokainen kiven kolo varmistaaksenne ettei tuo pahainen lauma ole jäänyt alueellemme. Vahvistakaa reviirimme hajumerkit. Lisäksi toistaiseksi partioihin tulee lisätä kissoja. Jos kohtaatte tunkeilijoita pitäkää huoli että he muistavat pysyä poissa”, päällikkö ohjeisti tiukkaan sävyyn. Varapäällikkö nyökkäsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.
Huomasin Ahmakäpälän ja juoksin tämän luokse.
“Saisinko minä tällä kertaa olla avuksi?” kysyin häneltä ja tämä vain mulkaisi minua.
“Katsotaan ketä varapäällikkö on valinnut”, hän murahti ja jäin askeleen kauemmas mestaristani.
“Nopsavarjo, Koivukajo, Sadekatse, Lumivarjo, Vinhaviiksi ja Honkasydän. Te saatte lähteä tarkistamaan järven puolisen reviirin jossa aamupartio oli havainnut hajujäljen. Minä, Iltakatse, Ukkospilvi, Ahmakäpälä ja Närhitassu sekä Korppitassu tarkistamme reviirin toisen puolen”, Kirkasmyrsky määräsi lähtijät.
“Te muut jääkää suorittamaan klaanin rutiineja. Metsästyspartiot pitäkää te myös silmänne ja korvanne auki”, varapäällikkö vielä lisäsi.
Tunsin sisälläni pientä riemua siitä että varapäällikkö oli valinnut minut yhdeksi lähtijäksi. Tähän asti en ollut päässyt partioihin mukaan vaan minut oli aina passitettu etsimään klaaninvanhuksilta punkkeja tai vaihtamaan heidän alustojaan.
“Lähdemme heti”, varapäällikkö määräsi ja joukko lähti käskystä matkaan.

Kirkasmyrsky johti meidät aina Ukkospolulle asti. Yönkajon lauman tuoksua ei ollut sillä välin havaittavissa joten oli todennäköistä että lauma oli kulkenut joko Jokiklaanin tai Tuuliklaanin kautta järven puoliselle reviirillemme josta rusakon jäänteet oli löydetty.
“Ei merkkiäkään Yönkajon laumasta”, Ukkospilvi pudisti päätään samalla, kun Ahmakäpälä jätti vahvan hajumerkkinsä aivan Ukkospolun tuntumaan.
“Tässä hirviön katkussa ei erota mitään muutakaan”, Närhitassu nyrpisti hirviön viilettäessä kauempana ohitse.
“Jatketaan matkaa. Olkaa valppaana”, Kirkasmyrsky sanoi ja jatkoimme rajamme seuraamista ja vahvistamista samalla, kun kuljimme eteenpäin.

Auringon saavuttaessa huippunsa palasimme leiriin. Odotimme vielä toisen partion paluuta odottaen josko heillä olisi uutisia lauman läheisyydestä.
“Sieltä he tulevat”, Iltakatse ilmoitti toisen partion astellessa sisälle leiriin. Koivukajo kiiruhti Iltakatseen luokse ja kehräsi kuuluvasti hieroen päätään tämän kylkeen. Tuhahdin kääntäen pääni pois jottei minun tarvitsisi katsella moista hömpötystä. Minua ärsytti suunnattomasti se että Koivukajo oli ilmoittanut odottavansa pentuja. Toivoin saavani soturinimeni pian ettei minun tarvisisi vielä Koivukajon pentujenkin kanssa olla samassa oppilaiden pesässä.
“Löytyikö mitään uutta?” Hallatähti saapui Mistelisydän rinnallaan kuulemaan partioiden havaintoja.
“Rusakon lisäksi löysimme heidän hajumerkkinsä ja sulkia ympäriinsä järven tuntumasta. He ovat olleet röyhkeästi liikkeellä”, Honkasydän kertoi.
“Heidän hajujälkensä kuitenkin johti Jokiklaanin puolelle joten he ovat poistuneet reviiriltämme”, Lumivarjo jatkoi.
“Hyvä mutta olkaa silti valppaina. He voivat tulla takaisin, koska tahansa”, päällikkö sanoi ja nyökkäsimme hänelle vastaukseksi.
“Seuraavaksi me lähdemme metsästämään”, mestarini totesi vierelläni ja nyökkäsin.

Päivä oli ollut pitkä mutta sitäkin tuotteliaampi. Olimme Ahmakäpälän kanssa saaneet tuoresaaliskasaa kasvatettua reilusti ja nyt saimme aterioida tyytyväisinä pesiemme edustoilla. Söin vesimyyrän hyvällä ruokahalulla oppilaiden pesän luona ja kävin valikoimassa itselleni vielä hiiren. Aamupala oli jäänyt minulta välistä joten vatsani ammotti tyhjyyttään.
“Hei Korppitassu!” hätkähdin kuullessani jonkun tervehtivän minua. Kaikki olivat viime aikoina pysyneet visusti kauempana minusta luultavasti peläten sitä että saisin yllättäen kohtauksen enkä kykenisi hillitsemään itseäni.
Käännähdin ympäri pieni yllättyneisyys kasvoillani kunnes näin Koivukajon astelevan luokseni. Murahdin hänelle vastaukseni ja nostin hiiren hampaisiini ja lähdin takaisin oppilaiden pesää kohti. Koivukajo ei kuitenkaan jättänyt asiaansa sikseen vaan nappasi oravan kasasta ja kiiruhti perääni.
“Saanko aterioida kanssasi?” hän kysyi kohteliaasti ja vilkaisin häntä sivusilmällä. Naaras jaksoi yllättää minut kerta toisensa jälkeen. Olimme kasvaneet yhdessä pentutarhassa ja Syyslilja oli imettänyt naarasta vain pakon sanelemana. Minulle hän oli ollut aina kuin ilmaa. Hän oli ollut ujo ja pieni pelkuri pennusta asti mutta nykyisin olin huomannut että hän oli saanut tietynlaista rohkeutta ja energiaa sen myötä, kun oli saanut soturinimensä ja ryhtynyt Iltakatseen kumppaniksi. Nyt tiineys oli selvästi saanut hänet entistä hullumaksi, kun hän uskalsi tulla minua näinkin lähelle. Yleensä Koivukajo oli ystävällisen sanansa jälkeen jättänyt minut rauhaan. Siihen ei ollut tarvittu muuta kuin tuima mulkaisu ja murahdus minulta mutta nyt se ei selvästi ollut tuottanut haluttua tulosta.
“Et”, mutisin hiiri suussa kasvatti siskolleni ja asetuin makuulle aterioimaan.
“Kiva”, Koivukajo ei selvästi ottanut vastaustani kuuleviin korviinsa vaan asettui vierelleni oman ruokansa kanssa. Katsoin naarasta silmät viiruina mutta sekään ei pelästyttänyt häntä tiehensä. Olin liian väsynyt häätääkseni häntä pois joten haukkasin hiirestäni palan yrittäen olla välittämättä hänen seurastaan.
“Korppitassu. Olen halunnut jo pitkään keskustella kanssasi eräästä asiasta”, Koivukajo aloitti yllättäen. Huokaisin syvään ja katsahdin soturia.
“Äkkiä sitten että pääsen sinusta eroon mahdollisimman pian”, murahdin hänelle vastaukseksi.
“Pääset minusta eroon heti, kun olet vastannut kysymyksiini”, Koivukajo totesin tietynlaisella päättäväisyydellä.
“Haluaisin tietää mitä pahaa olen tehnyt sinulle?” naaras esitti ensimmäisen kysymyksensä. Selkä karvani kohosivat hieman ja nielaisin hiiren palan vaivalla alas kurkustani. En ollut odottanut Koivukajolta tuollaista kysymystä. Niin. Toden totta. Miksi kohtelin häntä niin kuin kohtelin?
“En tiedä”, mutisin. Äkkiä sisälläni syttyi ärsyttävä tunne ja murahdin.
“Olet pelkuri, heikko ja täysin kykenemätön suojelemaan itseäsi. Pentusi tulevat kuolemaan alta aika yksikön sinun hoivissasi usko pois. Lisäksi olet varastanut minulta isäni. Isäni on petturi! Petturi! Hän on minulle mitätön aivan kuten sinäkin! En ymmärrä miten hän voi suosia sinua joka et edes ole hänen pentunsa! Ei ihme että Syyslilja ei pidä sinusta! Emoni tietää millainen kiero olet! Sinuna pysyisin minusta kaukana!” ponnahdin karvat sojossa pystyyn ja ilmeeni hurjistui sähistessäni sanat suustani. Katsoin Koivukajoa silmät leimuten ja naaras nousi pystyyn hätkähtäen.
“Korppitassu. Mistä sinä tiedät ettei Honkasydän ole isäni?” hän kysyi varovaisesti muttei ottanut askeltakaan kauemmas. Vanha Koivukajo oli tiessään. Ennen hän olisi juossut minua karkuun.
Katsoin häntä hullun kiilto silmissä.
“Tiedän sinusta enemmän kuin uskallat kuvitella”, murisin päästämättä katsettani irti hänestä.
“Miksi luulet että isäsi on petturi ja minä kiero? En ymmärrä Korppitassu. Auta minua ymmärtämään mitä mielessäsi tapahtuu”, naaras sanoi huoli äänessään.
“Minäpä autan sinua ymmärtämään!” karjuin ja syöksyin naarasta kohti kaataen tämän kumoon. Pyörimme leirin keskelle toistemme kimpussa sähisten ja kynnet vilkkuen. Koivukajo yritti puollustaa itseään parhaansa mukaan mutta minä olin vahvempi.
“Päästä hänestä irti!” kuulin karjaisun sivultani ja muksahdin päistikkaa maahan. Koivukajo ontui kumppaninsa taakse joka oli juuri pelastanut hänet otteestani. Syöksyin Iltakatsetta kohti raivon vallassa, kun tunsin voimakkaan kivun kyljessäni. Honkasydän kaatoi minut tällä kertaa maahan ja piti minua aloillaan vahvoilla käpälillään.
“Poika! Mikä sinuun on mennyt?” Honkasydän karjui minulle. Huoli paistoi hänen silmistään.
“Mitä täällä tapahtuu?” Hallatähti asteli aukiolle Kirkasmyrsky rinnallaan.
Äkkiä mieleni oli jälleen kirkas kuin peilityyni järvi. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä ja katsahdin Koivukajoa kohti. Naaras irvisti, kun Mistelisydän tarkisti hänen haavojaan jotka; minä?; olin hänelle tehnyt. Henkäisin silmät ammollaan ja irrottauduin isäni otteesta. Ravistelin itseni ja puuskutin raskaasti.
“O-olen pahoillani”, takeltelin tassut täristen.
“Mitä sinä teit? Satutit poikaani!” Syyslilja asettui minun ja Honkasydämen väliin ja moitti heti ensimmäisenä isääni.
“Anteeksi kuinka? Hän satutti Koivukajoa!” Honkasydän karjaisi niin että sai kumppaninsa säpsähtämään. “Mene pois Syyslilja!” hän lisäsi ja tönäisi emoni pois välistämme.
En pystynyt hillitsemään tärinääni ja tunsin miten kummallinen möykky kasvoi kurkussani.
“Koivukajo miten voit?” Honkasydän kysyi päästämättä kuitenkaan katsettaan irti minusta.
“Ei tässä mitään”, naaras vastasi.
“Onneksi hänelle ei sattunut pahemmin”, parantaja murahti mulkaisten minua.
“Anteeksi”, painoin pääni vain syvemmälle. Ympärilläni oleva hiljaisuus vaihtui äkisti hälinäksi, kun klaanilaiseni alkoivat keskustella siitä mitä minulle pitäisi tehdä. En uskaltanut kohdata päällikköni katsetta.
“Hiljaisuutta!” Hallatähti kajautti ilmoille ja huokaisi syvään.
“Korppitassu. Ole hyvä ja tule juttelemaan kanssani”, päällikkö sanoi ja asteli pesälleen varapäällikkö rinnallaan.
Kävelin Koivukajon ohitse ja sain Iltakatseelta murhaavan katseen. Vilkaisin kasvatti siskoani ja katsoin häntä pahoittelevasti. Aivan kuin Koivukajo olisi nähnyt lävitseni, kun hän nyökkäsi minulle kuin ymmärtääkseen etten ollut tehnyt sitä tahallani.

Istuuduin päällikköni katseen alle samalla, kun Kirkasmyrsky asettui päällikkönsä viereen.
“Olen huolissani klaanini turvallisuudesta, Korppitassu. Tämä ei voi jatkua näin. Kohta kukaan ei uskalla nukkua läheisyydessäsi ellet saa itseäsi hallintaan. En voi myöskään nimittää sinua soturiksi niin kauan kuin tätä jatkuu. Pelkään että jos et saa raivokohtauksiasi loppumaan niin sinun tulevaisuutesi ei tule olemaan minun klaanini luona”, päällikkö sanoi huokaisten. Tassuni alkoivat jälleen tärisemään. En uskaltanut edes kuvitella elämää soturilain ulkopuolella.
“Olen pahoillani. Oikeasti. En tee sitä tahallani. En edes muista että olisin satuttanut Koivukajoa! En tiedä mikä minua vaivaa enkä osaa tehdä asialle mitään. En tiedä, Hallatähti! En vain tiedä!” parahdin ja päällikkö painoi katseensa alas.
“Sinun on ehkä parasta käydä Mistelisydämen juttusilla. Katsotaan mitä hän voi asialle tehdä. En haluaisi karkottaa sinua klaanista. Se on viimeinen asia jonka haluan tehdä. Sinun täytyy yrittää kaikkesi, Korppitassu jotta saat itsesi hallintaan”, päällikkö sanoi päättäväisesti.
“Minä lupaan tehdä kaikkeni”, nyökkäsin.
“Hyvä. Voit poistua”, päällikkö totesi ja vilkaisi varapäällikköään huolissaan.

Astuessani ulos päällikön pesästä joukko klaanilaisia katsoi minua kiinnotuneina. Sain osakseni tuimia ja pelokkaita katseita, kun suuntasin kulkuni kohti parantajan pesää.
“Noin. Sain verenvuotosi tyrehtymään”, Mistelisydämen ääni sanoi.
“Kiitos. Luuletko ettei välikohtaus satuttanut pentujani?” Koivukajo kysyi huolissaan.
“Uskon että kaikki on oikein hyvin”, parantaja sanoi rauhoittavalla äänellään ja kuulin miten Koivukajo huokaisi helpottuneena.
“Mitä sinä teet täällä?” Iltakatse sähähti huomatessaan minut.
“Päällikkö käski minut parantajan luo”, vastasin tyynesti.
“Odota hetki. Riesatassu toisitko Koivukajolle unikonsiemeniä”, parantaja sanoi ja hänen oppilaansa laski unikonsiemenet soturin eteen.
“Syö nämä niin kipu hellittää ja saat paremmin unen päästä kiinni”, Mistelisydän sanoi Koivukajolle ja tämä pureskeli siemenet suussaan.
“Mennään sitten jotta saat lepoa”, Iltakatse sanoi lempeästi naaraalle ja auttoi tämän ylös. Koivukajo ontui oikeaa etutassuaan hieman mutta pystyi kuitenkin laskemaan sille painoa siitä huolimatta.
“Mene vain edeltä Iltakatse”, naaras sanoi hiljaa ja kolli vilkaisi tätä hieman epäuskoisena.
“Et kai vain aio puhua tuolle sen jälkeen mitä hän sinulle teki?” Iltakatse sihahti.
“Mene nyt vain. Tulen ihan pian perässä”, Koivukajo nyökkäsi kollille ja tämä huokaisi poistuen parantajan pesästä.
“Oletko kunnossa?” naaras kysyi minulta ja hämmennyin siitä hieman. Pudistin tälle päätäni ja yritin pitää ajatukseni selvinä.
“Tiedän ettet tehnyt sitä tahallasi. Olen nähnyt sinun hyvän puolesi”, Koivukajo sanoi hiljaa ja nuolaisi minua lempeästi päälaelle. Hätkähdin eleestä hieman ja katsoin naaraan vihreisiin silmiin.
“Anna anteeksi”, kuiskasin niin että hyvä, kun itse kuulin mitä sanoin.
“Olen jo antanut. Toivottavasti Mistelisydän osaisi auttaa sinua. Tällä hetkellä sinä olet itsesi pahin vihollinen”, naaras kiteytti ajatukseni hyvin sanoiksi. Katsoin naaraan perään, kun tämä poistui pesästä. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tuollaisen hyväsydämisen kasvattisiskon? Siinäpä se. En ansainnut häntä.
“Kerrohan sitten mitä päällikkö sanoi”, parantajan ääni oli nyt minulle hieman lempeämpi kuin aikaisemmin.
“Hän pyysi josko pystyisit auttamaan minua. Tiedät hyvin että olen viime aikoina saanut kohtauksia joista en muista mitään. Pystytkö vakauttamaan mieleni jotta saisin ne hallintaan?” kysyin.
“En tiedä mutta voin yrittää”, parantaja totesi ja ryhtyi etsimään yrttiensä joukosta yksilöä joka voisi olla minulle avuksi. Huokaisin syvään ja mietin mielessäni millainen tulevaisuus minua oikein odottaisi.

Luku 13

“Koivukajo! Herää!” säpsähdin vaappuen pystyyn täydestä unesta ja yritin räpytellä silmiäni nähdäkseni kuka minut oli herättänyt. Sadekatse tapitti minua soturien pesän hämäryydessä silmät innostuksesta kiiluen. Oli varhainen aamu ja osa sotureista oli jo lähtenyt päivän askareisiin. Yöpartiosta tulleet olivat juuri saapuneet pesään ja tasoittelivat nyt petejään ryhtyäkseen hetkeksi unten maille.
“Sadekatse… miksi sinä herätit minut näin varhain?” haukottelin samalla venytellen makeasti. Iltakatse oli poistunut jo viereltäni aamupartioon mutta tunsin miten hänen paikkansa oli vielä lämmin.
“Nopsapilvi on saanut yön aikana pennut!” ystäväni hihkui ja näytti siltä ettei tämä meinannut pysyä laisinkaan nahoissaan. Ahmakäpälän tuima katse käväisi meissä joka sai Sadekatseen laskemaan äänensä tasoa.
“Tule pian katsomaan. Ne ovat hirmu pieniä”, nuori soturi supatti. Ravistelin itseni täysin hereille ja lähdin ystäväni perässä kohti pentutarhaa.

Jo pentutarhan suulla saatoimme kuulla pienten pentujen vikinää ja karvani kohosivat, kun tunsin pientä innostusta sisälläni.
“Saako tulla?” Sadekatse kysyi varovaisesti pentutarhan suuaukolta.
“Voitte tulla”, Mistelisydän vastasi ja astuimme hiljaa sisään. Pentutarhan suojista aivan perimmäiseltä pediltä löytyi tuore emo kahden pienen pentunsa kanssa. Kuningatar pesi piskuisiaan lempein vedoin ja hänen silmistään kajasi ylpeys ja onnellisuus.
“Älkää viipykö kauan. Nopsapilvi tarvitsee lepoa raskaan yön jälkeen”, parantaja sanoi meille ja nyökkäsimme.
“Onneksi olkoon Nopsapilvi”, sanoin hiljaa naaraalle ja nuolaisin tätä päälaelle lempeästi. Nyökkäsin myös hänen rinnallaan istuvalle Vinhaviikselle joka oli juuri syntyneiden pienokaisten isä.
“Kiitos. Mukavaa että tulitte käymään. Näitä pieniä on jo odotettu hyvä tovi”, Nopsapilvi kehräsi auttaessaan pientä kollia löytämään nisän imettäväksi.
“Oletteko jo antaneet heille nimet?” Sadekatse kysyi.
“Tämä tässä on Liuskepentu ja tuo valkoinen naaras on Neilikkapentu”, Vinhaviiksi hymyili tyytyväisenä.
“Kauniit nimet. Tähtiklaani olkoon heidän kanssaan”, kehräsin hymyillen.
“Me päästämme teidät lepäämään ja nauttimaan pienokaistenne seurasta. Tulehan Sadekatse”, mau’uin ystävälleni joka ei meinnanut millään pystyä päästämään katsettaan irti pienokaisten söpöydestä.

Astuessamme ulos pentutarhasta Sadekatse huokaisi syvään.
“Miten ne voivatkin olla niin söpöjä”, hän sanoi muuttaen ääntään kimeäksi kehräykseksi.
“Sanopa muuta. Vielä sinullakin tulee olemaan tuollaisia”, kehräsin.
“Ja sinulla!” Sadekatse virnisti.


Istuin leirin aukiolla häntä siististi käpälieni ylle kiedottuna. Oli kulunut jo monta auringon huippua siitä, kun Nopsapilvi oli saanut pentunsa ja ne olivat kasvaneet jo hurjaa vauhtia sekä avanneet jopa silmänsä. Myös muut pentutarhassa asustelevista pennuista olivat selvästi kasvaneet ja osa pennuista temmelsi yhdessä emojensa läheisyydessä.
Huokaisin syvään ja tunsin pienen piston sydämessäni. Tiesin että saattoi mennä aikaa kunnes saisin tietää olisinko itse tiinenä mutta sen tiedon odottaminen tuntui hermoja raastavalta. Aloin jo epäillä saisinko pentuja ollenkaan.
“Onko kaikki hyvin?” hätkähdin kuullessani klaanimme parantajan lämpimän äänen vierelläni.
“Oi en huomannut sinua”, henkäisin. “Olen kunnossa”, lisäsin pikaisesti.
“Et näytä siltä. Mikä mieltäsi painaa?” parantaja kysyi katsellen minua uteliain lempein silmin. Huolestuneisuuteni ei selvästi pysynyt naaraalta piilossa joten en alkanut edes yrittää sanoa vastaan.
“Odottaminen on turhauttavaa”, vastasin katsellen pentutarhaa kohti. Mistelisydän seurasi katsettani ja hänen ilmeestään paistoi hentoinen myötätunto.
“Se ei ole aina helppoa mutta useimmiten kärsivällisyys palkitaan. Uskon että kaikki tulee menemään parhain päin ja saat pian omia pienokaisia. Olet vielä nuori joten toivoa ei ole menetetty”, parantaja hymyili.
“Olet kai oikeassa”, siirsin katseeni parantajan ystävällisiin silmiin ja pakotin itseni vastaamaan tämän hymyyn.
“Mutta jos yrityksistä huolimatta tuntuu ettei mitään tapahdu niin älä pelkää kääntyä asiassa puoleeni. Itse en vielä huolestuisi. Antaa ajan kulua”, Mistelisydän hymyili ja puski minua lempeästi kylkeen ennen kuin lähti takaisin pesälleen.
Mistelisydämen sanat loivat minuun uutta voimaa ja karistin epämiellyttävät tunteet tiehensä. Parantaja oli oikeassa. Kärsivällisyys palkittaisiin. Uskoin että Tähtiklaani huomaisi kaipuuni omaan pentueeseeni joten luotin siihen että he soisivat jonain päivänä minunkin kokevan tuon ilon tunteen jos heillä vain suinkin oli vielä voimia sen toteuttamiseen.


Viherlehden aika oli jo puhjennut täyteen kukkaansa ja siitepölyn kellan kultainen pöly leijui tuulen mukana. Vierelläni Sadekatse aivasteli joka toisella askeleella ja sai melkein koko metsässä olevan riistan tiehensä metelillään.
“Oletko varma että Mistelisydän ei käskenyt sinun levätä”, totesin ottaen yhden askeleen sivummalle ystävästäni etten saisi räkää päälleni.
“Olen. Hän sanoi että nyt on pahin siitepölyn aika ja tuo keltainen pöly voi saada yhden jos toisenkin välillä aivastelemaan”, Sadekatse niiskutti.
“Mutta tuo ei ole enää normaalia että aivastelet koko ajan ja säikytät riistan tiehensä”, mutisin, kun uusi aivastusaalto iski naaraaseen.
“Älä huoli kamu. Tämä menee ohi. Minulla on useasti Viherlehden aikaan tällaista”, Sadekatse virnisti.
“No joo mutta se ei ole vielä koskaan ollut noin pahana”, huokaisin, kun sain vastaukseksi jälleen aivastuskohtauksen.
“Ehkä olet oikeassa. Käyn metsästysreissun jälkeen uudestaan parantajan pakeilla”, Sadekatse totesi silmät vuotaen.
“Yritä siihen asti olla säikyttämättä ruokaamme”, sihahdin kuullessani rapinaa läheisestä heinikosta.
“Käskystä”, ystäväni supatti ja oli juuri aivastamassa, kun sain tassuni hänen kuononsa eteen ja se sai aivastuksesta vaimeamman. Mutta minä sain tassulleni aimo annoksen limaista ja tahmaista räkää.
“Hups. Anteeksi”, Sadekatseen korvat menivät nolona luimuun.
“Sinne meni ruoka ja sinne meni puhdas turkkini jonka suin ennen kuin lähdimme”, huokaisin syvään, kun rapinan aiheuttanut lintu lähti vimmatusti lentoon metelin seurauksena.
“Anteeksi”, Sadekatse painautui maata vasten, kun käännyin katsomaan häntä leimuavin silmin. Vatsaani kurni ja olin nälkäisempi kuin koskaan aikaisemmin.
“Nyt saa luvan riittää! Minä vien sinut itse Mistelisydämen luokse ja käsken hänen tehdä jotakin tuolle sinun räkimiselle!” päästin ärsyyntyneen tunteenpurkaukseni ilmoille karvat sojossa ja kynnet puoliksi esillä.
“Koivukajo… mikä sinun on?” Sadekatse uskalsi juuri ja juuri kysyä kysymyksensä.
“Ei mikään! Nyt mennään” sähähdin turhautuneena ja lähdin takaisin kotia kohti. Sadekatse seurasi minua kuin säikky pentu jota emo oli juuri nuhdellut eikä hän sanonut kotimatkalla sanaakaan. Tunsin vain miten hänen ihmetyksestä täyttyneet silmänsä tapittivat minua takanani.
Astelin parantajan pesää kohti tuohtuneesti marssien ja kävelin Iltakatseenkin ohi niin että hyvä, kun huomasin häntä. Iltakatse seurasi kulkuani silmät ymmyrkäisinä ja hän vilkaisi Sadekatsetta kysyvästi. Naaras kohautti olkiaan kumppanilleni ja kiri minua kiinni hämmentyneenä.
“Mistelisydän!” kajautin ilmoille jo ennen kuin pääsimme hänen pesälle asti. Parantajan pää putkahti suuaukosta esiin ja hän katsoi meitä kysyvästi.
“Miten voin auttaa?” hän kysyi.
“Tee tälle Sadekatseen räkimiselle jotakin! Hän säikyttää koko riistan tuolla menolla enkä saa metsästää rauhassa! Jos ei muuta niin pidä hänet levossa kunnes hän ei enää ole tuollainen! Minä sain osani tuosta rään määrästä tassullenikin!” taoin tassullani maata turhautuneena ja valitin asiani niin kuuluvalla äänellä että uteliaita katseita ilmestyi myös pesistä.
“Rauhoituhan nyt Koivukajo”, Mistelisydän aloitti mutta keskeytin hänet.
“Anteeksi kuinka! Olen rauhallisuuden perikuva kuten aina!” sähisin sanat suustani ja karvani kohosivat jälleen. Parantaja katsoi minua hämmentyneenä ja vilkaisi takanani olevaa Sadekatsetta kysyvästi. Jälleen ystäväni kohautti olkiaan itsekin hämmentyneenä purkauksestani kunnes taas päästi ilmoille äänekkään aivastuksen.
“Kuten huomaat Sadekatse ei ole kunnossa”, mutisin ennen kuin käännyin kannoillani ja lähdin itsekseni metsälle.
“Mikä häneen on mennyt?” kuulin Riesatassun kysyvän Mistelisydämeltä. En kuullut mitä parantaja oppilaalleen vastasi mutta tunsin miten kaikki leirissä olijat tuijottivat perääni minun pinkaistessa juoksuun pois muitten katseilta. Ymmärsin vasta nyt millaisen kohtauksen olin järjestänyt. Olin menettänyt hermoni täysin ja se ei ollut lainkaan tapaistani.

Pyydystäessäni pari hiirtä kuulin lähestyviä askeleita takaani. Vilkaisin olkani yli nähdäkseni kuka tulija oli.
“Hei”, Iltakatse tunnusteli selvästi tuultani.
“Hei vaan sinullekin”, mutisin laskiessani juuri saamani hiiren maahan kuopattavaksi.
“Kuulepas… Mistelisydän käski Sadekatseen lepoon loppu päiväksi mutta haluaisi tavata sinut myöhemmin”, kolli sanoi selvästi yrittäen valita sanansa mahdollisimman tarkasti.
“Miksi?” vilkaisin kumppaniani kysyvästi.
“Tuota… hän kai haluaa varmistaa että sinulla on kaikki hyvin”, Iltakatse kaivoi etutassullaan maata hieman vaivaantuneena.
“Minulla on kaikki varsin hyvin. Kuinka niin? Näytänkö sinusta sairaalta?” tuhahdin hypäten kivelle tarkkailemaan ympäristöäni riistan toivossa.
“Et suinkaan mutta olet käyttäytynyt jokseenkin erikoisesti viime päivinä”, Iltakatse totesi ja väläytin hänelle tuiman katseen.
“Miten niin?” kysyin huono tuulisesti.
“Et ole oma itsesi. Menetät hermosi, puhut ajattelemattomasti, et ole lainkaan kärsivällinen ja katsot minua taas tuimasti vaikka en ole mitään tehnyt”, Iltakatse huokaisi tullessaan viereeni.
“Minulla on nälkä!” ärähdin.
“Sinä söit aamulla kokonaisen pulskan harakan. Miten sinulla voi taas olla nälkä”, Iltakatse katsoi minua ihmeissään.
“Väitätkö sinä että olen lihava?” tuhahdin.
“Milloin minä niin olen sanonut?” Iltakatse pudisti päätään hämmentyneenä. En vastannut kysymykseen vaan pidin katseeni tiukasti alla olevassa pusikossa vaikkei siellä mitään ollutkaan.
“Rakkaani. Tätä minä juuri tarkoitan. Et ole lainkaan oma itsesi. Ole kiltti ja käy Mistelisydämen luona”, kolli nuolaisi minua varovaisesti poskelle ja sai minut hetkeksi leppymään.
“Hyvä on. En minä tarkoituksella ärähtele sinulle. En tiedä mikä minuun meni”, huokaisin.
“Ei se mitään. Jään metsästämään sinun kanssasi ja varmistan että käyt parantajan luona kun palaamme”, kolli kehräsi vaimeasti ja alkoi haistella ilmaa.

Palattuamme leiriin pidin lupaukseni ja saatuani pyydystämäni riistan tuoresaaliskasaan valitsin sieltä pienen linnun ja suuntasin kulkuni kohti parantajan pesää. Pajutassu kikatti juostessaan karkuun Saniaistassua mutta jarrutti niin että pöly lensi nähdessään minun kulkevan heidän ohitseen. Saniaistassu törmäsi ystäväänsä ja nosti myös katseensa minuun. Oppilaiden silmissä välähti säikähdys ja he molemmat peruuttivat vikkelästi kauemmas.
*Hienoa. Nyt olen oppilaidenkin suuri kauhu*, pyörittelin silmiäni huokaisten ja astuin parantajan pesään.
Laskin linnun maahan ja kutsuin parantajaa nimeltä. Naaras ilmestyi näkyviin suussaan yrttejä jotka hän laski minut nähdessään.
“Tämä on sinulle. Arvelin että sinulla saattaisi olla nälkä”, työnsin kuonollani lintua lähemmäs.
“Kiitos”, parantaja nyökkäsi ryhtyessään oitis aterioimaan. Yritin unohtaa herkullisen tuoksun joka leijaili ilmassa Mistelisydämen syödessä tuoresaalistaan hyvällä ruokahalulla. Vesi herahti väkisin kielelleni.
Parantajan syötyä hän ryhtyi pesemään tassujaan ja nuoleskeli suupieliään kylläisenä.
“Kerrohan Koivukajo. Kuinka kauan sinulla on ollut hermot kireällä?” parantaja puhui tyynellä äänen sävyllä nostaessaan katseensa minuun.
“Jo jonkin aikaa”, mutisin.
“Mistä luulet sen johtuvan?” parantaja jatkoi.
“Yksi syypää voi olla se että minulla on jatkuvasti nälkä”, huokaisin. En halunnut myöntää sitä mutta olin saanut joidenkin viikkojen aikana painoa lisää ja vatsani oli hieman kasvanut.
“Sopisiko sinulle jos kävisit hetkeksi makuulle”, Mistelisydän kysyi ja nyökkäsin mietteliäänä. Asetuin parantajan ohjeistuksella selälleni siten että mahani oli esillä. Parantaja ryhtyi tunnustelemaan sitä tassuillaan lempein varmoin ottein. Aloin ymmärtää mitä parantaja oli alkanut epäilemään ja rehellisesti sanoen asia ei ollut tullut mieleeni ollenkaan vaikka pentuja niin kovasti halusinkin. Olin upottanut itseni täysin soturin askareisiin jotten huolestuisi liiaksi sitä miksei tiineyttä alkanut kuulumaan. Nyt kuitenkin olin tilanteessa jossa Mistelisydän tunnusteli masuani ja pieni toivon kipinä heräsi sisimmässäni.
Parantajan ollessa valmis hän nyökkäsi minulle merkiksi nousta istumaan.
“No? Mitä tunsit?” en pystynyt hillitsemään innostustani äänessäni, kun katsoin parantajaa odottavin silmin.
“Osasitko itse epäillä ollenkaan tiineyttä selitykseksi nälällesi tai käytöksellesi?” parantaja ei heti suostunut suoraan kertomaan mitään.
“Olen hukuttanut itseni työhön etten miettisi asiaa. Pelkäsin sairastuvani huolesta”, vastasin häntä nytkähdellen.
“Siinä tapauksessa sinuna alkaisin enempi miettimään vointiasi ja ruokkimaan pentujasi jotka kasvavat mahassasi kovaa vauhtia”, parantaja sanoi niin tyynesti etten aluksi edes ymmärtänyt mitä hän oli sanonut.
Minun vain tuijottaessa häntä tämä rykäisi ja sanoi sanansa uudestaan. Nyt selvemmin.
“Sinä odotat pentuja, Koivukajo”, hän kehräsi ja kiljaisin siltä istumalta onnesta ja hyppäsin parantajan niskaan halatakseni tätä.
“Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Riesatassu ilmestyi pesään yrttejä suussaan jotka hän pudotti silmät lautasina nähdessään miten hyppäsin häntä vastaan onnesta soikeana.
“Minä odotan pentuja!” hihkuin ja tunsin miten onnen kyyneleet alkoivat virrata silmistäni.
Mistelisydän yritti saada minut hetkeksi rauhoittumaan mutten voinut onnen tunteelleni mitään. Istuin häntä heilahdellen sinne tänne, kun Mistelisydän antoi minulle neuvoja jatkoa varten. Sitten hän huokaisi syvään ja katsoi minua suoraan silmiin.
“Sinua on vain vaivannut nälkäkiukku ja hormoonit. Muista syödä enempi ja varoita Iltakatsetta siitä että hormoonisi ovat tiineyden vuoksi sekaisin jottei hän pelästy jatkossa jos tahattomasti menetät malttisi”, naaras virnisti ja nyökkäsin hänelle nolosti naurahtaen.
“Saanko jo mennä kertomaan uutiset?” kysyin.
“Ihme jos ne ei ole jo kantautunut pesän ulkopuolelle”, Riesatassu mutisi ja Mistelisydän töytäisi tätä.
“Mene vain”, parantaja nyökkäsi ja syöksyin ulos leirin aukiolle.

“Iltakatse!” kutsuin kollia nimeltä nähdessäni hänen valmistautuvan iltapartioon muiden lähtijöiden kanssa. Kolli kääntyi katsomaan minua ja hänen ilmeensä oli yllättynyt nähdessään miten tohkeissani olin.
“Mitä Mistelisydän sanoi?” hän kysyi uteliaana tullessaan minua vastaan. Iltapartioon menijät höristivät korviaan kuullakseen mitä uutisia minulla oli Iltakatseelle.
“Et ikinä usko! Me odotamme pentuja!” en enää pystynyt hillitsemään itseäni vaan hyppelehdin onnesta kumppanini edessä ja kajautin uutisen niin onnesta hehkuen ettei se varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta.
Iltakatse räpytti silmiään sulatellessaan uutista kunnes ravisteli päätään ja hyppäsi niskaani niin että muksahdin maahan.
“Varovasti nyt!” nauroin kavutessani takaisin jaloilleni ja ravistellen pölyt turkistani. Iltakatse ryhtyi nuolemaan päälakeani vauhdikkain vedoin kunnes katsoi minua lempein silmin.
“Olen niin onnellinen”, hän kuiskasi siten että vain minä kuulin hänen sanansa. Näin miten kollin silmät kiilsivät kyynelien pyrkiessä ulos. Kolli kuitenkin ravisteli päätään ja karisti kyyneleet silmistään ja nuolaisi minua vielä kerran poskelle.
“Minun pitää mennä iltapartioon mutta saat kertoa minulle kaiken mitä parantaja sinulle sanoi kunhan olen palannut takaisin”, Iltakatse sanoi ja nyökkäsin hänelle hymyillen. Iltakatse asteli iltapartion luo ja sai osakseen onnen toivotuksia. Myös minun ympärille alkoi kokoontua kissoja onnitellen minua juuri saamastani tiedosta.
“Koivukajo!” Sadekatseen ääni kantautui ylitse muiden ja näin miten naaras juoksi luokseni tunkien muiden läpi.
“Kuulin että odotat pentuja! Siitäkö sinun hermoromahduksesi onkin vain johtunut?” ystäväni kikatti ja ryhtyi sukimaan minua pitkin vedoin.
“Olet pelottava, kun menetät hermosi”, Pajutassu totesi viereltäni Saniaistassun nyökytellessä hänen rinnallaan. Oli selvää että oppilaat olivat olleet paikalla todistamassa aikaisemmin päivällä tapahtunutta kohtausta.
“Olen pahoillani. Antakaa anteeksi käytökseni. Mistelisydän sanoi että ne johtuvat hormooneistani ja nälkäkiukusta”, naurahdin vaivaantuneena mutta helpotuksekseni ympärilläni olevat klaanitoverini vain naureskelivat tapahtuneelle.
Nyt en sitten malttanut odottaa päivää jolloin tapaisin rakkaat pentuni joita sisälläni kannoin. Toivoin ajan menevän nopeasti. Tähtiklaanille kiitos, että he olivat kuulleet pyyntöni. Aioin yhdessä Iltakatseen kanssa kasvattaa heistä urheita ja uskollisia sotureita klaanillemme.

“Koivutassu! Koivutassu! Koivutassu!” klaanin äänet kaikuivat Koivutassun päässä, kun hän makasi uudella pedillään. Sammalet painuivat epämukavasti poskeen, ja muiden oppilaiden unissaan pitämät äänet saivat Koivutassun sekoamaan, hänen totuttuaan pentutarhan hiljaisuuteen. Sammalet eivät tuntuneet mukautuvan Koivutassun sileän turkin alle, eivät vaikka hän kuinka niissä möyri. Oppilaana oleminen oli sitten rankkaa. Lopulta viereisessä pedissä nukkuneelta Viimatassulta saatu mulkaisu pakotti Koivutassun ylös pediltään ja tassuttamaan vielä nukkuvan leirin aukealle.

Leiri näytti hiljaisena ja autiona niin erilaiselta, että hälinään tottuneella Koivutassulla kesti hetken aikaa tajuta, mikä oli vialla. Kallion muodostaman katon raoista ensimmäiset aurinonsäteet alkoivat jo kurottelemaan kohti kissojen pesiä, kun Koivutassu laskeutui makuulleen kallion vierelle. Koivutassu kihisi hännänpäästä korvan tupsuihin asti innostuksesta ja jännityksestä, sillä tiesi mikä häntä odottaisi myöhemmin, hänen ensimmäisenä päivänään oppilaana. Hänet oli nimetty auringonlaskiessa oppilaaksi, eikä hän voinut sanoa sen tapahtuneen hetkeäkään liian aikaisin. Klaanin puolustaminen ja auttaminen oli se, mitä varten hän oli syntynyt ja myös se, mitä hän halusi tehdä.

Leirin hiekka oli ilmeisesti Koivutassulle tutumpi paikka, sillä hän vajosi uneen muutamassa hetkessä, heräten vasta hänen pesätoverinsa Närhitassun tökätessä häntä kylkeen. Koivutassu räpytti silmiään, vain kohdatakseen Närhitassun kasvot muutaman hiirenmitan päässä omistaan. “Kannattaisi ehkä harkita heräämistä, sinulla taitaa olla paljon opittavaa tänään”, Närhitassu heilautti häntäänsä taakseen, missä Koivutassu erottikin uuden mestarinsa Kuurakuiskauksen astelevan ulos soturien pesästä, siniset silmät kiertäen leiriä, kunnes ne lopulta pysähtyivät Koivutassuun. Naaras lähti tassuttamaan kohti oppilastaan, ja sekös jos jokin sai Koivutassun pomppaamaan käpälilleen, hän loi Närhitassun loittonevaan selkään kiitollisen katseen. Olisi ollut noloa nukkua ensimmäisen harjoitustuokioon lähtönsä yli.

“Eikö oppilaiden pesä olisi mukavampi paikka levätä?” Kuurakuiskauksen maukaisu oli huvittunut ja Koivutassu laski katseensa. “Siinä on vähän totuttelemista”, hän lopulta sanoi hiljaa. Koivutassu ei voinut olla nolostumatta, alkaa nyt heti valittamaan mestarilleen oppilaiden pesästä. Kuurakuiskaus kuitenkin lohdutti oppilastaan lempeästi, kyllä se helpottaisi vielä. Kun hänen mestarinsa sitten lähti tassuttamaan ulos leiristä, aikeenaan esitellä Koivutassulle reviirin rajat, kipitti Koivutassu innolla hänen peräänsä.

Kuurakuiskaus oli nopea, hän loikki kiveltä kivelle, puiden yli ja kuoppia väistellen tottuneesti, aiheuttaen edelleen pitkiin jalkoihinsa totuttelevalle Koivutassulle hieman ongelmia. Kertaakaan hän ei kuitenkaan jättänyt nuorta oppilastaan jälkeen, tai näyttänyt yhtäkään ärtymyksen merkkiä istuessaan odottamaan Koivutassua häntä jalkojensa ympäri kierrettynä.

Koivutassun ja Kuurakuiskauksen saapuessa nummen reunaan vanhempi kissa pysähtyi, antaen Koivutassulle pienen hengähdystauon. “Olet varmaan jo huomannutkin, että reviirimme on hyvin vaihtelevaa. Se antaa meille huomattavasti etua, mutta luo myös paljon haasteita”, Kuurakuiskaus hiljeni hetkeksi, Koivutassun katse turkissaan ennen kuin jatkoi: “Sinä tulet oppimaan metsästämistä taistelemista ja puolustautumista kaikilla erilaisilla alueilla, joita reviiriltämme löytyy. Se on vaikea tehtävä, mutta pystyt siihen varmasti” Koivutassun sydäntä lämmitti hänen mestarinsa luotto häneen, vaikkei naaras itse ollutkaan aivan samaa mieltä. Hän loi katseensa nummelle, joka aukeni heidän edessään ja pieni pelko hiipi Koivutassun mieleen, työntäen innostusta pois tieltään. “Entä jos en ikinä opi kaikkea tätä?” hän katsoi varovasti Kuurakuiskaukseen, joka katsoi takaisin lempeä katse sinisissä silmissään. “Siitä ei ole mitään pelkoa”, hän maukaisi oppilaalleen, pyyhkäisten tuon olkaa pehmeästi hännällään. “Jatketaan matkaa, ei enää paljoa reviiriä kierrettävänä”, Kuurakuiskaus nousi jaloilleen ja Koivutassu seurasi häntä.

Leiriin palatessaan Koivutassu oli niin nälkäinen, että olisi voinut syödä vaikka koknaisen mäyrän. Hän päätyi kuitenkin valitsemaan tuoresaaliskasasta hiiren, jota siirtyi sivummalle syömään. Hänen ensimmäinen tuoresaaliinsa oppilaana.

Vaikka päivä ei ollut vielä edennyt kovin pitkälle, ei Koivutassua mikään estänyt tassuttamasta oppilaiden pesään ja käpertymästä sammalpedilleen. Hänen raskaat luomensa painuivat nopeasti kiinni, eivätkä edes muhkurat sammaleessa estäneet kaikkensa antanutta oppilasta nukahtamasta.

//Vähän lyhyemmällä tarinalla lähdetään liikkeelle, hetki kestää totutella taas vuosien jälkeen soturikissojen maailmaan! :D

Neljäs luku – Kitkerä kukka

Asiat olivat muuttuneet Myrskyklaanissa. Ainahan asiat muuttuivat, kun päällikkö vaihtui tai ainakin se tuntui Kipinätassusta ihan järkevältä johtopäätökseltä. Valhetähti oli kunnioitettu soturi ja oli hoitanut tehtävänsä varapäällikkönä hyvin. Tai niin hyvin kuin Kipinätassu ajatteli varapäällikön voivan hoitaa tehtävänsä.
Valhetähti oli kuitenkin tuonut uutisia, jotka olivat muuttaneet heidän jokaisen elämänsä. Tähtiklaani oli vaarassa ja täten myös kaikki klaanit. Kipinätassua hermostutti, vaikka hän ei sitä erityisemmin kellekään myöntänyt ja näyttänyt.
Oranssiturkkiselle oppilaalle soturilaki oli tärkeä, tietysti oli, ja nyt se oli entistäkin tärkeämpi. Hänelle tosin tärkeää oli myös se, että jokainen oli oma itsensä. Säännöt olivat olemassa syystä ja niitä tulisi seurata, varsinkin nyt.
Täydenkuun kokoontumisen aikaan Kipinätassu ei kuitenkaan ollut antanut Valhetähden ilmoituksen ja Tähtiklaanin sanan estää itseään tutustumasta muiden klaanien kissoihin. Hyvät välithän muihin olisi hyvä pitää, vaikka etäisyyttä pidettäisiinkin, eikö vain? Kipinätassu oli ollut koko ajan varpaillaan, kun oli vaihtanut muutaman sanan muiden klaanien oppilaiden kanssa ja pitänyt sen jälkeen etäisyyttä heihin. Hän kunnioitti Tähtiklaania ja tietysti myös omaa päällikköään, olihan hän uskollinen Myrskyklaanilainen.
Vaikka koskaan ei naaras ollut tavannut tai kokenut Tähtiklaanin läsnäoloa, halusi hän silti uskoa. Ja hän koki myös uskovansa.
Koko tunnelma Myrskyklaanissa oli niin erilainen. Ei se ollut erityisen paha juttu, ei ainakaan Kipinätassun mielestä, sillä se vain kertoi siitä, että kissat olivat tekemässä asioita Tähtiklaanin ja klaanien pelastamiseksi. Kipinätassu oli päättänyt tehdä kaikkensa pelastaakseen klaanit ja Tähtiklaanin. Hänen tulisi tehdä kaikkensa, hän oli sen velkaa Tähtiklaanille. Hän oli sen velkaa perheelleen.
Muutama kissa oli lähtenyt Myrskyklaanista eikä Kipinätassu ollut varma, minne he olivat menneet. Mutta hän halusi uskoa, että he olisivat kunnossa. Tarinamieli oli yksi heistä ja hänen poissaolonsa Kipinätassu huomasi voimakkaimmin, olihan naaras hänen emonsa sisar.
Valhetähti oli Kipinätassun mielestä hieno päällikkö ja arvostettava kissa. Ja toisaalta myös uhkaavan oloinen, varsinkin suuren kokonsa vuoksi. Kipinätassu tosin oli erityisen pienikokoinen ja tiedosti sen itekin. Moni oppilas ja soturi oli sanonut sen hänelle ääneen ja kerta kerralta Kipinätassua kismitti se enemmän. Mutta Hiirinenä oli näyttänyt hänelle, että pienikokoisenakin pystyi olemaan vaarallinen. Ei Kipinätassu siltikään pitänyt siitä, että hänelle huomauteltiin jatkuvasti hänen pienestä koostaan, johon hän ei edes pystynyt itse vaikuttamaan, mutta enää hän ei hermostunut tai suuttunut – tai no, ei ainakaan joka kerta.

Kipinätassu haukotteli syvään ja väsyneenä räpytteli silmiään. Hän vilkaisi vierellään jo nukkuvaa Tuiketassua ennen kuin laski päänsä tassujensa päälle ja asettui niin, että hänen selkänsä oli hänen sisarensa selkää vasten.
”Ah, Tähkä”, Kipinätassu avasi silmänsä hätkähtäen. Pimeyskynsi seisoi hänen edessään leveä virne huulillaan. ”Odottelinkin sinua jo.”
Kipinätassu puri poskeaan ja nyökkäsi raidalliselle naaraalle tervehdyksensä. Ei tämä paikka vastenmielinen ollut, mutta toisinaan Kipinätassu olisi halunnut vain nukkua rauhassa. Kipinätassu oli saanut paljon koulutusta Pimeyskynneltä ja osasi varmasti paljon enemmän kuin hänen pitäisi sen ikäisenä oppilaana osata. Ja hän osaisi varmasti enemmän kuin mitä moni muu kissa tulisi osaamaan ilman tätä yöllistä koulutusta.
Pimeyskynsi oli mukava, ei se siitä ollut kiinni. Hän osasi olla omalla tavallaan julma, mutta verrattuna siihen Salamasilmään Pimeyskynsi ei todellakaan ollut julma. Pimeyskynsi oli ehkä enemmänkin salaileva ja ankara, mutta koskaan ei hän ollut kuin säikähtäneillä ja osittain ärtyneillä sanoilla moittinut Kipinätassua. Aluksi Pimeyskynsi oli vaikuttanut jopa pelottavalta, mutta yö yöltä naaras oli enemmän ja enemmän mukavampi ja jopa kannustava.
”Mitä teemme tänään?” Kipinätassu kysyi sitten. ”Opettelemmko jotain uutta vai?”
Pimeyskynsi katseli oppilasta hymyillen. ”Katsotaan, katsotaan. Ensin aion kuitenkin kertoa sinulle enemmän siitä, miksi olet täällä.”
Kipinätassun korvat heilahtivat kiinnostuneesti. Hän oli jo useamman kerran jo pohtinut, että mikä tämä paikka oikein oli ja miksi hän toisinaan päätyi tänne mennessään nukkumaan. Miksi juuri hän oli täällä? Täällä oli muitakin, kuten se joku Piikki, jonka hän oli tavannut noin kuu sitten. Olivatki Kipinätassun sisaruksetkin täällä? Vai oliko täällä vain tietyt kissat? Miten ne kissat valittiin tänne?
”Tule”, Pimeyskynsi heilautti häntäänsä ja kehotti Kipinätassua seuraamaan häntä. Korkeuksiin kohoavat puut ja metsä tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Muutamat aukeat, oudot punertavat mutaiset joet ja lammet, sekä kivet siellä täällä värittivät muuten niin yksitoikkoista metsää.
Pimeyskynsi johdatti Kipinätassun kulkemaan kaatuneiden puiden rykelmän päältä ja Kipinätassu oli aivan varma, että raidallinen naaras katsoi, miten Kipinätassu osasi kulkea ohuiden ja jopa lahojen puiden runkojen päällä.
”Kerrohan Kipinätassu, oletko sinä uskollinen Myrskyklaanin kissa?” Pimeyskynsi kysyi ja esti Kipinätassun pääsemisen pois runkojen päältä. Kipinätassu räpäytti silmiään häkeltyneenä. ”Seuraatko sinä soturilakia? Tekisitkö klaanisi vuoksi mitä vain?”
Kipinätassusta kysymys oli yllättävä ottaen huomioon nykyisen tilanteen. ”Tietysti. Ei ole muuta klaania, jolle olisin uskollinen ellei Tähtiklaania lasketa.”
Pimeyskynsi siristi ainoaa silmäänsä. ”Tekisit mitä vain klaanisi vuoksi? Eikä mikään järkyttäisi uskollisuuttasi klaaniasi kohtaan?”
Kipinätassu häkeltyi, mutta nyökkäsi. ”Olen vannonut uskollisuuteni Myrskyklaanille. Pysyn aina uskollisena Myrskyklaanille ja taistelen sen puolesta. Ja Tähtiklaanin puolesta. Tapahtui mitä tahansa.”
Pimeyskynsi hymyili ja nyökkäsi. Hän antoi Kipinätassun loikata pois puunrungolta. ”Tänne paikkaan tulee monia kissoja. Mutta tänne saavat jäädä vain ne, jotka osoittavat taitonsa ja uskollisuutensa.”
Kipinätassu kurtisti kulmiaan, mutta ei hän ollut vastaankaan väittämässä. Joten, hän tyytyi nyökkäämään. Kipinätassu ei tiennyt, mikä tämä paikka oli. Kipinätassu oli Pimeyskynnen sanojen varassa eikä hänellä ollut vaihtoehtona kuin uskoa, mitä naaras hänelle kertoi.
Tässä oudossa metsässä olessaan Kipinätassulla oli aina outo tunne vatsanpohjassa. Hän ei osannut selittää sitä eikä ollut varma, mikä se tunne tarkalleen oli.
”Täällä on siis paljonkin muita?” Kipinätassu kysyi sitten ja Pimeyskynsi nyökkäsi.
”Enemmän kuin osaat kuvitella”, raidallinen naaras vastasi. ”No niin”, Pimeyskynsi hymyili – lempeää hymyä, jota Kipinätassu ei ollut ennen nähnyt Pimeyskynnen huulilla – ja katsoi Kipinätassua. ”Haluat varmasti oppia jotain taisteluliikkeitäkin tänään. Kerron sinulle lisää, kun aika on oikea.”
Pimeyskynsi johdatti Kipinätassun syvemmälle metsään, etsien heille rauhallista paikkaa harjoitella. Sen jälkeen, kun Salamasilmä oppilaansa kanssa oli tullut häiritsemään – Pimeyskynnen sanoin – heitä, oli Pimeyskynsi vienyt Kipinätassun aina tarkoituksella mahdollisimman syrjäiselle alueelle ja joka kerta uuteen paikkaan. Pimeyskynsi ei tosiaan halunnut, että he tulivat häirityksi.

”Herää jo, Kipinätassu!” Hohdetassu miltei huusi Kipinätassun korvaan. Oranssiturkkinen naaras käänsi päänsä äkisti ja mulkaisi valkoturkkista kollia vihaisesti. Kolli perääntyi ennen kuin naurahti huvittuneena.
”Jos missään ei pala, älä herätä minua noin”, Kipinätassu murahti Hohdetassulle. Hohdetassun sisko Loistetassu asteli veljensä vierelle ja näpäytti tätä korville hännällään. Kipinätassu virnisti huvittuneesti.
”Annan sinulle luvan herättää hänet millä keinolla vain haluatkin”, Loistetassu virnisti ja Hohdetassu älähti.
”Tulkaa jo!” Pisaratassu kutsui kolmikkoa oppilaiden pesän suulta.
”Minne me olemme oikein menossa?” Kipinätassu kysyi heti, kun oli saanut venyteltyä. ”Saa luvan olla jotain upeaa, kun herätit minut noin”, naaras antoi Hohdetassulle merkitsevän katseen.
”Me pääsemme harjoittelemaan yhdessä!” Loistetassu kertoi samalla, kun he astelivat ulos oppilaiden pesästä.
”Pääsemme hiomaan taistelutaitojamme!” Pisaratassu sanoi heille ja hymyili leveästi. Kipinätassukin innostui taas. Hän kyllä muisti, mitä viimeksi Hohdetassun kanssa taistellessa oli käynyt, mutta tällä kertaa hän oli parempi ja nopeampi kuin koskaan ennen.
Tuiskusielu, Hiirinenä ja Ampiaisturkki odottelivat oppilaitaan jo piikkihernetunnelilla. Tuiskusielu oli viimeksi saanut Kipinätassun kiehumaan, mutta oppilas ei antanut sen häiritä itseään. Kirjavan kollin katse oli nyt jotenkin pehmeämpi kuin ennen.
Lumet olivat sulaneet jo kovaa vauhtia ja taistelukuoppa oli jo aivan lumeton. Kipinätassu veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Hän oli valmis tähän.
Hänet laitettiin vastakkain Loistetassun kanssa. Kipinätassu piiskasi häntäänsä hetken aikaa ennen kuin rauhoitti mielensä. Hän muisteli kaikkea sitä, mitä Pimeyskynsi oli hänelle opettanut.
Loistetassu hyökkäsi ensin. Kipinätassu antoi vaistojensa viedä ja hän väisti. Loistetassu hyökkäsi uudestaan ja Kipinätassu väisti uudestaan. Hän oli nopeampi. Loistetassu siristi silmiään ja hyökkäsi uudestaan, yrittäen ennakoida Kipinätassun väistön. Kipinätassu virnisti ja väistämisen sijaan iskikin Loistetassua kylkeen. Loistetassu ei antanut Kipinätassulle kuitenkaan hetkeäkään aikaa iloita eikä Kipinätassu ollut edes olettanut niin käyvän. Loistetassu loikkasi Kipinätassun ylitse ja yritti iskeä pienempää oppilasta kasvoihin hännällään.
Kipinätassu virnisti. Hän näki tilaisuutensa tulleen. Hän juoksi nopeasti kuin tuuli Loistetassua kohti ja juuri viime hetkellä loikkasi takatassut edellä Loistetassun kylkeä päin. Suurempi naarasoppilas älähti ja lensi kumoon. Kipinätassu laskeutui nopeasti käpälilleen ja ennen kuin Loistetassu ehti nousta, hän laski tassunsa ruskeanoranssin naaraan kaulalle ja rintakehälle.
”Huh, Kipinätassu”, Loistetassu naurahti, ”olet kehittynyt aivan huimasti.”
Kipinätassu röyhisti rintaansa ja antoi Loistetassun nousta seisomaan. Oppilas näki mestarinsa Hiirinenän yllättyneen katseen. Hän ei ollut opettanut tuollaista liikettä Kipinätassulle. Kipinätassu oli ylpeä itsestään. Hän oli oppinut niin Hiirinenältä kuin Pimeyskynneltäkin paljon uusia taisteluliikkeitä. Hiirinenä ei sitä tiennyt ja varmasti luuli, että Kipinätassu oli itse harjoituksen lomassa keksinyt toimia miten oli toiminut.
Kipinätassu pärjäsi hyvin myös Hohdetassua ja Pisaratassua vastaan. Hiirinenä kehui oppilastaan ja kertoi olevansa ylpeä oppilaastaan ja tämän kehityksestä. Kipinätassu oli hymyillyt leveästi ja ollut tyytyväinen suoriutumiseensa. Hän tosiaan sai hyvää koulutusta ja apua Pimeyskynneltä mystisessä unien maailmassa.
”Olet kasvanut hurjasti”, Hiirinenä kehui, kun he olivat palaamassa takaisin leiriin, ”olet saanut lihasta ja voimaa. Ja nopeutta.”
”Minulla on hyvä mestari”, Kipinätassu hihkaisi ja Hiirinenä naurahti hymyillen.
”Osasit hyvin hyödyntää oppimaasi ja myös älyäsi harjoitusten aikana”, Hiirinenä alkoi puhumaan sitten ja käymään läpi tapahtunutta, ”sinusta tulee vielä loistava soturi. Voisimme mennä illemmalla saalistamaan sen suuren tammen luokse ja-”
Kipinätassu nyrpisti nenäänsä, kun voimakas kitkerä haju tunkeutui hänen sieraimiinsa. Hän yritti olla hengittämättä hajua yhtään sen enempää, mutta se oli miltei mahdotonta. Hiirinenän sanat jäivät täysin Kipinätassulta huomioimatta, kun voimakas ja epämiellyttävä haju kietoutui hänen ympärilleen kuin käärme. Jos tämä oli jonkun yrtin haju, oli vain hyvä ettei Kipinätassu joutunut viettämään päiviään yrttien ympäröimänä kuten hänen veljensä joutui. Naaras ei kyennyt ymmärtämään, miten näin voimakkaat hajut eivät saaneet Valotassua reagoimaan näin. Oliko kollin hajuaistissa vikaa vai oliko Kipinätassun hajuaistissa vikaa? Eikö Hiirinenä haistanut tätä kitkerää hajua? Oliko hän ainoa?
Valotassusta puheen ollen, kolli asteli juuri leirin poikki mukanaan yrttejä. Sieltä se haju oli siis peräisin. Ja Valotassu ei selkeästi ollut välittävinäänkään hajusta. Oliko kollin hajuaisti niin tukossa vai-
”Kipinätassu?” Hiirinenä hipaisi Kipinätassun kylkeä hännällään. ”Kuunteletko sinä?”
”Ai, anteeksi”, Kipinätassu hätkähti korviaan luimistaen. ”Metsästämään, eikö niin?”
Hiirinenä pudisteli päätään huvittuneena. ”Tulen hakemaan sinut rajapartioni jälkeen”, ruskea naaras sanoi. ”Muista, jos sinulla on univaikeuksia tai jotakin muuta mielen päällä, voit aina pyytää Sudenlaululta yrttejä avuksi!”
Kipinätassu tuijotti häkeltyneenä Hiirinenää, kun tämä asteli pian lähtevän kissajoukon luokse. Uniongelmia? Mistä Hiirinenä oli niin saanut päähänsä? Luuliko hän, että Kipinätassu ei siksi kuunnellut, kun oli väsynyt? Vaikuttiko hän väsyneeltä? Näyttikö hän väsyneeltä? Ajattelivatko kaikki niin?
Kipinätassu pudisti päätään ja suuntasi sisarensa Tuiketassun luokse, joka istui syömässä hiirtä hieman sivummalla. Kipinätassu innostui heti, sillä pääsi kertomaan taisteluharjoituksistaan ja onnistumisistaan Tuiketassulle.

”Korkeammalle!” Pimeyskynsi huusi alempaa ja Kipinätassu irvisti, mutta kiristi tahtiaan ja kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle kohti puun latvaa, jota ei tosin näkynyt. Usva sankkeni mitä korkeammalle Kipinätassu kiipesi. ”Nopeammin!”
Kipinätassu käytti kaikki voimansa ja kapusi yhä korkeammalle. Hän näki ylempänä häämöttävän oksan eikä suostunut luovuttamaan ennen kuin pääsisi sen luokse. Hän asettui oksalle istumaan ja hymyili ylpeästi. Pimeyskynsi hurrasi alempaa ja Kipinätassu hengitti raskaasti. Hän oli onnistunut!
Hetken aikaa oppilas istui oksalla ja antoi hengityksensä tasaantua. Hän katseli sankkaa usvaa ja loputtomiin kohoavia puita. Hento tuulenvire kulki oppilaan turkin lävitse.
Kipinätassu hätkähti, kun kuuli etäistä ääntä. Se kuulosti taistelun ääniltä, mutta hän ei ollut ihan varma. Hän yritti keskittyä saadakseen selvää. Se oli varmasti toinen kissa. Useampikin.
Oksan rasahdus sai Kipinätassun takaisin siihen hetkeen. Hänen allaan oleva oksa se ei ollut eikä kyllä lähistölläkään mikään oksista. Kaikki näytti olevan paikoillaan. Mikä sen rasahduksen oli sitten päästänyt? Ehkä hän oli vain kuvitellut, olihan tämä unessa tapahtuvaa.
Kipinätassu laskeutui alas Pimeyskynnen luokse ja hymyili leveästi aikuiselle kissalle. Pimeyskynsi nyökkäsi hänelle ja johdatti Kipinätassun sitten taas kauemmaksi ennen kuin alkoi opettamaan uutta taisteluliikettä hänelle.
Ja sen hetken verran, kun heidän katseensa kohtasivat, näki Kipinätassu Pimeyskynnen yhdessä silmässä ylpeän ja lempeän pilkkeen.

VIIDES LUKU
Mun koti ei oo täällä

Lehtikaiho oli ensimmäinen, jolle Olkiväre kertoi lähtevänsä. Se vain tapahtui - sekä kertominen että päätös lähtemisestä. Ei hän kokenut enää Myrskyklaania kodikseen, jos oli koskaan edes kokenut, eikä hän kuulunut enää klaanitovereidensa joukkoon. Lähes kukaan ei edes tuntenut häntä, ei oikeasti. He näkivät naaraan siinä missä Olkiväre oli kolli, ja vaikka hän paljastaisi todellisen itsensä heille, ei hän uskonut kenenkään todella näkevän häntä kollina. Metsäkin vain muistutti häntä Vääräkajosta, jonka kuolemasta kolli ei vieläkään ollut täysin päässyt ylitse, ja hän tunsi muiden katseet niskassaan ihan sama minne hän meni. Hän rakasti Myrskyklaania ja sen kissoja, mutta hänen sydämensä ei enää sykkinyt samalla tavalla kuin ennen. Myrskyklaanissa hän ei voisi elää omana itsenään, vaan joutuisi elämään valheiden ja kipeiden muistojen ympäröimänä.
“Oletko aivan varma?” Lehtikaiho kysyi.
Olkiväre heilautti häntäänsä. “Olen.” Hän ei ollut koskaan ollut mistään yhtä varma. “Myrskyklaani ei ole kotini enää.”
“Oletko jutellut Ilveskuuralle?”
“En vielä. En… en tiedä miten hänelle kertoisin. Entä jos hän ei halua mukaani? En voi jäädä Myrskyklaaniin, mutten myöskään voi lähteä ilman Ilveskuuraa”, Olkiväre sanoi hiljaa.
Lehtikaiho hymähti. “Eiköhän hän tule mukaasi.”
Olkiväre toivoi niin. Hän todella, todella toivoi niin.
“Entäs muut? Kimallepuro ja Villivirne erityisesti?” Lehtikaiho jatkoi kyselyään - naaras oli aina utelias kaikesta. “Aiotko kertoa heille?”
“Kyllä, tai en”, Olkiväre sanoi. “Kerron Kimallepurolle - en voi vain lähteä hänen luotaan sanomatta ensin miksi - mutta en kerro mitään Villivirneelle. Hän ei koskaan päästäisi minua lähtemään.”
“Hyvä on. Mutta mistä tiedät päästääkö Valhetähtiä sinua edes lähtemään? Hänhän voi käskeä sinua jäämään.”
Olkiväre ei vastannut. Hän halusi lähteä niin, että mahdollisimman vähän kissoja tietäisi ja se tarkoitti myös sitä, ettei Valhetähti tiennyt. Kollilla ei ollut mitään aikomusta kertoa muille kuin Lehtikaiholle, Kimallepurolle, Ilveskuuralle ja ehkä Lehmussydämelle, jos sopiva hetki sattuisi eteen.
“Olkiväre… Kai sinä aiot kertoa Valhetähdelle aikeistasi?”
“Sillä ei ole mitään väliä”, Olkiväre tiuskahti. “Minä lähden - halusi päällikkö sitä tai ei. Lähden täältä vaikka taistellen, jos se sitä vaatii. Lähden tai kuolen lähtiessäni.”
Lehtikaiho räpäytti silmiään, eikä sanonut enää mitään. Olkiväre tuijotti naarasta takaisin oranssit silmät leimuten päättäväisyyttä. Hänellä ei ollut aikomustakaan jäädä: jos Valhetähti halusi hänen jäävän, tämän tulisi tappaa hänet niin, että ainakin hänen ruumiinsa jäisi Myrskyklaanin puolelle. Mutta hänen sielunsa, hänen henkensä, ei jäisi tänne enää.

Ilveskuuralle kertominen pelotti kaikista eniten. Ajatukset pyörivät Olkiväreen mielessä sekalaisena myrskynä täynnä ahdistusta ja pelkoa. Entä jos Ilveskuura ei tulisi hänen mukaansa - mitä hän sitten tekisi? Kuinka hän voisi aloittaa elämänsä uudelleen uudessa klaanissa ilman sitä yhtä kissaa, jonka seurassa hän tunsi olevansa vapaa kahleistaan? Entä jos Ilveskuura päättäisi katkaista ystävyytensä häneen - mitä jos Olkiväreen päätös olisi kaiken loppu, eikä kaiken alku? Miten hän silloin voisi enää kohdata Ilveskuuraa kokoontumisissa?
Olkivärettä pelotti, kun hän otti ensimmäisen - tai kenties viimeisen - askeleensa kohti Ilveskuuraa, pyysi tätä seuraamaan häntä ja johdatti heidät ulos leiristä hiljaiselle aukealle. Kolli katsoi häntä kysyvästi, mutta kärsivällisesti niin kuin hän oli tehnyt kymmeniä kertoja aiemminkin. Olkiväre tunsi syyllisyyttä. Aina hän oli hukuttamassa Ilveskuuran omiin ongelmiinsa ja murheisiinsa, vetämässä kollia suuntaan jos toiseen antamatta mitään takaisin.
Hän muuttuisi. Heti kun hän pääsisi pois Myrskyklaanista, hän muuttuisi. Hän vain tarvitsi Ilveskuuren rinnalleen.
“Minä lähden”, Olkiväre sanoi ja tuijotti Ilveskuuraa suoraan tämän eriparisilmiin.
Ilveskuura kallisti päätään. “Sinä… lähdet? Minne, mitä tarkoitat?”
“En tiedä. Jonnekin muualle, toiseen klaaniin. Ihan mihin tahansa, kunhan minun ei tarvitse jäädä tänne”, Olkiväre sanoi ja rukoili Tähtiklaanilta, että Ilveskuura tunnistaisi hänen äänensä päättäväisyyden - tunnistaisi, ettei mikään saisi ruskean kollin mieltä muuttumaan.
“Selvä”, Ilveskuura sanoi. “Milloin me lähdemme?”
Olkiväre räpäytti silmiään hämmentyneenä. “Me? Sinä-”
“En jää tänne ilman sinua.”
“Perheesi on täällä!”
“Niin on sinunkin.”
“Niin, mutta-”
Ilveskuura painoi kuononsa Olkiväreen kuonoa vasten. “Sinä et lähde mihinkään ilman minua, onko selvä? Tiedän, etten voi muuttaa mieltäsi, mutta sinäkään et voi muuttaa minun mieltäni. Ellet sitten halua, että minä en tule mukaasi.”
“En tietenkään halua! Minä- minun oli tarkoitus kysy sinua mukaan”, Olkiväre kuiskasi. “Mutta oletko aivan varma? En halua, että teet tätä päätöstä hetken mielijohteesta.”
“Olen.” Ilveskuura hymyili. “Ei minun tarvitse miettiä tämän enempää. Minne sinä kuljet, kuljen minäkin.”
“Ja minä menen sinne, minne sinäkin”, Olkiväre kuiskasi takaisin. Se oli molemminpuolinen lupaus: he tulisivat aina pysymään yhdessä, minne ikinä polku heidät veisikään. “Entä Sulkatassu? Olet hänen mestarinsa.”
Ilveskuura huokaisi hiljaa. “Tiedän… en haluaisi menettää häntä, mutta uskon hänen saavan hyvän uuden mestarin. Ehkä saan uuden oppilaan toisessa klaanissa.”
“Anteeksi.”
“Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Valinta sinun ja Sulkatassun välillä on helppo”, Ilveskuura naurahti.
He juttelivat hetken siitä, miten ja milloin he lähtisivät. Kumpikaan ei tiennyt, miten se onnistuisi ja mikä olisi juuri oikea hetki, mutta he tiesivät lopulta onnistuvansa. Olkiväre ei edelleenkään halunnut kertoa Valhetähdelle, vaikka Ilveskuura sitä ehdottikin. Ruskeasta kollista vain tuntui, ettei päällikkö päästäisi heitä, ei ainakaan helpolla.
Ilveskuura halusi myös hyvästellä perheensä ennen lähtöä, ja Olkiväre nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Hän itse juttelisi vielä Kimallepurolle, mutta vasta ollessaan aivan varma siitä, miten ja milloin lähtö onnistuisi.
Yhden asian kolli kyllä tiesi jo. Hän halusi lähteä yöllä muiden nukkuessa.

Asiat alkoivat selkiytyä jo seuraavien päivien aikana, kun Ilveskuura yhtäkkiä tuli Olkiväreen luokse häntä heiluen innokkaasti. Hän veti ruskean kollin sivummalle pois kuulevien korvien luota ja madalsi vielä varmuuden vuoksi ääntään.
“Taisin keksiä, miten lähdemme!” Ilveskuura kuiskasi innoissaan. “Tai no, Sudenlaulu keksi.”
“Sudenlaulu?” Olkiväre oli yllättynyt. Hän tiesi, että Ilveskuura oli jo maininnut joillekin sisaruksilleen lähdöstä. Millainen idea Sudenlaululla oli? Miten parantaja heitä voisi auttaa?
“Hän kertoi, että Tarinamieli on myös ajatellu lähtöä - en tiedä miksi - ja että Tarinamielen kautta voisimme saada luvan Valhetähdeltä.”
Olkiväre kurtisti kulmiaan. Hän ei edelleenkään pitänyt siitä ajatuksesta, että päällikkö tietäisi. Hän pelkäsi Valhetähden kieltäytyvän ja estävän heidän lähtönsä kokonaan, jos tietäisi heidän suunnitelmistaan, mutta samalla hän tiesi Ilveskuuran, Lehtikajon ja Sudenlaulun olevan oikeassa. Valhetähdelle täytyi kertoa, tavalla tai toisella. Muuten hän voisi luulla toisen klaanin kaapanneen heidät, ja se jos mikä sytyttäisi turhia tappeluita.
“Veljeni ehdotti myös, että menisimme Jokiklaaniin. Meidät kuulemma otettaisiin siellä todennäköisimmin vastaan, ja Jokiklaanin varapäällikkö varmasti auttaisi meitä”, Ilveskuura jatkoi. “Kuulostaako… kuulostaako Jokiklaani hyvältä?”
“Totta kai! Jokiklaani…” Olkiväre katosi omiin ajatuksiinsa. Voisiko Jokiklaani olla hänen kotinsa? Se kuulosti… oikealta. Hän ei tuntenut melkein ketään sieltä, mikä oli vain hyvä asia, eikä vesi tai uiminen olisi hänelle ongelm. Hän kaipasi avarampaa reviiriä, minkä takia hän oli alunperin pohtinut Tuuliklaania, mutta Jokiklaani kuulosti myös hyvältä. “Jokiklaani käy hyvin.”
“Loistavaa!” Ilveskuura sanoi ja puski Olkivärettä vasten. “Enää meidän täytyy odottaa, että Tarinamieli juttelee Valhetähdelle.”
“Tiedäthän, että minä lähden, vaikka Valhetähti yrittäisi estää?” Olkiväre halusi olla aivan varma siitä, että Ilveskuura ymmärsi Olkiväreen lähtevän hinnalla millä hyvänsä. “Vaikka hän sanoisi tai tekisi mitä, minä en jää tänne.”
“Tiedän”, Ilveskuura sanoi, “ja minä seuraan sinua.”
Olkiväre hymyili. Joskus hän pelkäsi Ilveskuuran seuraavan häntä liikaakin - entä jos joku päivä hänen seuraaminen koituisi kollin kohtaloksi? Hän halusi sanoa pelkonsa ääneen valkealle kollille, mutta pelkäsi tämän reaktiota. Tai ehkä hän pelkäsi omaansa.
“Minun täytyy etsiä Kimallepuro”, Olkiväre sanoi. “Aion pyytää häntä mukaamme.”
Ilveskuura räpäytti yllättyneenä silmiään. “Luuletko, että hän tulee mukaan?”
“En tiedä, mutta aion yrittää. En halua hänen ajattelevan, että olen hylkäämässä hänet. Hän on… kenties ainut syy miksi jäisin Myrskyklaaniin, ja jos on edes pieni mahdollisuus, että hän haluaisi tulla mukaan, minun on yritettävä.” Olkiväreen katse kulki aukiota pitkin, kunnes se pysähtyi harmaanruskeaan naaraaseen, joka asetti saalistamansa oravan tuoresaaliskasaan. Kolli kääntyi kohti Ilveskuuraa. “Nähdään.”
“Nähdään”, Ilveskuura sanoi ja kosketti hennosti hännällään Olkivärettä, joka hymyili takaisin valkealle soturille.
Olkiväre loikki Kimallepuron luokse ja yritti lyhyen matkansa aikana pohtia, miten hän kysyisi siskoaan mukaan Jokiklaaniin. Miten hän edes aloittaisi? Kysyisikö hän vain suoraan? Kolli ei ehtinyt miettiä sen pidemmälle, kun hän jo saapui Kimallepuron luokse.
“Hei, Olkiväre!” Kimallepuro tervehti veljeään.
“Hei, Kimallepuro, oletko vielä syönyt?” Olkiväre kysyi. Kentei helpointa olisi jutella Jokiklaanita samalla, kun he ruokailivat - ja lisäksi Olkiväre saisi hieman enemmän aikaa pohtia, miten sanottaisi asiansa.
“En. Haluatko jakaa riistan kanssani?” Kimallepuro kysyi.
“Totta kai!”
He valitsivat myyrän, veivät sen Olkiväreen pyynnöstä leirin laitamille ja alkoivat rauhassa syömään. Kimallepuro kertoi kuulumisia päivästään: kuinka hän oli jälleen kerran lähtenyt aikaiselle aamukävelylleen, nähnyt auringon nousevan järven ylle sekä onnistunut saalistamaan linnun. Olkiväre jakoi myös omat, vähäiset kuulumisensa päivästään, vaikka hänen rinnassaan poltti vain yksi kysymys.
Lopulta Olkiväre tiesi, että hänen olisi vain kysyttävä se.
“Kimallepuro”, kolli aloitti vaivaantuneena, “tuletko kanssani Jokiklaaniin?”
“Mitä?”
“Jokiklaaniin? Lähden sinne lähipäivinä Ilveskuuran kanssa ja haluaisin sinut mukaani - jos sinä siis haluat tulla”, Olkiväre selitti. Hänen hännänpäänsä vääntelehti hermostuneena.
Kimallepuro räpäytti vihreitä silmiään hämmentyneenä, ja Olkiväre antoi siskolleen aikaa prosessoida kuulemaansa. “Sinä lähdet pois? Kokonaan pois?”
“Kyllä”, Olkiväre sanoi. “Kukaan muu ei tiedä vielä - paitsi Ilveskuura tietenkin, sekä Sudenlaulu ja Tarinamieli - joten älä kerro kenellekään, okei?”
“En tietenkään. Eikö Valhetähtikään tiedä?”
Olkiväre pudisti päätään. “Ei vielä.”
Kimallepuro nyökkäsi, ja Olkiväre jäi odottamaan siskonsa vastausta. Entä jos Kimallepuro päättäisi jäädä Myrskyklaaniin? Olkiväre ymmärtäisi kyllä, olihan heidän koko perheensä - tai ainakin se, mitä siitä enää oli jäljellä - Myrskyklaanissa, sekä kaikki ystävät ja tutut. Kimallepuro oli hiljainen ja vaitonainen, joten ehkä tutustuminen uuteen klaaniin, sen tapoihin ja kissoihin, ei houkuttanut häntä yhtään. Olkiväre ymmärtäisi kyllä.
Kimallepuron vastaus kuitenkin yllätti kollin. “Tietenkin minä tulen.”
“Oikeasti?” Olkiväre kysyi silmät kirkastuen. “Oletko aivan varma?”
“Totta kai olen!”
Olkiväre puski onnellisena siskoaan kylkeen ja nuolaisi vielä tämän korvaa. “Mahtavaa! Voimme aloittaa uuden elämän yhdessä!”
“Niin voimme”, Kimallepuro naukaisi kehräten. “Entä-”
“Olkiväre, Häivätuuli määräsi sinut mukanani rajapartioon”, Täplätuulen ääni keskeytti Kimallepuron, joka sulki äkkiä suunsa.
“Tullaan”, Olkiväre sanoi. “Jutellaan myöhemmin lisää, Kimallepuro.”
Hän kosketti nopeasti siskonsa korvaa ennen kuin lähti Täplätuulen perässä muiden rajapartioon lähtevien luokse. Tuiskusielu tervehti häntä heilauttamalla häntäänsä, ja Kotkasiipi keskeytti keskustelunsa Ruusutassun kanssa nyökätäkseen Olkiväreelle. Olkiväre tervehti heitä kaikkea pienellä hännän heilautuksella, vilkaisi taakseen kohti Kimallepuroa ja lähti sitten matkaan.

Lehmussydän oli seuraava, joka sai tietää Olkiväreen aikeista lähteä Myrskyklaanista. Olkiväre ei aluksi aikonut kertoa sedälleen mitään lähdöstään, mutta raidallinen soturi oli aina ollut tarkkakatseinen ja huomasi Olkiväreen käyttäytymisen muuttuneen pirteämäksi ja määrätietoisemmaksi aivan yhtäkkiä. Hän mainitsi asiasta Olkiväreelle heidän ruokaillessa yhdessä, ja Olkiväre veti hetken mielijohteesta raidallisen soturin sivummalle.
“Lähden Jokiklaaniin”, Olkiväre sanoi. “Siksi olen käyttäytynyt eri tavalla.”
“En- en ymmärrä. Sinä lähdet Jokiklaaniin? Mitä tarkoitat?” Lehmussydän hämmästeli.
Olkiväre oli tiennyt Lehmussydämelle kertomisen olevan vaikeaa. Raidallinen soturi oli ollut kuin isä Olkiväreelle ja hän tiesi, ettei tämä tulisi hänen mukanaan Jokiklaaniin: olihan Lehmussydämellä perhe Myrskyklaanissa. Kertominen Jokiklaaniin lähdöstä oli sama asia kuin Lehmussydämen hyvästeleminen, ja Olkiväre ei ollut siihen valmis.
Hän selitti Lehmussydämelle nopeasti hänen ja Ilveskuuran suunnitelmasta jättää Myrskyklaani taakse.
“Oletko aivan varma tästä?”Lehmussydän kysyi.
Olkiväre nyökkäsi. “En ole koskaan ollut mistään yhtä varma. Anteeksi, Lehmussydän, mutta en vain voi jäädä tänne. En voi olla oma itseni täällä. Tarvitsen uuden aloituksen.”
Lehmussydän huokaisi. “Ymmärrän. Mitä mieltä Villivirne on?” Kun irvistys levisi Olkiväreen kasvoille, Lehmussydän kurtisti kulmiaan. “Kai olet kertonut hänelle?”
“En”, Olkiväre myönsi. “Enkä aiokaan.”
“Sinun täytyy kertoa hänelle! Hän on isäsi: hän haluaa tietää. Hän ANSAITSEE tietää.”
“En voi.” Se ei ollut valhe. Olkiväre ei millään voinut kertoa isälleen lähtevänsä. Jos jo Lehmussydämelle kertominen oli vaikeaa, entäs sitten Villivirneelle - hänen oikealle isälleen? Olkiväre ei voinut, hän ei kerta kaikkiaan kyennyt siihen.
“Sinun täytyy.”
“Kerro sinä hänelle sitten, kun olen lähtenyt”, Olkiväre pyysi.
“Ymmärrätkö, kuinka hirveältä hänestä tuntuu, jos hän saa tietää veljeltään hänen pentunsa vaihtaneen klaania?”
“Olkiväre on vaihtamassa klaania?”
Olkiväre kääntyi salamana. Hetken ajan hän pelkäsi äänen kuuluneen Villivirneelle, mutta hänen takanaan seisoikin hämmentynyt Tuiketassu. Kolli kirosi mielessään. Hän oli halunnut, että mahdollisimman vähän kissoja tietäisi hänen lähdöstään, ja nyt Tuiketassukin tiesi.
“Mihin sinä olet menossa?”
“Jokiklaaniin.”
Tuiketassu nyökkäsi hitaasti, melkein kuin hän olisi kumartanut, ja hänen kasvoillaan oli pieni, apea hymy. “Toivottavasti löydät onnesi sieltä. Minulle tulee ikävä sinua.”
Olkiväre nyökkäsi. “Kiitos. Minullekin sinua.”
Kolli tiesi, että jos hän jäisi Myrskyklaaniin, hänestä ja Tuiketassusta voisi tulla läheiset. Tuiketassu ja Olkiväre olivat viettäneet viime päivinä enemmän aikaa yhdessä. Vaaleanruskea naaras vaikutti toisinaan ikäistään paljon vanhemmalta puhuessaan, ja kolli oli nopeasti huomannut oppilaalla olevan häneen rauhoittava vaikutus. Nytkin kun Tuiketassu vain tuijotti häntä vakaalla ja tyynellä katseella, eikä kyseenalaistanut Olkivärettä tai yrittänyt muuttaa tämän mieltä, kolli tunsi olonsa rauhallisemmaksi. Hän todella jäisi ikävöimään serkkuaan.
“Lehmussydän, Valotassulla on sinulle asiaa”, Tuiketassu sanoi isälleen, hymyili vielä kerran Olkiväreelle ja lähti sitten tiehensä.
“Sinä todella lähdet”, Lehmussydän kuiskasi, “etkä aio kertoa mitään Villivirneelle.”
“Olen pahoillani”, Olkiväre sanoi.
“Hän menettää koko perheensä.”
“Hänellä on yhä sinut.”
Lehmussydän huokaisi uudelleen. “Hän rakastaa sinua ja Kimallepuroa enemmän kuin ketään muuta. En ihmettelisi, vaikka hän lähtisi teidän peräänne.”
Olkiväreen niskakarvat nousivat aavistuksen verran ylös. “Hän ei saa seurata meitä. Estä häntä, Lehmussydän, ole niin kiltti.”
“Sinä tuhoat hänet.”
Syyllisyys pisti Olkivärettä. Hän tiesi satuttavansa isäänsä enemmän kuin koskaan, kun hän lähtisi pois yhdessä Kimallepuron kanssa. He kaksi olivat ainoat elossa olevat Villivirneen perheestä, jos Lehmussydäntä ei laskettu, mutta Olkiväre tunsi tukahtuvansa Myrskyklaaniin. Yhtenä syynä sille oli Villivirne.
Ehkä joku päivä he voisivat olla kuin isä ja poika. Nyt he kuitenkin olivat vielä etäinen isä ja tuntematon tytär, ja heidän suhteensa oli koristeltu valheilla.
“Olkiväre, siinä sinä olet.” Kimallepuro pysähtyi veljensä ja Lehmussydämen luokse. “Minun täytyy jutella kanssasi. Kahden.”
“Okei”, Olkiväre sanoi.
Lehmussydän nousi tassuilleen ja katsoi merkitsevästi Olkivärettä. “Mieti sanojani, ole niin kiltti.”
Olkiväre ja Kimallepuro odottivat, kunnes Lehmussydän oli poistunut kuuloetäisyydeltä ennen kuin he sanoivat mitään. Olkiväre kertoi nopeasti, että Lehmussydän tiesi heidän lähdöstään Jokiklaaniin, mutta huomasi Kimallepuron olemuksen muuttuvan vaivaantuneeksi. Naaras liikutteli tassujaan ja väisti veljensä katsetta.
“Asiani koskee juuri sitä… lähtemistä”, hän sanoi hiljaa. “Olkiväre, olen pahoillani, mutta en voikaan jättää Myrskyklaania. Olemme kasvaneet täällä: minun koko elämäni on täällä, enkä tiedä pystynkö kutsumaan Jokiklaania kodikseni, vaikka olen yrittänyt kuvitella itseni sinne lukemattomia kertoja. Anteeksi, Olkiväre.”
Pettymys valtasi Olkiväreen. Hän halusi Kimallepuron mukaansa aivan kuten hän halusi Ilveskuuran, mutta tiesi pyytävänsä paljon. Myrskyklaanista - heidän kodistaan - lähteminen ei olisi helppoa, eikä Olkiväre oikeastaan edes yllättynyt siitä, että Kimallepuro oli muuttanut mieltään. Pettymyshän se oli, mutta kolli ei aikoisi sanoa vastaan. Kimallepuro tekisi omat valintansa.
“Okei”, Olkiväre sanoi ja hymyili varovaisesti. “Minä ymmärrän.”
“Olen niin pahoillani”, Kimallepuro sanoi. Hän astui lähemmäs veljeään ja kosketti kuonollaan kollin omaa. “Me näemme vielä kokoontumisissa, eikö vain? Välissämme on vain yksi järvi.”
“Me näemme vielä. Olemme yhä veli ja sisko, vaikka olisimme kaukana toisistamme.”
Kimallepuro hymyili. “Onko Tarinamieli vielä jutellut Valhetähden kanssa?”
“Hän aikoo kysyä huomenna auringonhuipun aikaan Valhetähdeltä lupa, mutta antoi päällikkö luvan tai ei, minä lähden joka tapauksessa”, Olkiväre sanoi.
“Hyvästelemme siis silloin”, Kimallepuro sanoi, mutta nähdessään Olkiväreen synkentyneen ilmeen, hän jatkoi varovaisesti: “Emmekö hyvästelekin?”
“Lähden jo tänä yönä”, Olkiväre kuiskasi. “En halua kerätä huomiota. Haluan vain… kadota, jos niin voi sanoa. Tämä on viimeinen päiväni täällä, Kimallepuro.”
Kimallepuro painautui vasten Olkivärettä. “Hyvästi, Olkiväre.”
He olivat toisiinsa kiinni painautuneina, eivätkä enää sanoneet sanaakaan. Eivät he tarvinneet sanoja: kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli ja haluaisi sanoa, ja he kumpikin vastasivat siihen hengittämällä samaan tahtiin ja lämmittämällä toisiaan. Olkiväre ei ollut vielä täysin sisäistänyt sitä, että hän todella lähtisi klaanista ensi yönä. Mitä Tarinamieli ajattelisi, kun Olkivärettä ja Ilveskuuraa ei enää löytyisi mistään? Mitä Villivirne tekisi, kun hän tajuaisi pentunsa lähteneen? Kuka kertoisi koko klaanille totuuden - Lehtikaiho, Kimallepuro, Lehmussydän vai Tuiketassu?

Seuraava yö tuli nopeasti, ja Olkiväre herätti Ilveskuuran. Kolli venytteli haukotuksen saattelemana, nuolaisi Olkiväreen korvaa ja hiipi varovaisesti ulos sotureiden pesästä. Olkiväre seurasi häntä vaitonaisena, mutta sydän jännityksestä hakaten. Vihdoin se tapahtuisi! Hetki, jota Olkiväre oli odottanut soturiksi nimittämisestä lähtien, oli vihdoin tullut.
He hiipivät leirin takaa ulos. Olkiväre oli toivonut näkevänsä Kimallepuron odottamassa heitä, mutta naarasta ei näkynyt: hän oli yhä nukkumassa sotureiden pesässä. Leirin ulkopuolella Olkiväre kääntyi ja kuiskasi hyvästinsä entiselle kodilleen ja kaikille niille muistoille, joita hän oli sieltä saanut. Hän hyvästeli ystävänsä, mutta myös emonsa ja Vääräkajon, vaikka tiesikin heidän yhä näkevän hänet Tähtiklaanista ihan sama missä klaanissa hän oli. Mutta Sammalrae ja Vääräkajo olivat yhä Myrskyklaanin kissoja, Olkiväreestä puolestaan tulisi jokiklaanilainen.
Mutta ehkä Olkiväre tarvitsikin etäisyyttä perheestään.
Matka sujui vaitonaisesti, vaikkakin yllättävän nopeasti. Olkiväre oli vielä kerran varmistanut Ilveskuuralta tämän olevan sitä, mitä kolli halusi, ja valkea soturi oli vastannut myöntävästi. He pysähtyivät saalistamaan aivan Myrsyklaanin ja Varjoklaanin rajan tuntumassa, sillä loppumatka olisi käveltävä ilman saalista. Järveä kiertäessään he pysyivät mahdollisimmat lähellä järven rantaa, jotta yöpartion sattuessa heidän kohdalleen, he olisivat toivottavasti turvassa.
Pian he ylittivät rajan Jokiklaanin rajalle, ja jännitys alkoi jälleen aaltoilla Olkiväreen sisällä. Entä jos he eivät pääsisi Jokiklaanin kissoiksi? Sudenlaulu oli kyllä kertonut, että Uniyö varmasti auttaisi heitä, mutta loppujen lopuksi Uniyö oli vain varapäällikkö, ja Valkotähti tekisi viimeisen päätöksen. Mitä jos he eivät koskaan sopeutuisi Jokiklaaniin? Jokiklaanin tavat kuitenkin poikkesivat voimakkaasti heidän omistaan. Olisiko Tuuliklaani siinä tapauksessa vastaanottava heitä kohtaan?
Olkiväreen ajatukset kulkeutuivat Tarinamieleen. Naaras ei ollut kertonut miksi hän halusi nimenomaan Tuuliklaaniin tai miksi hän ylipäätään halusi pois Myrskyklaanista, eikä Olkiväre ollut kysynyt. Jokiklaanin hajujen vahvistuessa hän toivoi Tarinamielen onnistuvan ja löytävän kotinsa Tuuliklaanista. Ehkä he tulisivat vielä tapaamaan kokoontumisessa ja voisivat vaihtaa kokemuksiaan klaanin vaihtamisesta.
“Olemme aivan kohta perillä”, Ilveskuura kuiskasi. “Odotammeko aamuun? Olemme varmasti turvassa järven rannalla, ja jos lähdemme ennen yhtäkään aamupartiota, kaiken tulisi sujua hyvin.”
“Hyvä idea”, Olkiväre sanoi. “Aamu on kohta täällä. Nukutaan hetki ja jatketaan sitten.”
He painautuivat toisiaan vasten kahden kiven juurelle ja sulkivat silmänsä. Olkiväreestä tuntui kuin vain hetki olisi kulunut, kun Ilveskuura pian tökki häntä hereille. Ruskea kolli avasi silmänsä ja haukotteli syvään. Hän todella tarvitsisi hyvät yöunet seuraavana yönä, ja toivoi tekevänsä sen Jokiklaaniin leirissä.
He jatkoivat matkaa unisina ja hieman nälkäisinä, mutta hidastivat vauhtiaan lähestyessään leiriä. He eivät halunneet vain ilmestyä toisen klaanin leiriin ja tuumivat olevan parempi, jos partio saattaisi heidät sisään. Ehkä heihin luotettaisiin sillä tavalla helpommin, eivätkä he vaikuttaisi liian tunkeilevilta.
Ilveskuuran vatsa päästi pienen murahduksen, ja Olkiväre löi kevyesti hännällään valkeaa kollia kiusallaan. Kolli löi häntä takaisin, ja hetken ajan Olkiväre oli valmis loikkaamaan ystävänsä selkään ja kaatamaan tämän, kuten he olivat usein leikkitapellessaan tehneet. He eivät kuitenkaan olleet enää tutulla ja turvallisella Myrskyklaanin reviirillä, joten Olkiväre pysäytti itsensä.
“Keitä te olette?”
He kääntyivät ja näkivät Jokiklaanin parantajaoppilaan Vesitassun tuijottavan heitä uteliaina, vaikkakin hieman hämmentyneinä.
“Olen Olkiväre ja tässä on Ilveskuura”, Olkiväre kiirehti esittelemään heidät. “Olemme Myrskyklaanista, mutta… haluaisimme liittyä Jokiklaaniin.”
“Jokiklaaniin?” Vesitassu ihmetteli. “Eikö Myrskyklaani ole hyvä klaani?”
“Tottakai on! Emme vain- haluamme Jokiklaaniin”, Olkiväre sanoi.
“Voitko viedä meidät Valkotähden ja Uniyön puheille?” Ilveskuura kysyi varovaisesti.
Vesitassu kohautti lapojaan. “Toki. Olin menossa hakemaan yrttejä Kaamosmarjalle, mutta enhän minä teitä tänne voi yksin jättää. Tulkaa perässä.”
Harmaa parantajaoppilas heilautti häntäänsä. Olkiväre ja Ilveskuura vilkaisivat toisiaan helpottuneena ja lähtivät nuoren oppilaan perään.
Matkalla Vesitassu puhui enemmän kuin Olkiväre ja Ilveskuura olivat puhuneet koko matkansa aikana. Hän kertoi paljon Jokiklaanista, yrteistä ja jostain syystä Yksisiivestä, joka paljastui Uniyön siskoksi. Olkivärettä hermostutti aina vain enemmän, vaikka Vesitassu yrittikin rauhoitella häntä puheellaan.
“Jos kerran minäkin pääsin Jokiklaaniin - ilmeisesti isoisäni on todella vihattu tai jotain sinne päin - kyllä tekin pääsette! Älkää turhaan hermoilko”, Vesitassu kehräsi.
Heidän hermostuneisuudelleen oli kuitenkin hyvä syy. Heti leirissä kaikkien katseet kääntyivät heihin ja kissajoukot alkoivat supatella keskenään. Joku kutsui heitä tunkeilijoiksi, joku toinen taas vakoojiksi, ja kolmas lähti hakemaan Valkotähteä tämän pesästä.
Uniyö oli juuri ilmeisesti jakamassa sotureita ja oppilaita partioihin, mutta nähdessään Olkiväreen ja Ilveskuuran, hän antoi nopeasti lopuille kissoille tehtävät ja kiiruhti kaksikon luokse. “Olkiväre, mitä te täällä teette?”
“Tämä on Ilveskuura”, Olkiväre kertoi. “Haluamme liittyä Jokiklaaniin. Sudenlaulu sanoi, että voisit auttaa meitä.”
“Se ei ole minun päätökseni, mutta voin yrittää auttaa suostuttelemaan Valkotähtden. Minkä takia te Jokiklaaniin näin yhtäkkiä haluatte?”
Olkiväre vilkaisi Ilveskuuraa. “Myrskyklaani ei ole enää kotimme.”
“Ja miksi ajattelette, että Jokiklaani olisi teille yhtään enemmän koti? Meidän tapamme ovat todella erilaiset teidän tapoihinne verrattuna”, Valkotähti kysyi. Hän hätisteli hännällään kuuntelemaan jääneen Vesitassun pois. “Reviirimmekin on aivan erilainen.”
“Aiotko todella päästää heidät Jokiklaaniin?” joku Olkiväreen ja Ilveskuuran ympärille kerääntyneistä sotureista kysyi.
“Se jää nähtäväksi. Miksi juuri Jokiklaani?”
“Emme pelkää vettä, jos sitä mietit”, Olkiväre sanoi. “Jokiklaani tuntuu kaikista klaaneista parhaimmalta. Tiedän, että tapamme ovat todella erilaiset ja tulemme tarvitsemaan totuttelua, mutta olemme valmiita sopeutumaan ja oppimaan teidän elämänne. Taivalsimme pitkän matkan tänne ja olemme miettineet tätä vieläkin pidemään. Emme tehneet tätä päätöstä yhdessä yössä.”
“Onko Valhetähti suostunut tähän?” Valkotähti kysyi.
“Kyllä”, Ilveskuura vastasi ennen kuin Olkiväre ehti sanoa mitään. “Hän on antanut suostumuksensa ja tietää meidän olevan täällä.”
Ainakin melkein, Olkiväre ajatteli. “Haluamme jäädä tänne. Tarvitsemme uuden elämän ja uuden aloituksen, eikä Myrskyklaani tunnu enää oikealta paikalta elää.”
“En oikein tiedä… Olen viime aikoina hyväksynyt paljon ulkopuolisia Jokiklaaniin, eikä teillä ole edes sukuakaan täällä”, Valkotähti sanoi ja pudisti päätään. “En voi-”
“Anteeksi, että keskeytän Valkotähti, mutta”, Uniyö aloitti, “nämä kaksi ovat matkustaneet järven toiselta puolelta tänne asti. He olisivat voineet mennä Varjoklaanin tai Tuuliklaaniin, jopa Taivasklaani on lähempänä, mutta he valitsivat kaikista klaaneista meidät. Sen täytyy merkitä jotain.”
“Ilveskuura ja minä olemme taitavia ja vahvoja sotureita”, Olkiväre yritti. “Ilveskuura on kokenut soturi. Hänellä oli jopa oppilas Myrskyklaanissa.”
“Ja vaikka Olkiväreestä tuli muutama kuu sitten soturi, hän on yksi vahvimmista ja sitkeimmistä kolleista, jonka olen koskaan tuntenut”, Ilveskuura jatkoi.
“Ilveskuura on jopa jättänyt oppilaan jälkeensä päästäkseen Jokiklaaniin”, Uniyö sanoi. “Valkotähti, sinä olit aikoinaan parantaja. Sinä tiedät, kuinka tärkeää on auttaa kaikkia, jotka apua kaipaavat, ja nämä kaksi tarvitsevat uuden kodin. Me voimme antaa sen heille.”
Valkotähti näytti yhä epäilevältä. “Ymmärrän ja näen pointtinne, mutta… en tiedä.”
“Voimmmeko jutella hetken kahden?” Uniyö kysyi.
“Hyvä on.”
Valkotähti ja Uniyö katosivat päällikön pesään ja jättivät kaksikon keskenään. Heidän ympärille kerääntyneet kissat olivat melkein kaikki kaikonneet partioihin ja muihin tehtäviin, mutta vielä muutama kissa tuijotteli heitä uteliaina ja epäilevinä. Olkiväre piti päänsä pystyssä ja kietoi häntänsä Ilveskuuran häntänsä ympärille. Jos he eivät pääsisi Jokiklaaniin, he yrittäisivät jotain toista klaania, sillä niin kauan kun he olivat yhdessä, kaikki olisi hyvin.
Valkotähti saapui jonkin ajan kuluttua takaisin Uniyö perässään. Hän istahti heidän eteensä ja hymyili pienesti. “Hyvä on. Pääsette Jokiklaaniin.”
“Jes!” Olkiväre huudahti ja kääntyi katsomaan Ilveskuuraa, joka hymyili hänelle leveästi.
“Joudutte kuitenkin joksikin ajaksi koeajalle. Kenties kuuksi tai kahdeksi, ja tulen vielä senkin ajan jälkeen tarkkailemaan teitä. Ette saa poistua leiristä yksin, vaan vain ja ainoastaan silloin, kun mukananne on joku jokiklaanilainen. Todistakaa uskollisuutenne, sekä tarmokkuutenne mukautua Jokiklaanin sotureiksi, ja saatte jäädä pysyvästi tänne”, Valkotähti sanoi. “Onko tämä selvä?”
“On! Kiitos!” Ilveskuura sanoi ja kumarsi pienesti.
Olkiväre seurasi kollin esimerkkiä. “Kiitos, Valkotähti.”
“Uniyö näyttää teille paikkoja, ja kutsun klaanin koolle auringonhuipun aikaan kertoakseni heille uutiset. Tervetuloa Jokiklaaniin, Olkiväre ja Ilveskuura.”
Olkiväre oli pakahtua onnesta. Hän oli onnistunut! Hän oli päässyt Jokiklaaniin! Eikä hän edes ollut yksin, vaan Ilveskuura oli hänen kanssaan. Yhdessä he selviäisivät mistä vaan ja todistaisivat uskollisuutensa Valkotähdelle. Olkiväre katsoi ylös kohti aamutaivasta ja hymyili itsekseen.
Hyvästi, Villivirne ja Kimallepuro, hyvästi Lehmussydän ja Tuiketassu, hyvästi Lehtikaiho, hän ajatteli ja toivoi hyvästiensä tavoittavan heidät. He tapaisivat vielä, mutta olisivat eri klaaneista ja omistaisivat irralliset elämät. Myrskyklaanin Olkiväre, se jääräpäinen ja äkkipikainen soturi, jota kaikki kutsuivat naaraaksi, oli kuollut. Enää olisi olemassa Jokiklaanin voimakas ja vahvatunteinen kollisoturi.
Olkiväre oli syntynyt uudelleen.

//Mun rakas Olkiväre pääsee vihdoin ja viimein elämään elämäänsä todellisena itsenään <3 Jokiklaanilaiset näkevät ja tuntevat Olkiväreen siis kollina, kuten hän oikeastikin on c: (niin myös muut klaanit, myrskyklaani on ainut joka on tottunut siihen, että olki olisi naaras ellei olki itse ole kertonut toisin)

Seitsemäs luku – Unen kauneimman nähdä mä sain

Yksisiipi oli tunnistanut merkit nopeasti. Ei ollut ihme, että oli tunnistanut sillä hän oli monesti ollut auttamassa parantajia monenkin eri asian parissa. Siitäkin huolimatta, oli Yksisiipi hyvin yllättynyt. He olivat Leopardikynnen kanssa puhuneet pennuista, mutta eivät he olleet vielä ajatelleetkaan omien pentujen hankkimista. Eivät vielä. Mutta siinä he nyt olivat, saamassa pentuja yhdessä.
Ja se tuntui toisaalta niin väärältä, sillä Yksisiipi ei ollut varma, halusiko tuoda tähän maailmaan vielä pentujaan kun ei tiennyt oliko Kuunvalo kunnossa. Jos Kuunvalo oli elossa ja kunnossa, Yksisiipi halusi hänen olevan mukana pentujensa elämässä.
Mutta se ei ollut nyt mahdollista, sillä hän odotti pentuja. Milloinkaan ennen Yksisiipi ei ollut ollut niin peloissaan. Osaisiko hän olla emo pennuille? Hän oli jo kauan miettinyt, osaisiko edes olla kumppani toiselle kissalle ja vasta muutama kuu sitten hän oli saanut siihen iloisesti myöntävän vastauksen. Osaisiko hän rakastaa pentuja ja kasvattaa heitä niin kuin he ansaitsivat tulla kasvatetuiksi?
Hän oli hetken ajatellet, että jo hän ei menisi parantajien luokse tutkittavaksi, voisiko hän vain uskotella itselleen, ettei ollut tiineenä? Naaras tiesi vallan hyvin, ettei se menisi niin. Hänen olisi vain mentävä ja todettava se todeksi. Hän vältteli parantajien luokse menemistä tarpeeksi kauan ja kun hän oli lopulta mennyt Kaamosmarjan ja Vesitassun luokse, oli kaksikko varmistanut Yksisiiven olevan tiineenä.
Vesitassun into oli tarttunut häneen ja muistuttavan, että tapahtui mitä tapahtui, hänen rinnallaan oli monta kissaa auttamassa ja tukemassa.

Vesitassu tuntui pakahtuvan innosta. Hän oli varmasti myös siksi kovin iloissaan, sillä pääsi seuraamaan läheltä Yksisiiven tiineyden kehitystä ja auttamaan, mikäli Yksisiipi tarvitsi jotakin. Vesitassu kertoi kysyneensä Myrskyklaanin parantajaoppilaalta kaiken, mitä hän tiesi tiineenä olevien kissojen auttamisesta ja tiineyden ajan hyödyllisistä yrteistä. Valotassu tuntui olevan eräänlainen esikuva Vesitassulle, mutta Yksisiipi ei sanonut siitä mitään ääneen.
Kun Kirkaskuu sai tietää, oli naaraan katse epäuskon ja onnen sekainen. Hän tuntui saavan kuin uutta kipinää, joka häneltä oli ollut kadoksissa jo kuita. Yksisiiven pennut saisivat tuntea isoemonsa hyvin ja tietäisivät aina, että Kirkaskuulta voisi aina pyytää apua ja hänen kanssaan voisi aina pitää myös hauskaa.
Leopardikynnelle Yksisiipi kertoi heti saatuaan varmistuksen tiineydestään parantajilta. Kollilla oli ollut Kirkaskuuhun verrattuna hieman samanlainen reaktio. He eivät olleet kunnolla ehtineet keskustella pentujen hankkimisesta, mutta se ei poistanut Leopardikynnestä huokuvaa iloa ja intoa. Hänestä tulisi mahtava isä, Yksisiipi tiesi sen heti. Kolli mietti jo heti, miltä heidän pentunsa tulisivat näyttämään. Yhdestä asiasta hän oli varma; he rakastaisivat pentujaan aina ja ikuisesti, tuli mitä tuli ja tapahtui mitä tahansa.
Uniyön katse oli kirkastunut ja hänkin oli ollut erittäin yllättynyt, ja jopa myöntänyt, ettei ollut osannut odottaa Yksisiiven saavan pentuja ehkä koskaan. Uniyö lupasi olla huolehtiva täti sisarensa pennuille ja opettaa heille kaiken osaamansa. Yksisiipi oli huomannut oudon muutoksen sisarensa olemuksessa, mutta vieläkään hän ei osannut kuvailla, mikä se oli tai mistä se johtui. Uniyö kulki kuin outo tumma pilvi päänsä yläpuolella.
Ainoa, jolle Yksisiipi ei päässyt kertomaan, oli Kuunvalo ja se särki hänen sydämensä. Kuunvalo olisi ansainnut olla kuulemassa uutiset ja vieläpä läsnä koko matkan ajan. Yksisiipi ei ollut tosin varma siitä, miten Kuunvalo reagoisi Yksisiiven tiineyteen. Olisiko naaras iloinen vai vajoaisiko hän surun ja vihan sekaisen tilaan menetettyjen pentujensa takia? Pentujen, joita ei päässyt edes koskaan tapaamaan tai nimeämään? Yksisiipi toivoi ettei niin kävisi. Varmaa vastausta hän ei valitettavasti tiennyt, sillä Kuunvalo ei ollut täällä.
Vesitassu kertoi paljon hyödyllistä tietoa Yksisiivelle ja intoili aina heti, kun pääsi tunnustelemaan Yksisiiven vatsaa. Ja kun aika oli oikea, pääsi kolli kokeilemaan montako pentua Yksisiiven vatsan sopukoissa piili. Vesitassu totesi ylpeästi, että Yksisiipi tulisi saamaan ainakin kaksi pentua.
Kuiden saatossa Vesitassusta oli tullut Yksisiivelle hänen läheisin ystävänsä. He tulivat toimeen loistavasti ja viettivät paljon aikaa yhdessä, nauttien toistensa seurasta.

Pentutarhaan muuttaminen oli tuntunut niin hämmentävältä ja oudolta. Tuntui niin vieraalta ajatuksesta, että hän tulisi viettämään ainakin seuraavat kuusi kuuta pentutarhassa omien pentujensa, muiden kuningattarien ja heidän pentujensa kanssa. Viimeksi Yksisiipi oli asunut pentutarhassa ollessaan itse pentu.
Kun hän asteli sisälle pentutarhaan, tuttu maidon ja pentujen haju täytti hänen nenänsä. Se toi mieleen niin monia hyviä muistoja hänen pentuajoistaan. Uniyö ja Kuunvalo kilpailemassa siitä, kumpi oli nopeampi ja voimakkaampi. Kirkaskuu kertomassa mitä hurjimpia tarinoita niin muista klaaneista kuin heidän isästään. Ensimmäinen suupala saaliseläimestä. Kaikki ne kymmenet ja kymmenet kerrat, kun he kaikki kolme siskosta leikkivät yhdessä.
Yksisiipi hymyili muistojensa tulvassa. Hänen oma, uusi petinsä, odotti häntä kauempana, lähempänä pentutarhan takaosaa. Pentutarhassa olevat pennut alkoivat uhkua intoa, kun Yksisiipi saapui. He olivat tottuneet siihen, että Yksisiipi oli aina joko kertomassa heille jotakin mielenkiintoista tai sitten leikkimässä heidän kanssaan. Peurapentu loikki ensimmäisenä Yksisiiven luokse, olihan hänen emonsa peti miltei Yksisiiven pedin vieressä. Yksisiipi ei tosin edes ehtinyt petinsä luokse, kun Peurapentu loikki hänen eteensä. Pentu raukka, hänen isänsä oli vieläkin parantajien pesässä, mutta kaikeksi onneksi jo miltei parantunut.
”Yksisiipi!” Peurapentu hihkaisi. ”Tulitko leikkimään meidän kanssa?”
Yksisiipi nauroi lempeästi pennun innolle. Tietysti hän kaipasi kaiken tekemisen, jotta saisi ajatuksensa pois isästään. Narsissiketo uhkui yhä huolta, mutta väsymys alkoi viimein karista naaraan olemuksesta nyt, kun Tammihuurre alkoi parantua. Kolli oli jopa eilen itse kävellyt tapaamaan perhettään tänne.
”Tällä kertaa en”, Yksisiipi iski silmäänsä Peurapennulle, joka kallisti ihmeissään päätään. Hieman kauempana makoilevat Lummepentu ja Kaislapentu vilkaisivat toisiaan ihmeissään ennen kuin juoksivat Yksisiiven luokse.
”Miksi sinä sitten olet täällä?” Lummepentu kysyi räpytellen silmiään. Kaislapentu katsoi odottavasti Yksisiipeä. Huurremyrskyn omat pennut istuivat emonsa luona ja katsoivat Yksisiipeä kiinnostuneena. Huurremyrskyn peti oli Yksisiiven pedin toisella puolella.
Pentujen emot nauroivat hiljaa toisilleen. Olisi pennuilla ihmeteltävää nyt.
”Minä muutan asumaan tänne”, Yksisiipi kertoi lempeästi heille. Lummepennun ja Kaislapennun silmät levisivät, mutta Peurapentu tuntui ymmärtävän heti.
”Oikeasti?!” Peurapentu hihkaisi, hännänpää väristen innosta.
”Miksi sinä tänne haluaisit muuttaa?” Lummepentu ihmetteli. ”Ei kai me nyt niiiiiin kivoja olla?”
”Hölmö!” Peurapentu iski harmaanruskeaa pentua hännällään korville. ”Yksisiipi odottaa omia pentuja!”
Kaislapentu henkäisi kovaan ääneen. ”Eikä! Ihan parasta!”
”Kai… kai sinä yhä silti leikit meidän kanssa?” Lummepentu kysyi vaivaantuneena ja kaapi kynsillään maata. ”Ja kerrot meille yhä tarinoita?”
”No tietysti”, Yksisiipi kehräsi. ”Enhän minä teitä nyt noin helpolla unohda!”
”Jee!” pennut hihkuivat yhteen ääneen ja loikkivat Yksisiiven ympärillä. Yksisiipi hymyili heille. Jos hän osasi näin hyvin muiden pentuja kohdella ja muuta, niin kyllä hän pärjäisi hyvin omienkin pentujensa kanssa.

Aarrepentu ja Hopeapentu olivat uusia Jokiklaanissa, mutta Yksisiipi oli oppinut heistä yllättävän paljon jo ennen pentutarhaan muuttamistaan. Hän oli antanut heidän pysyä emonsa luona, mutta oli selkeästi yrittänyt aina pysyä sopivan lähellä heitä kahta, jotta hekin kuulisivat, mitä Yksisiipi kertoi muille pennuille. Hän halusi heidän tietävän, ettei häntä tarvinnut pelätä.
Hopeapentu oli ensimmäinen kaksikosta, joka lähestyi Yksisiipeä itse. Yksisiipi hymyili lempeästi nuorelle pennulle ja hymyili myös hänen pentutoverilleen. Aarrepentu pysyi yhä emonsa luona, mutta katsoi utelias pilke silmäkulmassaan Yksisiipeä.
Yksisiipi kertoi kaksikolle klaanielämästä ja tarinoita milloin mistäkin. Hopeapentu oli innokas ehdottamaan aiheita tarinoille, mutta Yksisiipi antoi Aarrepennun valita tarinoiden aiheen aina heti Hopeapennun ehdotuksen jälkeen. Jos Aarrepentu ei keksinyt, saattoi Yksisiipi itse ehdottaa jotakin ja Aarrepentu sai valita niistä tai sitten Hopeapentu valitsi.
Aarrepentu tuntui olevan erityisen kiinnostunut Tähtiklaaniin ja tähtiin liittyvistä tarinoista. Kollipentu kuunteli kuitenkin jokaisen tarinan korvat höröllä. Ja kerta kerralta hän rohkaistui ja siirtyi aina lähemmäs ja lähemmäs Yksisiipeä.
”Sinulla on hyvin kaunis turkki”, Yksisiipi kuiskasi hiljaa. Hän oli huomannut Aarrepennun olevan yhä hereillä, vaikka oli jo myöhä ja muut nukkuivat. Yksisiipi itse ei toisinaan saanut kunnolla unta, johtuen pentujensa levottamasta liikkeestä hänen vatsassaan. Aarrepentu oli jo hetken aikaa yrittänyt nukkua, mutta yhä vihreät silmät hohtivat pimeässä pesässä.
Aarrepentu kääntyi katsomaan Yksisiipeä silmät hohtaen yllättyneesti. Hän ei ollut varmaankaan odottanut jonkun toisen olevan hereillä.
”Älä huoli”, Yksisiipi hymyili, ”minäkään en saa unta. Eikä se haittaa. Se on ihan normaalia etkä ole yksin sen kanssa. Voin valvoa kanssasi niin kauan kunnes nukahdat, jos vain haluat.”
Aarrepentu räpäytti silmiään ja Yksisiipi näki pienen helpottuneen hymyn kollin huulilla. Pentu vilkaisi turkkiaan. ”On vai?”
”Kyllä. Leopardikuvioinen turkkisi on erittäin kaunis, yksi kauneimmista turkeista, jonka olen nähnyt”, Yksisiipi nyökkäsi ja nosti päänsä petinsä reunalta. ”Olet kuin leopardi konsanaan. Tiesitkö, että kauan sitten oli Leopardiklaani? Heillä oli juuri tuollaisia kuvioita turkissaan.”
”Niinkö?” Aarrepentu räpäytti silmiään ihmeissään.
”Kyllä vain. Leopardiklaanin jäsenet saalistivat kuin mekin Jokiklaanissa”, Yksisiipi kertoi. ”Minusta leoparditäplät ovat todella kauniita. Ne ovat kuin suuria tassunjälkiä turkissa. Jokainen täplä on kuin oma seikkailunsa, sillä jokainen niistä on uniikki ja arvokas. Kuten sinäkin.”

Leopardikynsi piti aina huolen, että se oli hän, joka toi Yksisiivelle ruokaa. Ja hän oli ottanut tehtäväkseen sen, että saalisti Yksisiivelle vain parasta ruokaa, jota heidän reviiriltään voisi vain saada. Muutaman kerran kolli nukkui hänen vierellään pentutarhassa. He molemmat kaipasivat toistensa seuraa nyt, kun Yksisiipi asui pentutarhassa ja Leopardikynsi yhä soturien pesässä. Leopardikynsi oli kuitenkin huomaavainen ja varmisti aina muilta kuningattarilta oliko hänen läsnäolonsa pesässä tervetullut. Siitäkin huolimatta kolli päätti suurimman osan öistä nukkua ihan omassa pedissään soturien pesässään pelkästä arvostuksesta muita kuningattaria ja heidän pentujaan kohtaan.
Kaikusielu oli vitsaillut, että Yksisiipi oli löytänyt kyllä oikean herrasmiehen rinnalleen ja isäkseen pennuilleen. Kaikusielu tuntui Yksisiivelle nykyään kovin… oudolta. Se johtui täysin siitä, ettei Kaikusielu periaatteessa ollutkaan hänen isoemonsa. Kyllä, hän oli synnyttänyt ja kasvattanut Kirkaskuun, mutta oikeasti Kirkaskuu oli uudestisyntynyt Kuutähti, jolla oli ihan omat vanhemmat. Kaikusielu oli aina ollut jollain tavalla etäisen tuntuinen Yksisiiven mielestä, mutta vasta nyt hän kiinnitti siihen enemmän huomiota.
Leopardikynsi kävi joka päivä ainakin muutaman kerran tervehtimässä kumppaniaan ja kertoi hänelle kuulumisia ja päivästään. Ei ollut yhtäkään päivää, jolloin leopardikuvioinen kolli ei olisi tullut käymään. Ja joka kerta hän tervehti myös muita pentutarhassa asustavia kissoja.
Ja päivä päivältä Yksisiipi tuli yhä vain varmemmaksi, että Leopardikynsi oli hänen toinen puoliskonsa, hänen sielunsa toinen puoli. Kolli hymyili aina niin leveästi, kun katsoi Yksisiipeä ja hänen vihreissä silmissään hohti aina se sama rakastava katse. Ja he ymmärsivät toisiaan niin hyvin.

Se tapahtui keskellä päivää. Yksisiipi oli ollut makoilemassa kuningattarien kanssa pentutarhassa, kun hän tunsi ensimmäisen kivistävän piston lihaksissaan. Hän ei ensin ajatellut siitä mitään, sillä miksi turhaan ylireagoida? Sekä Vesitassu että Leopardikynsi olivat molemmat neuvoneet, ettei hän hermoilisi liikaa.
Hän varmistui kuitenkin synnyttävänsä siinä vaiheessa, kun kipuallot voimistuivat ja tihenivät. Yllättävän rauhallisesti hän onnistui pyytämään Narsissiketoa hakemaan parantajat avukseen. Muut kuningattaret veivät pentunsa ulos pentutarhasta antaakseen rauhan niin Yksisiivelle kuin omille mielilleen ja pennuilleen. Pennut kyselisivät varmasti tuhat kysymystä ja helpompi oli vastata poissa parantajien tieltä.
Aarrepentu vilkaisi Yksisiipeä päin ennen kuin hänen emonsa työnsi hänet ulos pentutarhasta.
Yksisiipeä helpotti kovasti se, että hänen rinnallaan ja apunaan oli niin Kaamosmarja kuin Vesitassukin. Leopardikynsi ilmestyi pesään hetken parantajien jälkeen ja Yksisiivestä tuntui, että kolli oli enemmän huolissaan kuin Yksisiipi itse.
Yksisiipi yllättyikin positiivisesti, kun hän ei tuntenut niin suurta kipua kuin olisi olettanut tuntevansa. Pentuja puskiessaan ulos hän koki kovimmat kivut, mutta oli silloinkin odottanut enemmän kipua kuin mitä oli tuntenut. Ehkä hän oli tosiaan hermoillut tätä liian paljon.
”Työnnä, Yksisiipi!” Vesitassu oli kannustanut. Vaikka kipujen voimakkuus ei ollutkaan niin suuri, Yksisiiven synnytys oli silti vaikea. Häneltä loppui miltei energia jo heti alussa ja pennut eivät aluksi meinanneet millään tulla ulos. Yksisiipi väsyi nopeasti, mutta hän ei olisi antamassa periksi. Ei koskaan.
Lopulta ensimmäinen pentu syntyi. Kaunis harmaan ja valkoisen kirjava pentu. Yksisiipi sai kuin uutta voimaa nähdessään oman pentunsa. Kuluikin vain muutama silmänräpäys, kun toinen ja viimeinen hänen pennuistaan syntyi. Toinen pentu näytti kovasti Leopardikynneltä, vaikkakin pennulla oli kirkkaamman oranssi turkki ja tummemmat raidat ja kuviot kuin isällään.
”Kaksi tervettä kollipentua!” Vesitassu julisti hymyillen ja kohtasi Yksisiiven katseen. He hymyilivät toisilleen ja Yksisiipi nyökkäsi kiitollisena ystävälleen. Hän oli onnekas, kun sai tuntea Vesitassun. Hän oli totta vie onnekas kissa. ”Aivan! Tuon sinulle tuoretta vettä, olet varmasti janoinen!”
Parantajaoppilas katosi sen sileän tien. Kaamosmarja onnitteli Yksisiipeä ja Leopardikynttä, ja kertoi lähettävänsä Vesitassun vielä illemmalla katsomaan heidän tilannettaan.
Kun parantaja poistui pentutarhasta, Yksisiipi käänsi katseensa taas kahteen poikaansa. Kahteen kauniiseen poikaansa. Leopardikynsi kumartui hänen selkänsä ylitse katsomaan pentuja hänen kanssaan ja Yksisiipi oli varma, että hänen kumppaninsa silmät vetistyivät hieman.
”Heidät pitää vielä nimetä”, Leopardikynsi kuiskasi ja vilkaisi hymyillen kumppaniaan. Yksisiipi nyökkäsi hymyillen ja koskettu molempien pentujensa selkiä. He olivat vielä niin pieniä, mutta he kasvaisivat nopeasti. Ensimmäisenä syntyneet pennun turkissa oli myös leopardikuviota ja osa niistä oli harmaan värisiä ja osa taas haalean oranssin värisiä.
”Voimme nimetä yhden tai jopa molemmat Kuunvalon mukaan?” Leopardikynsi ehdotti sitten, mutta Yksisiipi pudisti päätään.
”Jos tekisimme niin, se tarkoittaisi, että uskoisimme hänen olevan kuollut”, Yksisiipi sanoi hiljaa ja Leopardikynsi nyökkäsi ymmärtäväisesti. Yksisiipi ei muutenkaan halunnut nimetä pentujaan sisarustensa mukaan. Hän halusi heidän saavan omat nimensä, ihan omat uniikit nimensä.
”Annetaan heille uniikit ja kauniit nimet”, Leopardikynsi sanoi sitten ja kumartui lähemmäs kahta pentua. ”Kuten… Loikkapentu.”
”Loikkapentu? Et kai ole tosissasi? Taisit mennä sekaisin pentujen syntymästä,” Yksisiipi kohotti kulmaansa kysyvästi ja tuhahti huvittuneena. Hän sai siitä kuitenkin idean ja katsahti taas kahta pentuaan. Hän tunsi outoa kutsua tiettyihin nimiin, kun katseli kahta poikaansa, mutta kohdisti katseensa sitten vaaleampaan pennuista. ”Mutta… miten olisi Aavepentu?”
Yksisiipi kääntyi katsomaan Leopardikynttä, jonka viiksikarvat värähtivät. Hänen katseensa kirkastui. ”Todellakin.”
”Ja Hohdepentu?” Yksisiipi ehdotti, mutta pudisti sitten päätään. Ei, se ei ollut tämän pennun nimi. Hänellä oli juuri se oikea nimi tälle pennulle mielessä. ”Ei ei. Huurupentu.”
”Aavepentu ja Huurupentu”, Leopardikynsi hymyili ja katseli heidän kahta pentuaan silmät tuikkien. ”Upeat nimet.”
Yksisiipi hymyili myös katsellessaan heidän pentujaan. Jos Yksisiivelle olisi kerrottu oppilasaikana, että hänestä tulisi emo, ei hän olisi koskaan uskonut sitä. Ja juuri nyt hän ei halunnut minkään olevan toisin kuin nyt.
Aavepentu ja Huurupentu, hänen pentunsa.

Neljäs luku – I’m not doing this ever again

Ahotassu tuijotti hiljaa edessään puuskuttavaa Ruskotassua, kun täplikäs kolli valmistautui hyökkäämään uudelleen. Oppilaiden katseet olivat lukittautuneet toistensa silmiin tuiman harjoitustaistelun keskellä, eikä kummankaan kasvoissa näkynyt merkkejä aikeista luovuttaa. Edellisyön kokemuksen jäljiltä Ahotassu oli nyt täynnä itsevarmuutta ja päättäväisyyttä, eikä Ruskotassun hyökkäysten väisteleminen ollut yhtä hankalaa, kuin kokeneemman ja isomman Sysitassun kanssa painiminen. Ahotassu jännitti lihaksensa. Ruskotassu oli ottanut hyökkäysasennon Ahotassun vielä ollessa omissa maailmoissaan, ja nyt ruskea kolli syöksyi taas hieman itseään korkeampaa oppilasta kohti voimalla, joka kykenisi varmaan horjuttamaan koirankin tasapainoa oikeaan kohtaan osuessaan. Tämän voiman pääsi kuitenkin ottamaan vastaan vielä yön jäljiltä kohmeinen sammalmätäs, kun Ahotassu väisti ikätoverinsa hyökkäyksen nopealla hypyllä oikealle. Hän irvisti. Ruskotassun törmäyksestä oli kuulunut ikävä räsähdys, ja nyt ruskea kolli makasi hiljaa pää edelleen sammaleeseen uponneena. Korviaan luimistellen Ahotassu vilkuili ympärilleen, yrittäen löytää katseellaan aikuista, joka voisi tarkistaa oppilaan tilanteen. Ketään ei näkynyt lähistöllä. Ahotassu kirosi ensin hetken Ruskotassun typerää ideaa jättäytyä sivummalle aamupartiosta taistelemaan, ja sitten omaa vastuuttomuuttaan. Hän madalsi päätään ja käveli hiljaa edelleen velttona makaavan ikätoverinsa luo. Sillä hetkellä, kun hän kosketti kuonollaan Ruskotassun lapaa kääntääkseen tämän, terävät hampaat pureutuivat hänen niskaansa. Vielä shokista ymmällään oleva Ahotassu oli energiaa täynnä olevalle Ruskotassulle helppo yllättää ja kaataa. Ahotassu rääkäisi tuntiessaan kylkensä paiskautuvan routaista metsänpohjaa vasten. Maa ei todellakaan ollut pehmeää, eikä Ahotassu liioin pitänyt sen kylmyydestäkään, joten hän työnsi äkkiä päällään seisovan oppilaan sivummalle voimakkaalla lyönnillä kasvoihin ja nousi.
”Minä pelkäsin, että sait aivotärähdyksen tai jotain!” Ahotassu älähti edelleen hieman huolissaan. Ruskotassu revähti makeaan nauruun.
”Ai oikeasti vai?! Tuohan on iankaikkisen vanha temppu!” kolli nauroi.
”Olet ihan liian naiivi, Ahotassu!”
Ahotassu sulki vain suunsa vastaukseksi ja istahti sitten alas. Jos vihollissoturitkin käyttäisivät yhtä likaisia taktiikoita, kuin Ruskotassu, hänen opin tiensä tulisi olemaan odotettua vaikeampi. Lisääntyvät hankaluudet nostivat taas tuttua ahdistusta tunteiden joukkoon, mutta tällä kertaa Ahotassu huomasi kykenevänsä keskittyvän ongelman ratkaisemiseen siitä vielä enemmän stressaantumisen sijaan. Hän sulki silmänsä huomatessaan taas kuopivansa maata etutassullaan, ja koetti keskittää ajatuksensa tekniikkaan, jota Ruskotassu oli juuri häntä vastaan käyttänyt. Jotain sellaista tekniikassa olisi oltava, josta sen huomaisi olevan vain teeskentelyä. Ahotassu puristi silmänsä vielä tiukemmin kiinni koettaen keksiä jotakin, kunnes hänen päässään välähti ajatus. Räsähdys. Tarkemmin sitä ajatellessaan Ahotassu tajusi, ettei se kuulostanut kissan luiden katkeamisesta kuuluvalta ääneltä. Hän ei ehkä koskaan ollut kuullut kissan luun murtuvan, mutta pennutkin jo tiesivät, että luut olivat paljon muita metsän samankokoisia asioita vahvempia ja paksumpia. Tämän tajutessaan Ahotassu avasi taas silmänsä ja hölkkäsi paikalle, johon Ruskotassu oli aiemmin törmännyt. Hetken kuovittuaan sammalta tieltään hän näkikin kasan katkenneita, jäisiä oksia, jotka luultavasti olivat kärsineet paljon Ruskotassun päätä enemmän. Ikätoveriaan taas vilkaistessaan hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että tämän pää oli luultavasti jo ennen syntymää kärsinyt enemmän, kuin sammalen alla makaavat oksat koskaan tulisivatkaan. Kipakka huudahdus hieman kauempaa herätti kollin taas ajatuksistaan, eikä äänen tehnyt kissa vaikuttanut millään tavalla hyväntuuliselta. Ahotassu luimisti korviaan valmiina kohtaamaan hyökkäystä juonivan vihollisen, mutta oksien takaa ilmestyivätkin tulistunut Hiutalehuurre ja tämän rauhoittelemista yrittävä Lehtisydän.
”Mitä ihmettä te olette täällä touhunneet?! Ruskotassu, Kyyhkysielu on ollut huolesta kalpeana koko aamun!” naaras motkotti. Ruskotassu käänsi katsettaan hieman sivulle ja tuhahti hiljaa jotakin mestarinsa turkin ainaisesta vaaleasta ja kalpeasta väristä, mutta pyysi sitten kumartaen anteeksi vihaiselta soturinaaraalta. Ahotassu laski päätään jo valmiiksi. Hän tiesi, että seuraavaksi olisi hänen vuoronsa kuulla kunniansa. Leopardikuvioinen naaras piti oppilaille vielä torujenkin jälkeen saarnaa metsän vaaroista ja oppilaan vastuista, eikä joukko palannut leiriin ennen auringonhuippua. Paluumatkankin ajan Ahotassu piti päänsä alhaalla. Hän tiesi, että Hiutalehuurteen sanat tulivat lähinnä huolesta, mutta ajatus siitä, että hän olisi onnistunut pettämään mestarinsa kumppaninkin odotukset, kylmäsi selkäpiitä. Hän nielaisi hiljaa nähdessään harmaan naaraan avaavan suunsa taas puhuakseen, mutta tällä kertaa vuorossa ei näyttänytkään olevan saarnaa tai toruja.
”Ruskotassu, Ahotassu”, naaras aloitti. Kollinpojat vilkaisivat toisiinsa hieman hämmentyneinä, mutta edelleen varuillaan ja käänsivät katseensa sitten taas vanhempaan naaraaseen.
”Anteeksi, kun huusin teille”
Hiutalehuurteen silmissä oli anteeksipyytävä katse. Ahotassu vilkaisi taas Ruskotassua ja Ruskotassu Ahotassua. Molemmat olivat hieman ymmällään naaraan yhtäkkisestä ja asiaan kuulumattoman tuntuisesta anteeksipyynnöstä.
”Kyllä me ansaitsimme sen”, Ahotassu sopersi lopulta. Ruskotassu nyökkäsi perässä.
”Me teimme typerästi”, ruskea oppilas lisäsi, tällä kertaa asiasta aidosti välittävän näköinen katse silmissään. Hiutalehuurre vilkaisi vieressään kävelevää kumppaniaan epävarman oloisena. Lehtisydämen kasvoilla oli kuitenkin vain sama lempeä hymy, jonka Ahotassu oli tottunut näkemään muutenkin.
”Voi teidän oppilaiden hullutuksia”, laikukas kolli hyrähti viimein. Soturin huolettomasta äänensävystä olivat yhtä ymmällään kaikki kolme hänen kanssaan kävelevää kissaa.
”Voitte te minun puolestani jatkossakin mennä metsään kahdestaan harjoittelemaan, kunhan vain kerrotte siitä jollekulle aikuiselle, niin ettemme me joudu murehtia häntiämme irti”, Lehtisydän selitti. Ahotassu luimisti taas korviaan ja irvisti huikan mestarinsa kielikuvalle. Hän tiesi, että kysymys olisi varmaankin typerä, muttei voinut olla pitämättä suutaan kiinni.
”Voiko häntä oikeasti tippua, jos on liian huolissaan jostain?” hän kysyi varovasti toivoen mestarinsa todella vain käyttäneet kummallista sanontaa tai jotain vastaavaa. Ruskotassu repesi taas nauruun, kun Lehtisydän pudisti päätään huvittuneena.
”Ei tietenkään, mutta saa niin sanomalla pennut ainakin aisoihin”

// tämmönen minipieni tarina tällä kertaa, niin saa edes jotakin ulos välillä xD

Kolmas luku – Gather around

Ilma oli kylmä ja kostea, kun Ahotassu viimein aamulla kömpi ulos oppilaiden pesästä. Aurinko oli vasta nousemassa, joten normaalisti varjoisa leiri oli nyt vieläkin hämärämpi. Ahotassu käveli hiljaisin askelin tuoresaaliskasan luo. Kukaan ei ollut hereillä, mutta joku oli ilmeisesti käynyt yön aikana metsällä, sillä Sysitassun tuomien varisten lisäksi kasassa oli pari pulskaa hiirtä. Kolli ihmetteli hetken, mistä hiiret tuonut kissa oli löytänyt ylensyöneitä jyrsijöitä lehtikadon aikana, mutta nappasi sitten toisen niistä hampaisiinsa ja kävi aterialle. Oppilas päätti nauttia ruuasta rauhassa ja syventyi mietteisiinsä. Pentutarhassa eläessään hän oli luullut, että lehtikadon aikaan metsästäminen olisi vaikeampaa. Tuoresaaliskasan paikka oli joskus täysin tyhjä hyvin pitkäänkin, ja Varjoklaanin reviirillä ei alkujansakaan ollut yltäkylläisesti riistaa, joten Ahotassusta tuntui omituiselta, että hän kuitenkin oli kyennyt nappaamaan edellispäivän pienen hiiren ja päässyt aterioimaan melkein joka päivä. Syötyään aamiaisensa kolli nousi ojentamaan selkänsä pitkään venytykseen ja tassutti sitten soturien pesälle. Hän työnsi päänsä pesän suuaukosta sisään nähdäkseen, oliko kukaan vielä hereillä ja poistui sitten nähdessään, että koko pesän väki tuhisi yhdessä unensekaisessa harmoniassa. Ahotassu käänsi katseensa taivaalle. Se oli edelleen hämärä, mutta pimeys tulisi pian väistymään lämpimän valon tieltä. Hiirenkorvan aika alkoi jo olla lähellä. Siitä muistuttivat pitenevät päivät ja pienet lumettomat kohdat metsässä. Joissakin paikoissa maa oli jään peitossa, sillä lumi oli ehtinyt lämpimämpien päivien aikana sulaa vain jäätyäkseen sitten uudelleen, kiitos yön pakkasten. Ahotassu väräytti korviaan. Pesien ulkopuolelle oli alkanut muodostua aamuista usvaa oppilaan ollessa joutilaana ja kuluttaessa aikaa leirissä. Kolli käänsi päätään nähdäkseen oppilaiden pesälle, kun sen sisältä putkahti esiin isohko hahmo. Karhunvatukkapesästä ulos tullut kissa oli ollut juuri herännyt Tiikeritassu. Tämäkin näytti varsin huonosti nukkuneelta, mutta Ahotassu päätti olla arvuuttelematta kollin unensaannin tilannetta. Sen sijaan hän hieman epävarmana käveli nyt paremmin hereillä olevalta vaikuttavan kollin luo ja tervehti tätä häntäänsä heilauttamalla.
”Huomenta, Tiikeritassu”
Ruskea oppilas ei vastannut sanoin; nyökkäsi vain päällään ja väräytti korvaansa. Ahotassu istahti alas. Hän halusi tutustua muihin oppilaisiin nyt, kun koulutuksen alkuhämmennyksestä oli päästy eroon, muttei ollut varma, mitä kysyä Tiikeritassun kaltaiselta hiljaiselta kissalta. Kolli ei tiennyt toisesta lähes mitään, joten mahdollisia kysymyksiä oli paljon. Soturien pesältä kantautuva rasahdus pysäytti kollin ajatusten virran ja sai hänet kääntämään päätään nähdäkseen, mikä äänen oli aiheuttanut. Äänen tulosuunnassa seisoi Sädelaulu puolet ruumiista vielä pesän sisäpuolella. Harmaa naaras väräytti korviaan tervehdykseksi ja käänsi huomionsa sitten Tiikeritassuun.
”Huomenta teille molemmille, onko Punatassu jo hereillä?”
Ahotassu vilkaisi vieressään seisovaa kissaa. Ruskea kolli pudisti päätään hiljaa.
”Ei. Ei vielä, mutta voin käydä herättämässä hänet, jos tahdot”, Tiikeritassu naukaisi ja ujuttautui takaisin pesään, josta hän oli vasta vähän aikaa sitten tullut ulos. Ahotassun selkäkarvat nousivat hieman. Hän ei itse ikinä edes kuvittelisi tarjoutuvansa herättämään Punatassun kaltaista äreää kissaa. Hän oli kerran vahingossa onnistunut herättämään Keltaturkin nokosiltaan, ja naaraan reaktio oli varmistanut sen, ettei Ahotassu enää koskaan ottaisi samanlaista riskiä. Tiikeritassun tullessa taas ulos pesästä veljensä perässään Ahotassu nousi paikaltaan ja peruutti hieman sivummalle. Kolli käänsi katseensa pentutarhaan päin, mutta vilkaisi sivusilmällä juuri herännyttä Punatassua. Oppilaan punaruskeat kasvot olivat ilmeettömät, mutta jokin kissan olemuksessa häiritsi Ahotassua. Tuskin kolli paha oli, mutta Ahotassu päätti pystyä silti varuillaan tämän ja Tiikeritassun lähettyvillä. Kun Punatassu mestarinsa kanssa oli poistunut leiristä, Ahotassu ojensi taas selkänsä makeaan venytykseen.
”Punatassu on kai hyvä taistelemaan”, hän mutisi venytyksen perään. Tiikeritassu oli ilmeisesti huomannut hänen mutinansa, sillä hän oli kääntänyt päänsä kysyvään asentoon.
”Mitä tarkoitat?”
Ahotassu mietti hetken, mitä vastata. Hän haukotteli ensin syvään ja avasi sitten suunsa uudelleen puhuakseen.
”Hänen silmissään oli niin oudon innostunut katse, kun Sädelaulu ilmoitti, että he menisivät harjoittelemaan taistelua”, hän selitti ja alkoi pestä selkäänsä. Kun hän sivusilmällä vilkaisi Tiikeritassua, tämä näytti edelleen hieman hämmentyneeltä.
”En toki epäile, etteikö Punatassu olisi hyvä taistelemaan, mutta miten innostus taisteluharjoituksista liittyy mitenkään siihen, kuinka taitava hän on?” ruskea kolli kysyi. Ahotassu murahti hiljaa löytäessään takun turkistaan. Pitempi talviturkki takkuuntui kesäturkkia helpommin, ja takut olivat aina kipeitä selvittää. Sotkuisesta kohdasta eroon päästyään hän jatkoi selkänsä pesemistä, sillä pitkäpiirteisenä kissana hänellä oli paljon pestävää.
”Ajattelin vain, että jos hän kerran on noin innoissaan, niin hän varmaan nauttii taistelemisesta, ja eikö jonkin sellaisen tekeminen, jonka osaa ole kaikista mukavinta?” Kolli selitti nuolaisujen välistä. Tiikeritassu pysyi hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.
”Kaipa tuossa on järkeä”
”Minun taistelukykyni ainakin ovat hiiren tasolla”, Ahotassu julisti ja vilkaisi sitten taas soturien pesälle, josta tulivat tällä kertaa ulos Salamasydän ja Kuurankukka. Molemmat kissat lähtivät eri suuntiin; Kuurankukka haki toisen hiiristä tuoresaaliskasasta ja kävi aterialle, kun taas Salamasydän suuntasi leiristä ulos metsään. Ahotassu vilkaisi taivaalle. Aamu-usva oli alkanut hälvetä ja taivaalle noussut aurinko lämmitti taas leiriä kuusipuiden oksien lävitse. Pesien sisältä alkoi viimein kuulua heräävien kissojen ääniä, kun vatukkakattojen pienistä raoista sisään tunkeva auringonvalo rupesi häiritsemään nukkumista. Ensimmäisenä oppilaista heräsi Sammakkotassu. Täplikäs kolli raahautui vastahakoisesti ulos lämpimän pesän suojista selvästi ärsyyntynyt ilme kasvoillaan. Vähän ajan kuluttua tämä liittyi aamupartioon yhdessä mestarinsa Metsäsielun ja muutaman muun kissan kanssa. Partio oli tänään pieni. Ahotassu kiersi vielä jonkin aikaa leirissä odottaessaan oman mestarinsa heräämistä ja suuntasi sitten itse metsään, kun kollia ei näkynyt. Hän oli päättänyt viedä pentutarhaan puhtaita sammalia, sillä hän ei viitsinyt lähteä metsästämään omin päin, eikä leirissä oikein ollut tekemistä. Ahotassu kehräsi tyytyväisenä löydettyään aurinkoisen kaistaleen, jonka lumet olivat sulaneet lähes täysin, antaen vihreänä kukoistavalle sammalmättäälle tilaa hengittää. Kolli alkoi kerätä kasvista mahdollisimman isoja tukkoja, jotka hän voisi viedä takaisin leiriin. Kun suuhun ei enää mahtunut sammalta, Ahotassu nosti jonkin verran selkäänsä kiertäen sitten häntänsä sammalen ympäri pitääkseen sen paikallaan. Kollin häntä ei ehkä ollut tarpeeksi vahva yksin kannattelemaan sammalen painoa, mutta Ahotassu oli arvellut sen olevan juuri sopivan vahva pitelemään selässä istuvaa sammalkasaa paikallaan. Varmistuttuaan olevansa oikeassa Ahotassu suuntasi taas takaisin leiriin kepein askelin. Vielä hänen palattuaankaan Lehtisydäntä ei näkynyt missään, joten Ahotassu suuntasi aiempien suunnitelmiensa mukaisesti pentutarhalle. Tarha oli jo tähän aikaan aamusta täynnä melskettä, eikä Ahotassu voinut kuin myhäillä itsekseen. Hän ei normaalisti pitänyt metelistä, mutta pentujen iloiset äänet saivat hänetkin hyvälle tuulelle. Ahotassu tiputti puhtaat sammalet pentutarhan ulkopuolelle ja meni sitten sisään. Keskenään painivat Raitapentu ja Apilapentu keskeyttivät nopeasti leikkinsä nähdessään entisen pesätoverinsa.
”Ahopen- tai siis Ahotassu! Mitä sinä täällä teet?” Raitapentu hihkaisi. Kuullessaan pentunsa kysymyksen, etäämmällä lepäillyt Yösiipi avasi silmänsä ja kohotti uteliaana päätään.
”Huomenta, Ahotassu. Tulitko kertomaan kuulumisia vai onko jotain muuta mielessä?” naaras tervehti. Ahotassu pudisti päätään.
”Kunhan tulin vaihtamaan osan sammalesta. Jos ehdin, niin tulen myöhemmin vaihtamaan loputkin”, kolli tokaisi ja alkoi kerätä vanhaa sammalta ensin niistä kohdista, joissa ei sillä hetkellä ollut ketään makaamassa. Kerättyään kokoon saman verran sammalta, kuin hän oli tuonut metsästä, Ahotassu kantoi kaiken ulos ensin pentutarhasta ja sitten leiristä, ja jätti kantamuksensa sellaiseen paikkaan leirin itäosassa, jota ei järin käytetty muuhun, kuin vanhasta sammalesta eroon hankkiutumiseen. Hän palasi nopeasti takaisin pentutarhalle ja ryhtyi asettelemaan sammalta nyt paljaisiin kohtiin. Ahotassu käänsi päätään hämmentyneenä, kun tuoretta sammalta jäikin yli vielä sen jälkeen, kun sammalpeitteessä olleet aukot oli täytetty.
”Tuore sammal vie enemmän tilaa”, Yösiivestä hännän päässä itseään pesevä Sarastuskatse muistutti arvattuaan, mitä oppilaan päässä liikkui.
”Aivan”
Ahotassu kuopi pois vielä jonkin verran vanhaa pehmustetta, paikaten tällä kertaa aukot ennen, kuin lähti pentutarhasta. Kun hän oli jo puoliksi ulkona, hän tunsi hellän tökkäisyn takajalassaan ja kääntyi katsomaan, mistä se tuli. Hänen katseensa kohtasi Hiilipentu, jolla oli aneleva katse silmissään.
”Voisitko kiltti kertoa meille, millaista oppilaana oleminen on?” pentu pyysi niin suloisesti, ettei Ahotassu tohtinut kieltäytyä. Hän pudotti keräämänsä vanhat sammalet pentutarhan ulkopuolelle ja palasi sitten pesään. Kun muut pennut kerääntyivät hänen ympärilleen, odotettua pienemmästä kokoerosta Ahotassu tajusi taas olevansa itsekin vasta pieni pentu. Hän oli hädin tuskin ollut muutaman päivän oppilaana. Äkkiä kaikki ahdistus ja huoli soturiopinnoissa edistymisestä kaikkosi. Hänellä olisi vielä paljon aikaa oppia tarvittavat asiat.
”Se on hienoa”, kolli aloitti.
”Minulla on taitava, mutta ymmärtäväinen mestari ja olen oppinut jo saalistamaankin”
Ahotassu vilkaisi Minttupentuun ja Liekkipentuun. Hän ei ollut kuullut siskosten sanovan vielä sinä päivänä mitään, mutta jopa rauhallisen Liekkipennun silmistä näki, miten ne säkenöivät. Ahotassu vietti koko aamun jutellen entisten pesätoveriensa kanssa oppilaana olemisesta, kunnes Lehtisydämen huudahdus toi taas mieleen velvollisuudet.
”Anteeksi, pitää mennä!” Ahotassu hätiköi ja pinkoi ulos pentutarhasta mestarinsa luo. Lehtisydän seisoi keskellä leiriä outo katse silmissään. Ahotassu ei ollut varma, mitä se tarkoitti, joten hän päätti varoa sanojaan.
”Anteeksi, että odotutin. Kävin viemässä pentutarhaan sammalia ja unohduin juttelemaan”, kolli selitti. Lehtisydän pudisti päätään ja huokaisi väsyneen kuuloisena.
”Ei se mitään. Kutsuin sinut itse asiassa ihan muusta syystä, kuin odotuttamisesta”, Lehtisydän naukui. Hänen äänensä oli hieman normaalia käheämpi, eikä Ahotassu voinut olla huomaamatta väsyneitä silmiä.
”Onko kaikki hyvin, Lehtisydän?” oppilas kysyi varovasti. Lehtisydän huokaisi taas, mutta tällä kertaa pieni, lempeä hymy kasvoillaan.
”Olen vähän kipeänä siitepölyn takia, joten jouduin lepäämään aamupäivän”, kolli naukui. Ahotassu luimisti korviaan.
*Onko Lehtisydän… sairas?* oppilas kysyi mielessään. Huoli mestarista ja tämän kunnosta kylmäsi nuoren kollin selkäpiitä. Jos Lehtisydämelle tapahtuisi jotain, hän ei enää koskaan haluaisi olla kenenkään oppilas. Ahotassu huomasi pian hengityksensä nopeutuneen. Hän oli alkanut väristä ja kuopia tapansa mukaisesti maata huomaamattaan. Hän pudisti päätään, koettaen rauhoittua. Nyt ei ollut hyvä hetki paniikkikohtaukselle.
”Älä huoli, tämä tapahtuu joka vuosi, kun hiirenkorvan aika alkaa lähestyä”, vanhempi kolli rauhoitteli, kuin aistien oppilaansa huolen. Vielä hieman paniikissa Ahotassu rentoutti tärisevät lihaksensa ja nosti päänsä.
”Teemmekö tänään vielä jotakin?” kolli kysyi, yrittäen siirtää ajatuksensa toisaalle rauhoittuakseen. Lehtisydän nosti toisen etukäpälistään oppilaansa lavalle.
”Teemme, mutta ensiksi sinun täytyy rauhoittua. Vuoden ensimmäiset siitepölyt saavat minut väsyneeksi ja aivastelemaan, mutta siinä kaikki. En ole liittymässä Tähtiklaaniin vielä pitkään aikaan”, mestari selitti.
”Vedä syvään henkeä, Ahotassu”, kolli käski sitten. Ahotassu totteli. Hän keräsi hitaasti keuhkonsa täyteen ilmaa, kunnes niihin ei enää mahtunut mitään. Lehtisydän antoi oppilaalleen hyväksyvän nyökkäyksen.
”Nyt hengitä hitaasti ulos”, hän ohjeisti. Ahotassu teki ohjeistuksen mukaisesti, ja päästi hitaasti keuhkoihinsa keräämänsä ilman ulos. Hän toisti saman vielä muutaman kerran mestarinsa käskystä, kunnes tärinä lakkasi. Ahotassu ei ollut odottanut hengittelyn auttavan lähestyvään paniikkikohtaukseen, mutta nyt kun hän oli saanut tietoonsa niin hyvän apukeinon rauhoittumiseen, hän oli päättänyt pitää sen mielessään.
”Onko parempi olo?” Lehtisydän kysyi. Ahotassu nyökkäsi. Hänen todella oli paljon parempi olla nyt.
”Lähdetään sitten. Auringonhuipun aika on vasta juuri mennyt, joten ehdimme varmaan vielä napata jotain ennen kokoontumista”, Lehtisydän naukui ja viittoi oppilastaan hännällään seuraamaan, kun hän lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä. Ahotassu hölkkäsi mestarinsa perässä pää täynnä kysymyksiä. Hän ei tiennyt, mitä Lehtisydän tarkoitti kokoontumisella, joten hän arvasi sen ehkä tarkoittavan sitä, että joku oppilaista nimitettäisiin soturiksi tai joku pennuista oppilaaksi.
*Kukahan se onnenpekka on?*

Ilta-aurinko oli lämmin, ja se tuntui mukavalta turkkia vasten lumen kylmätessä tassunpohjia. Metsä oli hiljainen, mutta lukemattomista tassunjäljistä – sekä kissojen, että pienempien eläinten – näki, että se oli silti täynnä elämää. Kylmä lehtikadon aika oli koetellut kaikkia, mutta nyt hiirenkorvan lämpenevien säiden paluu oli jo niin lähellä, että sen kykeni miltei tuntea tassuissa. Ahotassu heittäytyi matalaksi kuullessaan vaimeaa ääntä vanhan kuusipuun juurten lähellä kohoavan mustikkaryteikön seasta. Äänen aiheuttanut olento oli muodottomaksi lihonut metsäpäästäinen. Ahotassu irvisti hiljaa, ennen kuin tappoi päästäisen nopeasti nappaamalla sen hampaisiinsa ja katkaisemalla sen kaulan. Eläin ei ollut edes yrittänyt pakoon. Ahotassu ei voinut kuin pohtia, mistä päästäinen oli voinut talven aikana saada niin paljon ruokaa, kun hänen klaaninsa oli joutunut nähdä nälkää. Sitten hän muisti aamulla näkemänsä lihavat hiiret. Ehkä päästäinen ja hiiret olivat saaneet ruokansa samasta paikasta? Ahotassu oli vähällä lähteä etsimään paikkaa, josta pikkunisäkkäät saivat ravintonsa mutta muisti sitten, että Lehtisydän oli käskenyt häntä palaamaan leiriin heti jotain saatuaan. Kolli lähti hölkkäämään takaisin leiriin hieman nopeampaa vauhtia, kuin yleensä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän olisi itse vastuussa ajoissa olemisestaan tehtävän jälkeen, eikä hän halunnut aiheuttaa suurempaa pettymystä mestarilleen, kuin jo oli aiempina päivinä onnistunut aiheuttamaan.
”Lehtisydän oli sanonut kokoontumisen olevan kuunhuipun aikaan”, Ahotassu mutisi itsekseen.
”Aurinko on vasta laskemassa, mikä kiire meillä on?”
Ahotassu tunki itsensä sisään kapeahkosta sisäänkäynnistä ja vei sitten nappaamansa päästäisen tuoresaaliskasaan. Lehtisydän ei ollut vielä palannut, joten hän käänsi huomionsa suurehkoon kissajoukkoon, joka oli kokoontunut Pimeäkiven ympärille. Vaikka kissoja oli melko paljon, joukosta puuttui silti iso määrä sekä oppilaita, että sotureita. Nähdessään Sysitassun kissojen joukossa, Ahotassu alkoi etsiä katseellaan Ruskotassua. Täplikäs oppilas ei kuitenkaan ollut joukon mukana. Sen sijaan Ahotassu tunnisti joukosta Punatassun ja Tiikeritassun, jonka kanssa oli jutellut aamulla. Myös Kettutassu oli kissojen joukossa, mutta Ahotassu ei tiennyt tästä nimen lisäksi mitään, joten hän päätti astella hieman paremmin tuntemansa Sysitassun luo.
”Miksi te olette kaikki ryhmäytyneet tällä tavoin, ja missä muut ovat?” Ahotassu kysyi, yrittämättä edes muotoilla tai kaunistella sanojaan. Sysitassu näytti yllättyneen kysymyksestä.
”Etkö sinä tiedä? Mehän lähdemme kokoontumiseen!” harmaa kolli vastasi. Ahotassu joutui luimistamaan korviaan hämmentyneenä. Eikö kokoontuminen siis ollutkaan mikään leirissä tapahtuva nimitysseremonia?
”Kerro toki lisää”, Ahotassu kehotti. Lehtisydämellä varmaan kestäisi vielä jonkin aikaa metsällä, eikä Ahotassulla ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä odottaakseen selitystä mestariltaan.
”Kokoontumiset ovat sellaisia klaanienvälisiä tapaamisia, jotka ovat aina täydenkuun aikaan. Niihin pääsee mukaan vain muutama kissa klaania kohden, joten täytyy olla onnea tullakseen valituksi!” Sysitassu selitti innoissaan.
”Kaikki oppilaat pääsevät ainakin kerran kokoontumiseen ennen, kuin heistä tulee sotureita, mutta ensimmäiseen kokoontumiseensa pääsemisessä voi silti kestää kauan”, kolli lisäsi vielä. Ahotassu istahti alas käsittelemään kuulemaansa. Sysitassu oli nopea puhumaan, eikä kollin pikainen aiheenvaihto kokoontumisista Jokiklaanin iljettävään kalansyöntitapaan auttanut Ahotassua ajattelemaan vähääkään. Hän upotti kyntensä routaiseen maahan ja koetti keskittyä omiin ajatuksiinsa, mutta hänen vierellään höpöttävä kolli oli aivan liian kovaääninen. Ahotassu olisi tahtonut ärähtää ikätoverilleen, mutta piti suunsa supussa ja luovutti ajattelun suhteen, keskittyen sen sijaan siihen, mitä Sysitassu yritti hänelle selittää. Samassa Lehtisydän tuli viimein sisään leirin suuaukosta ja liittyi yhteen kokoontuneeseen kissajoukkoon.
”En kai odotuttanut?” juuri palannut kolli kysyi saaliinsa kasaan vietyään hieman etäämmällä istuvalta Leviltä. Pieni kolli pudisti päätään ja väräytti samalla korvaansa tervehdykseksi.
”Et. Kanervatähti ja Surulintu ovat vielä parantajanpesällä, kuulemma tarvitsivat hetken aikaa jutella keskenään”, varapäällikkö selitti. Ahotassu katseli ympärilleen. Päällikkö ja parantaja tosiaan puuttuivat joukosta. Pian naaraat kuitenkin astelivat esiin parantajanpesältä ja saapuivat odottavan kissajoukon luo.
”Siinä paha, missä mainitaan”, Lehtisydän hyrähti hyväntuulisesti. Ahotassu käänsi päätään ja loi mestariinsa kysyvän katseen.
”Ovatko Kanervatähti ja Surulintu muka pahoja?”
”Se on vain sanonta”, Lehtisydän selitti ja hymyili lempeästi. Kolli tutki sitten vielä kissajoukon katseellaan, ennen kuin huokaisi hiljaa.
”Olisipa Hiutalehuurrekin tullut mukaan”, hän sanoi niin hiljaa, että sen hädin tuskin kuuli. Ahotassu käänsi katseensa käpäliinsä. Hän tiesi, kenestä hänen mestarinsa puhui ja miksi.
*Lehtisydän ei varmaankaan ole ehtinyt viettää aikaa kumppaninsa kanssa minun takiani*
Kun Kanervatähti julisti lähdön ajan olevan, Ahotassu käänsi katseensa tassuistaan yhtä mustalle taivaalle. Kuu oli vasta nousemassa, ja se hädin tuskin näkyi leiriä suojaavien oksien lävitse. Kokoontuminen alkaisi kuunhuipun aikaan, joten heillä olisi varmaankin rutkasti aikaa kävellä. Ahotassu päätti pitää suunsa kiinni matkan ajan ja kävellä joukon hännillä. Tämä oli hänen ensimmäinen kokoontumisensa, eikä hän tahtonut vaikuttaa ylimieliseltä kävelemällä kokeneempien soturien ja oppilaiden edelle. Kolli kavahti, kun he saapuivat kaksijalkojen viherlehtipaikan luo ja muut hänen klaanistaan jatkoivat matkaansa Jokiklaanin reviirille. Ikään kuin huomaten taas oppilaansa epävarmuuden, Lehtisydän hidasti vauhtiaan ja pysähtyi nuoremman kollin vierelle.
”Näetkö tuon saaren tuolla kauempana, Ahotassu?” Lehtisydän kysyi, osoittaen hännällään hieman etäämmällä vedestä kohoavaa saarta. Saari ei ollut Varjoklaanin leiriä suurempi, ehkä jopa hieman pienempi, mutta ilmeisesti se oli tarpeeksi suuri muutaman puun kasvaa. Ahotassu vilkaisi ensin mestariaan epävarmana, mutta nyökkäsi sitten nähdessään tämän rohkaisevan katseen.
”Tuolla saarella kokoontumiset pidetään”, mestari kertoi.
”Täydenkuun aikaan klaanien välillä vallitsee aselepo, ja meidän on lupa kulkea Jokiklaanin reviirin lävitse saarelle, kunhan emme metsästä heidän alueellaan. Myrskyklaanikin kulkee kokoontumissaarelle Jokiklaanin reviiriä pitkin, mutta ensin he kulkevat meidän reviirimme lävitse”
Ahotassu mutristi huuliaan hieman kuunnellessaan kokeneemman kollin selitystä.
”En oikein pidä Myrskyklaanin kissoista reviirillämme edes ajatuksena”, hän protestoi hiljaa ja lähti sitten seuraamaan mestariaan liittyäkseen takaisin kissajoukkoon, josta he olivat jääneet jälkeen. Kotoisaa Varjoklaanin aluetta avoimempi Jokiklaanin reviiri tuntui nuoresta kollista turvattomalta. Puita oli varsin harvassa, eikä piilopaikaksi sopivaa aluskasvillisuutta ollut juuri lainkaan. Kun he viimein pääsivät hetkeksi korkeana kasvavien Lehtipuiden suojaan, tien rikkoikin leveä joki, jonka toinen puoli oli taas puuton muutamaa kauempana kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta. Ahotassu huokaisi helpotuksesta, kun hän huomasi kokoontumissaaren olevan vastassa heti joentakaisen maakaistaleen jälkeen. Hän pidätti hengitystään ja jännitti lihaksensa varuillaan, kun klaanin päällikkö johdatti joukkonsa joen yli sen raivoavasta virrasta kohoavia kiviä pitkin. Pieni naaras hyppeli kiveltä toiselle tottuneen näköisenä ja saapui ongelmitta joen toiselle puolelle ennen, kuin Ahotassu oli ehtinyt edes tajuta joutuvansa toistamaan saman. Nuori kolli istahti alas joen törmälle ja tarkkaili keskittyneesti tovereitaan, kun nämä toistivat päällikön liikkeet. Aluksi hän ei voinut tehdä muuta, kuin pidättää hengitystään pelätessään jonkun tippuvan, mutta kymmenennen kissan ylitettyä virran ongelmitta hän kykeni tuntemaan itsevarmuuden kasvavan sisällään. Kun muut kissat olivat suorittaneet ylityksensä, myös Ahotassu teki samoin. Kiveltä toiselle hyppääminen osoittautui yllättävän helpoksi pitkäraajaiselle kollille, ja ennen kuin hän sitä edes huomasi, hän seisoi jo joen toisella puolella mestarinsa vierellä.
”Hyvinhän se meni, eikö?” Lehtisydän hyrähti tyytyväisen näköisenä. Ahotassu hymyili. Hän ymmärsi taas kerran, kuinka onnekas hän oli saatuaan mestarikseen Lehtisydämen kaltaisen lempeän ja rohkaisevan kissan. Olisi hän luultavasti selviytynyt hengissä ankarammankin mestarin kanssa, mutta Ahotassusta oli mukavampaa, kun joku varmisti hänelle, että hän oli onnistunut tehtävässään ja epäonnistumisten koittaessa rauhoitteli ja neuvoi ennemmin, kuin torui ja tuomitsi.
Seuraava ja matkan viimeinen haaste oli vanha puunrunko, jota pitkin klaanin olisi määrä kävellä rannalta saarelle. Runko oli odotettua liukkaampi ja märempi, ja sille astuessaan Ahotassu tajusi joutuvansa käyttämään kynsiään, mikäli hän ei toivonut putoavansa ympäröivään kaislikkoon. Hän työnsi kyntensä ulos ja lähti hivuttautumaan puuta pitkin kuin olisi kiivennyt sen runkoa ylöspäin. Ahotassu tiesi luultavasti näyttävänsä huvittavalta klaanitovereidensa silmissä, mutta päätti panna turvallisuutensa ’siistiltä’ näyttämisen edelle. Kun kolli viimein pääsi hyppäämään alas, takaisin maan pinnalle, aivan uudenlainen näky avautui hänen silmiensä edessä; valtavan kuusipuun ympärille oli täydenkuun valaistessa kerääntynyt enemmän kissoja, kuin koko Varjoklaanissa oli koskaan hänen elämänsä aikana ollut. Kuusen oksilla istui neljä kissaa, jotka kaikki uhkuivat samanlaista voimakkuutta ja päättäväisyyttä, kuin Ahotassun koko elämänsä ihannoima Kanervatähti.
”Nuo ovat varmaan muiden klaanien päälliköt”, Ahotassu mutisi itsekseen, kun Kanervatähti liittyi kissaryhmän viidenneksi. Kolli käänsi katseensa vasemmalle puolelleen, kun hänen mestarinsa naukui pikaisen ohjeistuksen tutustua muihin klaaneihin ja käveli sitten pois. Oppilas luimisti korviaan ja veti kuononsa epävarmaan irvistykseen.
*Pystyin hädin tuskin puhumaan aamulla Tiikeritassulle, miten ihmeessä minä muka uskaltaisin puhua toisten klaanien kissoille?!* hän valitti mielessään. Hän huokaisi ja käänsi sitten taas katseensa kuuseen, jonka oksilla päälliköt istuivat.
”Minä en varmaan koskaan tule istumaan tuolla korkeuksissa”, nuori kolli sanoi hiljaa ja lähti sitten kiertämään saarta. Hän ei ehkä uskaltautunut mennä puhumaan tuntemattomille kissoille, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän voisi silti oppia jotain. Ahotassu veti syvään henkeä ja koetti tunnustella ympäröiviä hajuja vedettyään ne sisään. Klaanien hajut olivat täällä voimakkaat, mutta pehmeämmät, kuin reviirien rajoilla. Pian Ahotassu huomasi harhailleensa keskelle Joki- ja Taivasklaanin kissoista muodostunutta ryhmää. Hän kohtasi ensin jokaisen oudoksuvan katseen yksitellen, pyysi sitten anteeksi ja juoksi pois.
”Miksiköhän Myrskyklaanin kissat ovat noin vetäytyneitä?” hän mutisi itsekseen ja istui sitten alas, kuullessaan kovaäänisen naukaisun. Yksi suuren puun oksilla istuvista kissoista, kullankeltainen naaras, joka istui valtavan valkoisen kollin vieressä, oli äänellään onnistunut kiinnittämään koko saarelle kerääntyneen kissajoukon huomion takaisin puun kissoihin. Naaras nyökkäsi vierellään istuvalle kollille, joka siirsi sitten taas huomionsa yleisöönsä ja avasi suunsa.
”On hienoa nähdä, että näinkin moni kissa on päässyt tänään paikalle todistamaan aselevon yötä”, kolli aloitti. Ahotassu huomasi vieressään istuvan, ärsyyntyneen näköisen Tuuliklaanin soturin.
”Menisi jo asiaan”, oranssisilmäinen kolli sihisi niin hiljaa, että Ahotassun oli vaikea kuulla, mitä tämä sanoi. Ahotassu tuhahti hiljaa ja käänsi sitten katseensa puhumisen aiemmin aloittaneeseen päällikköön.
”Minun on ilo ilmoittaa, että kaksi oppilaistamme on käynyt pitkän soturikoulutuksensa loppuun ja saaneet soturinimensä. Heidät tunnetaan nyt nimillä Koivukajo ja Sadekatse”, suurikokoinen päällikkö julisti. Väkijoukon seasta kuului iloisia huudahduksia ja tyytyväisiä murahduksia, kun saaren kissat iloitsivat kahden, hieman Ahotassusta etäämmällä istuvan naaraan puolesta. Ahotassu väräytti korviaan hieman hämmentyneenä ympärillään istuvien ja seisovien kissojen ilosta.
*Eivätkö uudet soturit tarkoita vain lisääntyvää uhkaa?*
Kun äänet alkoivat viimein vaieta, puheenvuoron otti aiemmin saaren hiljentänyt naaras.
”On ilo kuulla noinkin positiivisia uutisia, Hallatähti”
”Tuuliklaanikaan ei ole liian pahassa tilanteessa, mutta partiomme ovat havainneet kaksijalkoja rajojemme lähellä ja olemme siitä hieman huolissamme”, naaras selitti ja käänsi katseensa alemmalla istuvaan, pienempään valkoiseen kolliin, jonka vieressä Kanervatähti istui. Kissajoukon seasta kuului hiljaista, huolestunutta kohinaa ennen kuin kolli vastasi katseeseen heilauttamalla häntäänsä ja avaamalla suunsa puhuakseen.
”Mekin olemme huolissamme vesikauhusta, jonka hajua on löytynyt reviirimme lähistöltä. Pelkkiä huonoja uutisia meillä ei kuitenkaan ole, sillä klaanissamme on Pikimustalle ja Vatukkaviikselle syntynyt kolme tervettä pentua”, hän naukui, näyttäen selvästi iloiselta juuri vanhemmiksi tulleiden soturiensa puolesta. Ahotassu käänsi taas katseensa päälliköistä ympärillään oleviin kissoihin. Hän pani merkille, että vaikka hän olisi ollut kuuro ja kykenemätön kuulemaan, mitä muiden klaanien tuumivat kunkin päällikön uutisista, hän olisi kyennyt näkemään sen hyvin selvästi heidän kasvoistaan. Kukaan ei näyttänyt edes yrittävän peittää reaktioitaan ja tarkkailla kuiden jokaisena muuna päivänä vihollisiksi luettavia kissoja. Sillä hetkellä Ahotassu huomasi Myrskyklaanin hajun puuttuvan kokonaan kissoista, jotka seisoivat hänen ympärillään. Hetken haisteltuaan hän huomasi kaiken klaanin hajun tulevan yhdestä suunnasta. Pieni kävelymatka kissatungoksen läpi paljasti, että Myrskyklaanin kissat olivat täysin vetäytyneitä omiin riveihinsä. He lähinnä tarkkailivat muita kissoja ja näyttivät yrittävän pitää ajatuksensa salassa, juuri niin kuin Ahotassu oli odottanut muidenkin kissojen tekevän. Päällikkönsä äänen kuullessaan hän käänsi taas pikaisesti katseensa puuhun, jonka oksalla tämä istui.
”Heistä tulee varmasti hyviä oppilaita, Valkotähti”, Kanervatähti kehräsi.
”Siihen mennessä meidän Ahotassumme, josta juuri muutama päivä sitten tuli oppilas, tulee kuitenkin olemaan jo vahva soturi”, naaras virnuili leikkisästi härnäävään sävyyn. Ahotassu luimisti korviaan hieman nolona ja käänsi katseensa tassuihinsa. Ilmeisesti hänen reaktiostaan kiinnostuneena muutama kissa käänsi katseensa, Ahotassun arvioiden mukaan heti tajuten hänen olevan oppilas, josta hänen päällikkönsä puhui. Kun Kanervatähti ei enää näyttänyt minkäänlaista aietta jatkaa puhumista, vuoron otti omiin oloihinsa vetäytyneen Myrskyklaanin päällikkö.
”Uskon Liekotassun ja Havutassun tulevan vähintäänkin vetävän vertoja uudelle oppilaallenne, Kanervatähti. Hekin ovat juuri aloittaneet soturikoulutuksensa”, laikukas päällikkö naukui tyynesti. Ahotassu kurtisti kulmiaan.
*Saatan olla kaikin tavoin surkea soturioppilaaksi, mutta Myrskyklaanin retkuille en aio hävitä!*
Hieman vihastuneena hän käänsi katseensa taas Myrskyklaanin kissoihin, koettaen silmillään haeskella oppilaita, joita parempi hänen olisi varmistettava olevansa. Valkomusta päällikkö ehti kuitenkin taas aloittaa puhumisen ennen, kuin Ahotassu ehti edes miettiä, mitkä Myrskyklaanin kissoista olivat oppilaita ja mitkä sotureita.
”Kuten varmasti kaikki näettekin, Heinätähti ei ole tänään meidän joukossamme”
Ahotassu käänsi taas katseensa Myrskyklaanin kissoihin. Ei näkyviä reaktioita. Muita kissoja vilkaistessaan hän taas näki hämmentyneitä katseita ja päiden kääntelyä. Kaikki odottivat kipeissään syytä kissan, jonka ilmeisesti kuuluisi olla Myrskyklaanin päällikkö, poissaoloon. Heinätähden tilalla istuva kolli näytti huomanneen kissojen hämmennyksen, sillä se avasi taas suunsa ja antoi ilmoituksensa kuulua vielä saaren ympärillä uiskenteleville kaloillekin:
”Heinätähti on kuollut”
Kissajoukon seasta alkoi taas kuulua huolestunutta kohinaa ja joitakin järkyttyneitä huudahduksia. Tämä uutinen tuntui liikuttavan jopa aiemmin niin ilmeettömiä Myrskyklaanin kissoja. Ahotassu lukitsi taas katseensa ilmoituksensa tehneen kollin oransseihin silmiin. Ne hehkuivat tavalla, joka sai hänen mielensä täyttymään kysymyksistä, jotkin sellaisia, joita hän ei edes kyennyt itse pukemaan sanoiksi. Yhdestä asiasta Ahotassu oli kuitenkin varma; tämä kolli oli ehdottomasti yksi päälliköistä ja kuului heidän joukkoonsa. Vain päällikkö voisi uhkua sellaista voimaa.
”Luonnollisesti päällikkömme kuoltua minä, Valhetähti, olen nyt se, joka johtaa Myrskyklaania”, kolli moukui.
”Uutena varapäällikönämme toimii Häivätuuli”, Valhetähti lisäsi ja loi katseensa puun juurella istuvaan, valkomustaan naaraaseen. Muidenkin kissojen katseet seurasivat perässä. Uusi varapäällikkö vastasi tuijottaviin silmiin vain omiaan pikaisesti räpsäyttämällä. Ahotassu vilkuili ympärilleen. Hänen ympärillään istuvat ja kiivaasti keskustelevat kissat eivät selvästikään olleet yksimielisiä siitä, oliko uusi päällikkö hyvä vai huono asia. Ahotassukaan ei ollut asiasta aivan varma. Valhetähti oli selvästi päällikkö ja niin hänen selvästi kuuluisikin olla, mutta millainen uhka hän tulisi olemaan Varjoklaanille? Hän ei pitkään ehtinyt asiaa miettiä, ennen kuin jokin harmaa törmäsi hänen kylkeensä. Ahotassu sulki silmänsä.
”Anna kun arvaan. Sysitassu?” hän kysyi. Vastaukseksi kuului iloinen naukaisu. Ahotassu avasi taas silmänsä ja käänsi katseensa toveriinsa.
”Kiva nähdä taas sinuakin, missä oikein olit?”
”Ai, kunhan juttelin parin Taivasklaanin oppilaan kanssa!”
Ahotassu luimisti hieman korviaan saamalleen vastaukselle.
”Uskaltaisinpa minäkin…” hän mutisi hiljaa itsekseen ja käänsi häntänsä tassujensa ympäri, ikään kuin lohduttaakseen itseään. Isomman lohdun hän sai kuitenkin Sysitassun ystävällisestä puskaisusta niskaan.
”Ei heti tarvitse uskaltaa, tämähän on eka kertasi kokoontumisessa!” harmaa kolli naukui hilpeään sävyyn, mutta rauhoittui ja kävi istuutumaan sitten äkisti.
”Mitä mieltä muuten olet?”
”Ai mistä?”
”No Valhetähdestä tietenkin, hänhän on aivan erilainen kuin Heinätähti”
Ahotassu pudisti päätään ystävänsä kysymykselle.
”Ajattelin juuri häntä, kun törmäsit minuun”, kolli sähähti huvittuneena.
”Kyllä hänellä voimaa ja karismaa ainakin löytyy. Eniten olen huolissani siitä, millainen uhka Myrskyklaani tulee meille olemaan tulevaisuudessa”, hän jatkoi sitten ja käänsi taas katseensa edelleen muiden päälliköiden luona istuvaan Valhetähteen. Ahotassu ei ollut varma, kuvitteliko hän vain katseensa kohdanneen uuden päällikön kanssa, mutta alle silmänräpäytyksen ajan häntä katsoneen tuntuneissa silmissä näkyi sellaista voimaa, joka pakotti Ahotassussa ulos jotain, joka siihen mennessä oli tuntunut häneltä kokonaan puuttuvan; soturin tahdon. Ahotassu luimisti korviaan. Hän tärisi. Pelosta. Ahotassu oli odottanut todellisen tahtonsa heräävän jonkinlaisesta onnistumisesta tai saavutuksesta, mutta nyt hän tiesi, ettei äärimmäistä pelkoa voimakkaampaa motivaatiotekijää ollut. Se sai hänen koko kehonsa kihelmöimään.
”Sysitassu, minua pelottaa”, Ahotassu sanoi hiljaa, ääni väristen. Nuoren kissan mielessä pelon tilalle oli hiljalleen hiipimässä varmuus ja kirkkaana loistava tavoite.
”Nyt minä tiedän, mitä varten olen syntynyt”
Sysitassu käänsi päätään hämmentyneen oloisena.
”No mitä varten?” hän kysyi.
”Varjoklaania varten”
Sysitassu virnuili vastaukselle.
”Klaaniasi varten? Tuon kliseisempää en ole kuullutkaan”
Ahotassu käänsi taas katseensa ikätoveriinsa, tällä kertaa kasvoillaan itsevarma hymy.
”Niinpä kai, mutta tämä on tarpeeksi minulle”, hän naukui juhlallisesti.
”Nyt tiedän, että minun on todella yritettävä parhaani klaanini puolesta. Nyt tiedän, etten minäkään ole vain yhtä tyhjän kanssa”

Yhdestoista luku - The torturous stars

Kerta kerralta, kun Uniyö päätyi tuttuun yöllisen paikkaan Viiman kanssa, pahaenteiset kuiskaukset lisääntyivät ja muuttuivat yhä pahaentisimmiksi. Uniyö muisti ne oppilasaikana taisteluharjoitukset Tähtiklaanin kissojen kanssa. Hän muisti Häivähampaan. Hän muisti, miten hän oli ollut ankarampi, mutta onnistunut opettamaan Uniyön olemaan luovuttamatta. Uniyö muisti Hopeakorvan, joka oli opettanut hänelle harkitsemaan ennen toimintaa. Uniyö muisti Punaturkin, joka oli kahden muun kissan kanssa kouluttanut hänelle paljon uutta, niin taisteluliikkeitä kuin juoksemista ja kiipeämistä. Hän muisti ne yöt tähtiklaanilaisten koulutuksessa.
Ja nyt naaras vai mietti, miksi hänet oli valittu kouluttautumaan Tähtiklaanin maille. Miksi hän oli saanut koulutusta niin monelta kissalta. Hän muisti ne kerrat, kun oli saalistaessa tai taistellessa tuntunut liikkuvan kuin suuren voiman voimaannuttamana. Oliko kaikella sillä jokin suurempi merkitys vai oliko hän vain kuvitellut kaiken?
Punaturkin sanat hän muisti vain etäisesti. Kolli oli puhunut jostakin tulevasta tapahtumasta, mutta ei ollut kertonut sitten sen enempää. Ja sitten Tähtiklaani oli kaikonnut hänen unistaan kuin tuhka tuuleen. Kaikonnut kaikkien unista, jos huhuja oli uskomista.
Joka yö kerrallaan Uniyö mietti asiaa yhä enemmän ja enemmän. Tuntui kuin hän ei olisi saanut rauhaa ajatuksiltaan ja ne vain kummittelivat häntä mielessään. Hän mietti yö yöltä enemmän ja enemmän tapaamiaan tähtiklaanilaisia ja koulutuskertojaan heidän kanssaan. Hän etsi muistoistaan kuin vihjeitä, joista saisi vastauksensa mieltään vaivaaviin kysymyksiin.
Koskaan hän ei saanut vastaustaan. Minään yönä hän ei päätynyt Tähtiklaanin maille ja päässyt puhumaan Tähtiklaanin kissoille. Joka aamu hän tunsi karvaan pettymyksen, kun heräsi. Koskaan hän ei saanut vastausta Tähtiklaanilta eikä koskaan hän muistanut mitään merkittävää.

Kunnes eräänä yönä Uniyö sai vastauksensa. Tosin, se ei ollut vastaus, jota hän oli odottanut tai edes halunnut.
Uniyö luuli ensin näkevänsä unta, kunnes lopulta tunnisti tutun maiseman. Se ei ollut kuitenkaan sellainen kuin hän muisti sen olleen. Tähdet olivat himmeät, puut tuntuivat olevan lahoja ja tuuli joko ei tuivertanut ollenkaan tai tuntui ravistelevan Uniyön turkkia myrskyn raivolla.
”Uniyö”, kissa, jota Uniyö ei ollut koskaan ennen tavannutkaan, asteli hänen luokseen, ”viimeinkin sain yhteyden.”
”Oh! Olen yrittänyt päästä tänne jo useammin!” Uniyö loikkasi käpälilleen ja juoksi kissaa vastaan. Tähtiklaanilaisen katse oli synkkä ja jotenkin luotaan poistyöntävä. ”Ovatko klaanit kunnossa? Entä Tähtiklaani?”
”Ei!” kissa sähähti. ”Kaikki on tuhoutumassa!”
Uniyö luimisti säikähtäneenä korviaan. Tuo kissa vaikutti kovin vihaiselta ja pelokkaalta.
”Toivon, että olet valmis täyttämään sinun kohtalosi ja tehtäväsi, johon sinua on valmisteltu jo kuita”, kissa nyrpisti kuonoaan, ”toivon, että ymmärrät sinun syntyneen vain tätä varten.”
”M-mitä?” Uniyö häkeltyi.
”Klaanit ja Tähtiklaani ovat tuhon partaalla ja vain siksi, että Hopeakäärmeen jälkeläinen on kerännyt varjoissa valtaa ja suurta sotajoukkoa taaksensa!” kissa ulvoi ilmoille. ”Sinulle annettin ennustus – ei, sinun luotiin sitä ennustusta varten. Tuhojen seasta nousee uusi vihollinen, jota klaanit eivät ole koskaan kohdanneet. On tuleva kissa, jolla on kyvyt uniikit, haukanvaistot. Hän näkee ja kuulee kaiken. Hänet voi pysäyttää kissa, joka on luotu tämän vihollisen veriviholliseksi, pelastamaan klaanit tuholtaan. Vain puoliverinen kissa voi pelastaa klaanit.”
”Minä?” Uniyö kallisti päätään. Hän oli kuullut tuon jälkimmäisen lauseen aiemminkin, mutta eu enää muistanut, missä. ”Siksi te siis koulutitte minua!”
”Niin.”
”Kuka se vihollinen on? Kenet pitää pysäyttää?” Uniyö kysyi. Hän halusi auttaa, hän halusi tehdä osansa klaanien vuoksi!
”Hän on Synkän metsän johtaja, kerännyt murhanhimoiset kissat joukkoihinsa. Hän ajaa asiat pian kaaokseen, jos et ala itse kerätä omia joukkojasi”, tähtiklaanilainen murisi.
”Mitä minun pitää tehdä?” Uniyö kysyi ja röyhisti rintaansa.
”Sinun pitää tappaa hänet”, kissa sanoi ja Uniyö hätkähti.
”Mitä..? Tappaa kenet?” Uniyö räpäytti silmiään. ”Mitä sinä oikein puhut?”
”Sinun kohtalosi on tappaa hänet!” kissa ulvoi ja salamat rätisivät ilmassa. ”Sinun pitää tappaa kissa, joka seisoo Synkän metsän kukkulan laella. Se on sinun tehtäväsi, Tähtiklaanin sinulle määräämä tehtävä. Sinun kohtalosi, syysi olla elossa!”
Uniyön silmät levisivät ja hän tuijotti Tähtiklaanin kissaa epäuskoisena. ”Tappaa? Eikö se soturilain vastaista?”
”Vain, jos se on vältettävissä, tiedät sen kyllä”, kissa murisi. ”Nyt ei ole vaihtoehtoja. Tähtiklaani on murenemassa palasiksi ja hän on syypää siihen! Vähät soturilaista!”
”Eikö ole muka muuta keinoa voittaa tätä taistelua?” Uniyö kysyi, mutta sai vastaansa vain vihasta leimuavan kissan.
”Tähtiklaani määrää sinut tekemään sen”, tähtiklaanilainen kissa murisi silmät leimuten raivosta. ”Se on sinun tehtäväsi. Kohtalosi. Sinun tarkoituksesi.”
”Olla murhaaja?” Uniyö pudisti päätään.
”Ei. Vaan sankari. Klaanien pelastaja. Sinun pitäisi tietää, että joskus hyvät loppuratkaisut vaativat raskaat ja vaikeat teot. Viis soturilaista”, kissa sanoi. ”Se on ainoa keino. Hän ei pysähdy, ellet tapa häntä. Koko Tähtiklaani seisoo päätöksen takana. Joskus on tehtävä asiat raaimmalla tavalla onnistuakseen.”
Uniyön silmät levisivät, kun hän näki edessään seisovan kissan taakse kerääntyvän kymmenittäin utuisia hahmoja.
”Mutta… jos te haluatte minun olevan sankari… Miksi minun pitää tappaa? Eivät tarinoiden sankarit tapa, ellei se ole ainoa keino. Minä-” Uniyö yritti.
”Se on ainoa keino, Uniyö. Jos et tee sitä, on sinun syytäsi, että klaanit tuhoutuvat”, kissa murisi pahaenteisesti. ”Tappaminen on ainoa vastaus. Oikea vastaus.”
Uniyö hätkähti hereille hengittäen raskaasti. Hän oli taas Jokiklaanin leirissä, omassa kaisloista ja sammalista punotussa pedissään.
Oliko Tähtiklaani valinnut hänet ja kouluttanut häntä vain siksi, jotta hän voisi olla heidän välikätensä tappamassa jonkun kissan? Kenet hänen pitäisi edes tappaa?
Ei Tähtiklaani pyytäisi häntä tekemään sitä, jos sille ei olisi painavaa syytä, eihän? Synkkä metsä kuhisi pahoja kissoja ja jos tämä kissa oli se, joka oli kuin johtajana siellä, olisi vain järkevää kukistaa hänet? Tuhota pahuus? Tappaa se kissa, joka oli vaaraksi kaikille? Tappaa se, joka oli kaiken takana ja ketä kaikki seurasivat?
Ei kai se voinut olla totta? Pakkohan oli olla jokin muu keino, eikö? Eikö… eikö hänen tullut seurata soturilakia? Tosin, Tähtiklaanihan oli soturilain yläpuolella ja tulisi seurata Tähtiklaanin sanaa, vaikka se olisis soturilakia vastaan.
Kaikki Tähtiklaanin kissat taisivat olla samaa mieltä? He kaikki halusivat Uniyön tappavan klaaneja, niiden kissoja ja Tähtiklaania uhkaavan kissan. Pitäisikö hänen tosiaan… tappaa? Oliko se muka oikeasti ainoa keino?
Uniyö ei nukkunut sinä yönä enää lainkaan, sillä hänen päänsä tulvi kysymyksiä ja hänen sydämensä tykytti kuin hirmumyrsky.

Uniyö ei halunnut uskoa sitä. Oliko hänen tehtävään vain tappaa? Olla kuin… nukke jossain oudossa leikissä? Mutta tämä ei ollut leikkiä. Tässä oli tosi kyseessä. Ei Tähtiklaani käskisi häntä tekemään näin, jos olisi muu keino, eihän?
Tähtiklaanin käsky rikkoi Uniyötä sisältä. Se käsky oli hänen moraaliaan ja uskoaan vastaan. Ei kissoja tapettu noin vain. Ei kenenkään elämää riistetty noin vain. Uniyö uskoi maailmassa olevan pahaa ja hyvää, mutta hän uskoi myös siihen, että kaikki ei ollut mustavalkoista. Hän halusi uskoa, että oli jokin toinen keino. Toinen keino selvittää se kaikki.
Hän ei halunnut tappaa. Mutta se oli hänen tehtävänsä. Voisiko hän rikkoa Tähtiklaanin tahdon? Entä jos ei tosiaan ollut muuta keinoa? Miksi hänet oli määrätty Tähtiklaanin ohjaamaksi nukeksi, joka ei saanut itse pohtia ja päättää keinonsa ja toimintatapansa?
Hän olisi halunnut uskoa, että olisi toinen keino. Maailma ei ollut mustavalkoinen. Oli harmaitakin sävyjä ja kirkkaita värejä. Ei ollut vain yhtä totuutta tai näkökulmaa.
Uskoiko hän voivansa kääntää vihollisensa pään? Voisiko se olla mahdollista? Vai tarttuiko hän nyt ahdistuksessaan kaikkiin oljenkorsiin, niihinkin, jotka veisivät suoraan tuhoon?
Hän ei ollut koskaan ajatellut, että joutuisi tappamaan jonkun toisen kissan ellei se toinen olisi tappamassa häntä eikä ollut muuta keinoa sen pysäyttämiseksi. Tämä kaikki raastoi Uniyön arvomaailmaa vastaan.
Uniyö tuntui menettävän yöuniaan jatkuvasti mieltään kummittelevien ajatusten takia. Päivät lipuivat eteenpäin kuin unessa ja kaikki oikea ympärillä muuttui epäselväksi usvaksi, jonka läpi Uniyö käveli kuin tajuamattaan. Hänen toimintakykynsä pysyi kuitenkin juuri sopivana eikä kukaan huomannut mitään sen erityisempää hänen käytöksessään kuin pienen poissaolon.

Yksisiipi oli se, joka herätti Uniyön ajatustensa syövereistä. Naaras huokui uudenlaista iloa ja ei se ollut mikään ihmekään, hän oli löytänyt elämänkumppaninsa. Leopardikynsi oli enemmän kuin sopiva Yksisiivelle. Uniyö tunsi vain iloa sisarensa puolesta.
Aikaa tuntui kuluneen kuitenkin enemmän kuin mitä Uniyö oli edes tajunnutkaan. Yksisiipi oli pyytänyt Uniyötä ja heidän emoaan jakamaan kanssaan saaliin auringonhuipun aikaan ja tietysti he olivat suostuneet. Se hetki tuntui kuitenkin omalla tavallaan tyhjältä, kun Kuunvalo ei ollut heidän kanssaan siinä hetkessä.
Yksisiipi oli kertonut yllättävän uutisen ja Kirkaskuu oli miltei sylkenyt suupalansa ulos. Yksisiipi oli tiineenä. Hän odotti Leopardikynnen pentuja.
Uniyö tuijotti siskoaan epäuskoisena. Yksisiipi oli kissa, jonka Uniyö ei ollut koskaan kuvitellut saavan pentuja tai jos saisi, ei ainakaan vielä. Yksisiipi oli omalla tavallaan niin sisäänpäinsuuntautunut ja jokin naaraan olemuksessa ylipäätään oli luonut Uniyölle kuvan, ettei Yksisiipi haluaisi omia pentuja. Mutta siinä harmahtava naaras nyt istui hymyillen, tiineenä. Hänestä oli tulossa emo.
Yksisiipi oli saanut kasan onnitteluja Uniyöltä ja Kirkaskuulta. Naaras oli myöntänyt, ettei ollut odottanut tulevansa tiineeksi vielä, mutta toivotti pennut ilolla tervetulleeksi. Uniyö tiesi jo, että Yksisiipi olisi upea emo. Lempeä, viisas, oikeudenmukainen, rauhallinen… Toisaalta, nyt kun Uniyö ajatteli tarkemmin, oli jopa outoa ettei hän ole ennen kuvitellut Yksisiipeä emoksi pennuille. Hänhän olisi mitä mahtavin emo, hyvin rakastava ja lämmin tuntemilleen kissoille. Hän jos kuka olisi hyvä emo.
Yksisiiven uutiset pennuista olivat nostaneet Uniyön mielialan hetkeksi taas parempaan päin. Hän pohti yhä tehtäväänsä, mutta samaan aikaan hän vietti enemmän aikaa Yksisiiven kanssa. He olivat molemmat sitä mieltä, että Kuunvalon pitäisi olla heidän kanssaan iloitsemassa Yksisiiven tulevista pennuista. Jokaisen hetken, jonka Uniyö vietti Yksisiiven kanssa, unohti hän tähtiklaanilaisen sanat hänelle. Ne olivat kultaakin kalliimpia hetkiä, sillä rauha hänen mieltääm riivaavilta ajatuksilta ja kysymyksiltä oli asia, jota Uniyö hamusi enemmän kuin mitään.
Ja ehkä olisi toinen keino? Toinen keino selvittää asiat? Entä jos Tähtiklaani olikin väärässä asian suhteen? Uniyö niin kovasti halusi, että olisi joki toinen keino. Hän halusi edes yrittää. Häntä pelotti antautua tälle tehtävälle.

Uniyö hätkähti, kun heräsi taas samasta paikasta kuin muutama yö sitten. Ja se sama tähtiklaanilainen seisoi hänene edessään. Ehkä nyt olisi mahdollisuus saada enemmän vastauksia tai jopa kertoa tuolle kissalle, että Uniyöllä oli ideoita asioiden selvittämiseen.
Tähtiklaanilaisen olemus oli hyvin synkkä ja hän oli haalistunut entisestään. Tähtien tuike hänen turkissaan oli haalistunut ja oli vain miltei nähtävissä. Koko maailma heidän ympärillään oli harmaa ja synkkä.
”Toivon, Uniyö, että olet alkanut ymmärtämään tehtäväsi ja aloittanut valmistautumisen siihen”, kissa sanoi. Hän silmäili Uniyötä hyvin epäileväisesti.
”Minä voisin yrittää vaikka mitä muuta Puhumista tai-” Uniyö aloitti.
”Uskotko todella, että sinä voisit muuttaa pahan hyväksi? Tietoisku, Uniyö, maailma ei toimi niin!” tähtiklaanilainen murisi. ”Maailmassa on hyvä ja paha, eikä kukaan ole sitä muuttamaan. Niin on aina ollut. Etkö muista tarinoita Tulitähdestä ja Tiikeritähdestä? Hyvä ja paha. Ei ole mitään maailmaa, missä on vain hyvyyttä.”
”En minä niin väittänytkään!” Uniyö hermostui. ”Mutta ei kaikki ole mustavalkoista niin kuin sinä väität!”
”Olet typerä, kun väität vastaan”, tähtiklaanilainen murisi taas, ”et ole rohkea, Uniyö, vaan typerä. Sinä et tiedä, mihin hän pystyy Synkän metsän kanssa. Yritä omia keinojasi ja tapatat jokaisen kissan, kaikki rakkaasikin. Ei ole mitään, mikä saisi hänet pysähtymään ekä ole varsinkaan mitään, joka saisi Synkän metsän murhanhimoiset kissat pysähtymään. Ja siksi on sinun olemassaolosi tarkoitus tappaa hänet!”
”Mutta-”
”Mutta ja mutta. Sano mutta tositilanteessa ja olet tuhonnut kaikki, tapattanut jokaisen”, kissa huusi ja Uniyö oli varma, että jos se olisi vain fyysisesti mahdollista, olisi tuo kissa nyt liekeissä raivoavan vihansa takia. ”Uniyö, ei ole muita keinoja. Ei ole muuta keinoa hänen pysäyttämiseensä. Olet nuori etkä siksi ymmärrä, sinä et ymmärrä, koska et ole nähnyt mihin hän pystyy ja mitä hän pystyy tekemään. Hän on valheiden mestari, Uniyö. Kun uskot hänen lopettaneensa ja voivasi uskoa häneen, hän iskee kyntensä selkääsi, kun sitä vähiten odotat. Häelle valehteleminen on yhtä helppoa kuin hengittäminen on sinulle. Hän valehteli meille, perheelleen, ystävilleen, omalle klaanilleen. Kaikille. Häneen ei voi kukaan luottaa. Luota tai usko häneen, on elämäsi päättynyt jo siihen. Sinun täytyy koota omat joukkosi, löytää ne keihin voit OIKEASTI luottaa ja keiden voit luottaa taistelevan rinnallasi, jos tilanne niin vaatii.”
Uniyö tuijotti silmät levällään tähtiklaanilaista kissaa.
”Milloin viimeksi pahaa kissaa ei ole tapettu?” tähtiklaanilainen haastoi. ”Milloin viimeksi klaaneja ja kissoja uhkaava kissa olisi jätetty eloon? En koskaan, Uniyö. Ei ole muuta keinoa pysäyttää Synkkää metsää johtavaa kissaa. Sinä et voi millään keinolla muuttaa pahaa hyväksi.”
Uniyö luimisti korviaan eikä sanonut mitään.
”Ei ole muuta keinoa pysäyttää vallan- ja murhanhimoista kissaa, Uniyö. Heille ei mikään järkipuhe auta, sillä he kokevat olevansa kaikkien muiden yläpuolella. He näkevät vain itsensä eivätkä välitä muista lainkaan. He eivät välitä soturilaista eivätkä siitä, kuka elää ja kuka kuolee.”

Lähdetäänpä liikkeelle keväisestä aamusta jolloin harmaaraita oli metsästämässä klaanilleen siellä hän näki tiikerikynnen joka oli vaanimassa harmaaraitaa. Loppu

Luku 1.

Nopsavarjo tökki turhautuneena Hunajatassun kylkeä.
"Au!", vihdoin herään. *Miksi aikaiset herätykset?*. Pyöräytän silmiäni, mutta sitten nousen ja venyttelen hieman kankaita jäseniäni. Silloin into taas ottaa minut valtaansa:
"Mitä me tänään harjoittelemme?", kysyn, ja väsymys on haihtunut mielestäni. "Taistelua? Metsästystä? Uin- ei uintia?". Kammoan vettä.. Pudistelen päästäni, että veden ja kalan äänet ja haju lähtevät ajatuksistani. Nopsavarjo naurahtaa.
"Ei. Ei uintia tänään, vaan puissa kiipeilyä", Nopsavarjo kertoo ja naurahtaa hilpeästi kun näkee kuinka silmäni tuikkivat. *Minusta tulee yhtä mahtava soturi kuin.. Vaikka Kettukynnestä!*. Pinkaisen ulos pesästä ja venytän askeliani.
"Tule! Mennään jo!", huudan Nopsavarjolle joka tassuttaa hymyillen perässäni.
"Mahtava oppilas..", kuulen Nopsavarjon kuiskaavan itsekseen. *Ja mahtava mestari!*.
"Hei odota! Kuuntelehan ensin", Nopsavarjo naukaisee ja pysähdyn vastahakoisesti. "Muista että sinun täytyy harkita mihin puuhun kiipeät. Mihin puuhun kiipeäisit ulkonäön perusteella?". Alan tähdillä ympärilleni. *Ehkä tuohon katajaan? Ei, se on liian pieni vielä. Tuo kaunis tammi näyttää hyvälle!*.
"Tuohon tammeen?", kysyn ja Nopsavarjo nyökkää hitaasti.
"Voit yrittää". Loikkaan kohti puuta. Olen jo harjoitellut kiipeämistä, mutta en oikeassa puussa. Tarraan kynsilläni hieman kosteaan kaarnaan. *Ei ainakaan murene niin helposti*. Pinnistelen päästäkseni ylemmäs, mutta silloin huomaan oksan. Nostan toista etukäpälääni, mutta horjahdan.
"Muista pitää takakäpälätkin kiinni!", Nopsavarjo huomauttaa virheestäni. Noudatan ohjetta ja upotan takakyntenikin kaarnaan. Silloin kurkotan oksaan uudestaan. Saan kiinni ja siirrän toisen etutassuni siihen myös. Pinnistelen hetken, mutta sitten heilautan takakäpäläni oksalle ja istahdan siihen.
"Kelpaako?", kysyn hieman rintaani röyhistellen.
"No olen varma että kelpaa! Jaksoit mahtavasti! Vau", Nopsavarjo kehuu. Kerään ylpeänä itsestäni.
"Kiitos..", sanon vähän ujosti. Silloin huomaan miten orava juoksee minua kohti. Yllätyn, mutta se kauhistuu enemmän kun se huomaa kohotetun tassun. Teen nopean liikkeen ja puraisen sitä niskaan.
"Parempi?", naurahdan.
"Parempi", Nopsavarjo nyökkää. Loikkaan alas onnesta melkein räjähtäen. *Tein vaikutuksen Nopsavarjoon! Mestarini on mahtavan ylpeä minusta!*, ajattelen silmät säihkyen. Juoksen leiriin, suoraan veljeni eteen.
"Minä kiipesin puuhun..", läähätystä, "..Ja nappasin oravan!". Näytän oravaani hengästyneenä. Lasken sen riistakasaan. *Pitää etsiä emo ja-...*, silloin jähmetyn silmät kauhusta selällään.
"Ei emo ole täällä.. Emo on kuollut.. Isä on kuollut", äänet kuiskivat taas päässäni. Kirkaisen. Silloin kaadun maahan nyyhkyttäen ja täristen itkun voimasta. Kerään katseita, mutta se ei kiinnosta minua.

//Voisko joku jatkaa tästä?//

Luku 4

Jokiklaanissa oli tapahtunut paljon uutta pienessä ajassa. Klaaniin oli liittynyt taas uusi kissa josta kaikki eivät pitäneet, Tuhkapentu ei ollut aivan varma että miksi. Uudella kollilla oli kuitenkin omituinen nimi, Nova, pelkkä Nova. Se hämmensi pentua, sillä hän ei ollut aiemmin tavannut kissaa jonka nimessä oli vain yksi osa. Eräs oppilaista oli saanut soturinimensä, Myrskytuli. Se oli Tuhkapennun mielestä hieno nimi, hän toivoi joskus saavansa itsekin yhtä mahtipontisen nimen, vaikkakaan hän ei asiasta uskaltanut kellekään mainita- nuori kissa oli nimittäin hukkunut vain muutama auringonnousu nimityksensä jälkeen. Kuolema ei ollut myöskään ainoa asia jonka takia klaani oli ollut viimeaikoina hiljaisempi kuin yleensä, nimittäin Tammihuurre, Jokiklaanin varapäällikkö, oli loukkaantunut vakavasti puolustaessaan reviiriä muiden kissojen kanssa koiralta. Kolli oli ollut niin huonossa kunnossa, että Valkotähti oli jopa nimittänyt Uniyöstä uuden varapäällikön.

~

“Tuhkapentu! Arvaa mitä, arvaa mitä!” Sumupentu juoksi innoissaan kilpikonnakuvioisen naaraan luokse keskeyttäen tämän syömisen. Tuhkapentu nosti katseensa ja nielaisi suussansa olevan palan kalaa.
“Minusta tulee oppilas!”
Tuhkapentu pompahti pystyyn ja tuijotti pesätoveriaan kullankeltaiset silmänsä apposen auki.
“Mitä? Milloin?! Epäreilua!” naaraspentu kiljahti ja heilautti häntäänsä epäuskoisena.
“Minäkin haluan oppilaaksi!”
Sumupentu röyhisti rintaansa ja katseli Tuhkapentua omahyväinen katse kasvoillaan.
“Tänään, emo kertoi minulle! Nyt, suokaa anteeksi, pikku pentu, minun täytyy valmistautua nim-”
Sumupennun lause jäi kesken kilpikonnakuvioisen naaraan tönäistessä hänet kumoon. Harmaa kolli purskahti nauruun, ja Tuhkapentuakin rupesi ärsyyntyneisyytensä seasta hymyilyttämään.
“Olet ihan hiirenaivo”, naaras murahti hymyillen, mutta hymy hyytyi nopeasti.
“Sitten et enää ehdi leikkiä minun kanssani, saat uusia ystäviä ja unohdat minut ja sitten olen aivan yksin”, naaras laski katseensa alas ja käänsi päätänsä niin ettei Sumupentu näkisi hänen kasvojaan ja huomaisi hänen laskevan vain leikkiä. Raidallinen kolli oli hetken hiljaa, kunnes huokaisi ja avasi suunsa:
“Kuka sanoi että olemme ystäviä?”
Tuhkapentu käänsi päänsä salamannopeasti takaisin ja katsoi kollia loukkaantuneena, kunnes huomasi tämän pidättävän naurua.
“Senkin sammakonläjä! Et voi vitsailla tuollaisesta!”
Sumupentu naurahti ja tönäisi Tuhkapentua kevyesti.
“Sinähän sen vitsailun aloitit- tai ainakin yritit”, kolli naukaisi ja kilpikonnakuvioinen naaras tuhahti.
“Okei okei”, naaraspentu aloitti, ja katsoi sitten Sumupennun sinisiin silmiin tällä kertaa tosissaan:
“Et sitten oikeasti unoda minua”.
Harmaa raidallinen kolli nyökkäsi ja räpäytti silmiään.
“En en. Muuten, kuka sinä ol-” Tuhkapentu keskeytti kollin lauseen näpäyttämällä tätä kuonolle hännällään.
“Ei kun oikeasti.”
“En en.”

~

Sumupennusta oli tullut Sumutassu, ja hänen sisarestaan Huomenpennusta Huomentassu. Vaikka Tuhkapentu olikin entisille pentutarhalaisille kateellinen, oli hän silti iloinen heidän puolestaan. Sitäpaitsi, se että heistä oli tullut oppilaita, tarkoitti sitä että Tuhkapennunkin nimitys olisi jo lähellä. Pentutarhakaan ei jäisi tyhjäksi sitten kun Tuhkapentu sisaruksineen pääsisi oppilaiksi- Kaislapennun, Lummepennun ja Peurapennun seuraksi pentutarhaan oli tullut uusia pentuja, Aarrepentu ja Hopeapentu. Pennuissa epätavallista oli se, että he olivat jo muutaman kuun ikäisiä, vähän Tuhkapentua nuorempia. He olivat syntyneet klaanin ulkopuolella, vaikkakin heidän emonsa oli muiden kissojen mukaan Jokiklaanilainen. Tuhkapentu ei ollut heidän emoaan, Huurremyrskyä, aiemmin nähnyt, mutta Pikimusta oli selittänyt pennuilleen että harmaa, leopardikuvioinen naaras oli vain ollut kateissa ja nyt päässyt takaisin Jokiklaaniin. Klaanin kissat olivat olleet iloisia uuden kuningattaren paluusta, joten myös Tuhkapennulla oli iloisempi olo, vaikkei leopardikuvioista naarasta tuntenutkaan. Naaraspennulla oli ollut omituinen tunne vatsassaan Sumutassun siirryttyä oppilaiden pessään, mutta uusien pentujen läsnäolo oli hieman saanut hänen ajatuksiaan pois siitä ettei raidallinen kolli enää nukkunutkaan hännänmitan päässä.
Ei Tuhkapentu varsinaisesti surullinen ollut, tai edes ikävöinyt kollia paljoa- kyllähän naaraspentu häntä näki leirissä usein- hän oli vain tottunut ystävänsä kokoaikaiseen läsnäoloon.

~

“Saapukoot jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Virtakivelle klaanikokoukseen!”
Tuhkapentu vaihteli painoaan jalalta toiselle ja katseli vuoronperään Pikimustaa ja Vatukkaviikseä. Sykkyräpentu pomppi edestakaisin pentutarhan suuaukon luona, ja Hiillospentukin kiersi pientä ympyrää jännittyneenä.
“Mennään jo! Me myöhästymme!” kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi turhautuneena ja vilkaisi pesän suuaukkoa hermostuneena.
“Voi kun voisittekin myöhästyä niin saisin pitää teidät täällä pentutarhassa aina”, Pikimusta sanoi leikkisästi ja nuolaisi Tuhkapennun päälakea hellästi.
“Muistakaa sitten mitä sanoimme, käyttäydytte hienosti”, muistutti Vatukkaviiksi ja katsoi lempeillä silmillään vuoronperään jokaista pentuaan. Sisarukset nyökkäsivät, ja punaruskea raidallinen kolli heilautti hännänpäätään.
“Mennään sitten!”

Leiri kuhisi kissoja kaikkien siirtyessä istumaan Virtakiven äärelle. Tuhkapennun häntä kiemurteli jännityksestä, ja hän aisti kummallakin puolella olevien sisarustensa olevan vähintäänkin yhtä hermostuneita. Sisarukset istuutuivat aivan lähelle Virtakiveä jonka päällä pörröturkkinen Valkotähti seisoi, ja heidän vanhempansa istuutuivat aivan heidän taakseen.
“Pikimustan pennut ovat saavuttaneet kuuden kuukauden iän, joten Jokiklaanin on aika nimittää kolme uutta oppilasta”, valkoinen päällikkö aloitti puheensa ja katsoi ystävällisin silmin kohti kolmikkoa, ennen kuin käänsi katseensa takaisin kohti muuta klaania.
“Tuhkapentu!”
Kilpikonnakuvioisen naaraan jokainen lihas jännittyi ja hän vilkaisi taakseen kohti vanhempiaan. Vatukkaviiksi nyökkäsi tyttärelleen, ja Pikimusta heilautti korviaan kietoen mustan häntänsä kumppaninsa ympärille. Tuhkapentu käänsi katseensa kohti Valkotähteä, ja astui eteenpäin Virtakiven juurelle.
“Olet nyt elänyt klaanissamme kuusi kuuta, ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi”, valkoinen kolli aloitti ja piti nyt harmaat silmänsä Tuhkapennussa.
“Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jolloin ansaitset soturinimesi, sinua kutsuttakoon Tuhkatassuksi.”
Kilpikonnakuvioinen naaras tunsi karvojensa nousevan pystyyn innostuksesta, ja teki parhaansa saadakseen turkkinsa takaisin sileäksi.
“Mestariksesi tulee Liekkilehmus. Odotan, että hän välittää kaiken tietonsa sinulle.”
Valkotähti käänsi katseensa kissajoukon reunalla istuvaan mustaan naaraaseen. Tuhkatassu katseli kuinka hänen tuleva mestarinsa nousi seisomaan ja askelsi lähemmäs häntä.
“Liekkilehmus, olet valmis saamaan oman oppilaasi. Olet saanut hyvää koulutusta omalta mestariltasi, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja taitava soturi. Odotan että siirrät kaiken tietosi Tuhkatassulle.”
Tuhkatassu katseli vanhemman naaraan liekinvärisiä silmiä, ja kurotti kuonoaan eteenpäin. Tuore oppilas sulki silmänsä kun heidän kuononpäänsä koskettivat toisiaan, ja hän tunsi energian virtaavan kehonsa läpi. Nyt se viimein tapahtui. Nyt hänestä tuli viimein oppilas.

Tuhkatassu tassutteli kissajoukon reunalle mestarinsa vierellä. Hän oli etsinyt katseellaan Sumutassun ja olisi halunnut mennä ystävänsä viereen istumaan, mutta ei kehdannut sanoa asiasta Liekkilehmukselle vaan seurasi vain kiltisti naarasta. Kilpikonnakuvioinen oppilas istuutui mestarinsa vierelle, ja koitti pitää päänsä kylmänä. Enää pitäisi odottaa että Sykkyräpentu ja Hiillospentu saisivat nimensä, niin klaanikokous olisi ohi ja he pääsisivät harjoittelemaan.
“No, miltä tuntuu?” Liekkilehmus kääntyi katsomaan Tuhkatassua, ja kilpikonnakuvioinen naaras heilautti häntäänsä.
“Mahtavalta! En malta odottaa että pääsen harjoittelemaan kaikkea!”
Musta naaras hymyili ja väräytti viiksiään:
“Ihanaa että olet innoissasi! Mitä sanoisit, jos mentäisiin kiertämään reviiri heti kun sisaruksesi ovat saaneet mestarinsa?”
Tuhkatassun korvat nousivat pystyyn ja hän nyökkäsi tomerasti.
“Joo, mennään!”

“Tuhkatassu! Sykkyrätassu! Hiillostassu!” klaani hurrasi vielä, ennen kuin Valkotähti lopetti kokoontumisen, ja kissat lähtivät omiin matkoihinsa. Monet tulivat onnittelemaan tuoreita oppilaita, mukaanlukien Sumutassu.
“Hei, aivan mahtavaa, nyt olemme molemmat oppilaita!” harmaa raidallinen kolli naukui innoissaan ja loikkasi Tuhkatassua päin niin että naaras horjahti hieman. Kolli naurahti, ja käänsi sitten katseensa kohti vieressä istuvaa Liekkilehmusta.
“Voidaanko me pitää harjoituksia yhdessä?”
Musta naarassoturi kallisti päätään ja heilautti korvaansa.
“Eiköhän se onnistu, ainakin joskus. Se täytyy kyllä ensin sopia Käärmemielen kanssa, en tiedä mitä hän on sinua varten suunnitellut.”
Sumutassu nyökkäsi innoissaan ja pyyhkäisi hännällään Tuhkatassun kuonoa ennen kuin lähti loikkimaan tiehensä. Kilpikonnakuvioinen naaras irvisti ystävänsä perään, ennen kuin kysyi mestariltaan:
“Voidaanko jo mennä?”
Liekkilehmus ehti vasta avata suunsa ennen kuin joutui jo keskeytetyksi.
“Voidaanko mekin tulla mukaan?” Sykkyrätassu naukaisi ja katsoi sitten vuoronperään Liekkilehmusta sekä omaa mestariaan Koivulehteä.
“Jos se sopii mestarillesi”, Liekkilehmus vastasi ja katsahti Koivulehteä kysyvästi. Kermanvaalea naaras nyökkäsi, ja katsahti sitten olkansa yli kohti Hiillostassua ja hänen uutta mestariaan Pyökkihäntää.
“Tuletteko tekin mukaan katsastamaan reviirin?”
Pyökkihäntä käänsi kasvonsa ja lopetti puhumisensa, naaras kun oli ollut juuri selittämässä Hiillostassulle jostakin. Hän katsahti oppilastaan kohden, ja nyökkäsi sitten.
“Miksi ei, saataisiin sekin sopivasti pois alta.”
Tuhkatassu heilutteli häntäänsä iloisesti. Hän pääsisi sisarustensa kanssa käymään leirin ulkopuolella, kuinka jännittävää!

“Hei, Uniyö!” Liekkilehmus huikkasi ja lähistöllä kulkeva varapäällikkö kääntyi katsomaan kissaryhmää kohden.
“Olisimme lähdössä kiertämään reviiriä”, Pyökkihäntä jatkoi ja nyökkäsi leirin suuaukkoa kohden. Varapäällikkö nyökkäsi ja heilautti häntäänsä:
“Selvä juttu. Ja onnea vielä uusista oppilaistanne- ja tottakai onnittelut myös teille oppilaille!”
“Kiitos Uniyö!” Sykkyrätassu ja Tuhkatassu huikkasivat samaan aikaan. Heidän vieressään oleva Hiillostassu sekä tuoreet mestarit nyökkäsivät kiitoksensa.

Tuhkatassu astui mestarinsa perässä leiriä ympäröivän puron rannalle. Naarasta hiukan jännitti, eihän hän ollut vielä koskaan päässyt uimaan, mutta ei sanonut asiasta kenellekään. Hänhän oli Jokiklaanilainen, ei hänen kuuluisi pientä puron ylitystä jännittää.
“Mennään näin ensimmäisellä kerralla tuosta matalasta kohdasta, ettei vain käy vahinkoja”, aloitti kilpikonnakuvioisen naaraan perässä tullut Pyökkihäntä. Raidallinen soturi katsoi vuoronperään kaikkia kolmea oppilasta, ennen kuin jatkoi:
“Puron yli pääsee kiviäkin pitkin, mutta olisi hyvä että totuttelisitte uimiseen mahdollisimman aikaisin, joudutte kuitenkin vedessä ja sen äärellä viettämään vielä paljon aikaa sekä oppilaana että soturina”.
Tuhkatassu nyökkäsi ja röyhisti rintaansa. Puron ylitys olisi aivan pikkujuttu.
“Tulkaa perässäni”, naukaisi Liekkilehmus, joka loikkasi kepeän näköisesti veteen. Veden pinta ylsi mustaa soturia vain kylkiin asti, joten oppilaat saisivat kyllä jalkansa maahan jos hätä tulisi.

Tuhkatassu koitti hypätä veteen yhtä sulavan näköisesti kuin mestarinsa, mutta sen sijaan aiheutti ison molskahduksen joka varmaankin säikäytti kalat järven toiselle puolelle asti. Naaras irvisti veden kylmyydelle, mutta ei sanonut mitään.
“Hyvä Tuhkatassu! Sitten vain kauhot vettä tassuillasi niin pääset kulkemaan eteenpäin”, edessä seisoskeleva Liekkilehmus naukaisi ennen kuin nousi rannalle puron toisella puolen.
“Meidän täytyy kyllä hioa tuota veteen laskeutumista kanssasi”.
Tuhkatassu räpiköi muutaman silmänräpäyksen ajan ennen kuin sai kiinni siitä, missä asennossa tassuja tulisi pitää että pääsisi liikkumaan hyvin eteenpäin. Kilpikonnakuvioinen naaras oli kiitollinen lyhyestä turkistaan, Vesitassun kaltaisen pitkän turkin kanssa uiminen saattaisi olla paljon vaikeampaa. Nyt ainoa mikä oppilasta häiritsi oli veden kylmyys, mutta sekin varmasti helpottaisi pian kun koittaisi viherlehden aika. Naaras ui puron toiselle reunalle, ja tarttui etukäpälällään reunuksesta kiinni. Hän upotti kyntensä multaan joka oli lehtikadon jäljiltä vielä hiukan kovaa, ja kiskoi itsensä rannalle. Vesivanoja valui hänen turkkiaan pitkin, ennen kuin naaras ravisteli itsensä kuivaksi.

Kun kaikki sisarukset olivat ylittäneet puron, oli kissajoukon aika jatkaa matkaansa. Tuhkatassu seurasi mestariaan puron vartta pitkin eteenpäin, ja katseli samalla ympärilleen. Puro näytti levenevän pikkuhiljaa, ja syvenevänkin sen verran ettei pohjan pikkukiviä enää erottanut, toisin kuin leirin vierustalla.
“Hei, mikä tuo on?” naukaisi Sykkyrätassu yhtäkkiä. Tuhkatassu käänsi katseensa sisarensa osoittamaan suuntaan, ja hänen kullankeltaiset silmänsä suurenivat ällistyksestä. Puron yläpuolella oli paljon suuria kiviä, jotka jotenkin onnistuivat pysymään siististi paikoillaan ilman että romahtivat alas.
“Se on kaksijalkojen rakentama silta. Ne eivät kai uskalla kastella turkkiaan, mutta toisaalta hyvä niin, eivätpähän säikytä kaloja pois”, selitti Sykkyrätassun mestari Koivulehti. Tuhkatassu katseli suurta rakennelmaa edestakaisin. Sen alla oli jonkin verran kaksijalkojen jättämiä tavaroita, osa niistä sai naaraan nyrpistämään nenäänsä, mutta joidenkin kimaltelu pisti miellyttävästi silmään. Kilpikonnakuvioinen oppilas lähti jo tassuttelemaan lähemmäs rojua, mutta Liekkilehmus kerkesi pysäyttämään hänet. Musta soturi loikkasi tuoreen oppilaansa vierelle ja sipaisi tämän päälakea hännänpäällään.
“Ei mennä sinne, kuka tietää mitä vaarallista kaksijalat ovat sinne jättäneet. Sitä paitsi reviirin raja menee tuon sillan tällä puolin, vaikka kuinka olisi jännää lähteä seikkailemaan, ei ylitetä sitä ellei Valkotähti käske”.
Tuhkatassu nyökkäsi ja kääntyi samalla silmänräpäyksellä takaisin päin. Ensin kierrettäisiin reviiri, sen ulkopuolella voisi käydä tutkimassa sitten myöhemmin. Oppilas vilkaisi takaisin kiiltäviä esineitä kohti kaihoisasti. Naaras olisi kovasti halunnut käydä katsomassa, mutta kolmen soturin seurasta olisi hankala livahtaa pois, etenkin kun kerran jo kiellettiin.

“Haistatteko mitään?” kysyi Pyökkihäntä kissajoukkion kuljettua jonkin matkaa kauemmas purosta. Oppilaat pysähtyivät, ja Tuhkatassu nuuhki ilmaa tarkkaavaisesti. Vieras haju kulkeutui naaraan sieraimiin, ja hän irvisti pienesti.
“Toinen klaani”, naukaisi Hiillostassu, ja räpäytti sinisiä silmiään rauhallisesti ennen kuin jatkoi:
“Varjoklaanilaiset kuulemma haisevat pistäville, olemmeko siis Taivasklaanin rajalla?”
Tuhkatassu katsoi kuinka Pyökkihäntä röyhisti rintaansa ylpeän oloisena ja nyökkäsi.
“Kyllä vain! Rajamme oli joskus hiukan pidemmällä tästä, mutta Taivasklaanin muutettua tänne Jokiklaani oli niin antelias että antoi osan kallisarvoista reviiriämme heille”.
Tuhkatassu mietti kuinka onnekkaita Taivasklaanilaiset olivatkaan olleet, jos kerran saivat Jokiklaaniltakin palan reviiriä.

Hetken ajan käveltyään Tuhkatassu tunsi uuden hajun kuonossaan. Tällä kertaa haju oli tuttu, se oli sama kuin puron äärellä kävellessä tai uidessa huomattu- vettä.
“Tuolla on vettä! Onko siellä uusi puro tai joki?” kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi innostuneella äänellä. Hän oli tyytyväinen itseensä tunnistettuaan hajun, ja Liekkilehmuskin näytti ylpeältä vastatessaan hymyillen.
“Ei aivan, mutta olet kyllä oikeassa siinä että edessäpäin on vettä. Sitä vain on hieman enemmän kuin mitä ehkä arvelit, olemme pian nimittäin järven rannalla”.
Tuhkatassu haukkasi henkeä, hän pääsisi näkemään järven, ja samalla ehkä jopa kokoontumissaaren! Oppilas oli tähän mennessä vain saanut kuulla tarinoita kokoontumissaaresta ja järvestä, eikä malttanut odottaa pääsevänsä näkemään ne omine silminensä. Kilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi sisaruksiaan. Hiillostassu näytti keskittyvän ympäristön tarkkailuun, mutta Sykkyrätassun keltaiset silmät välähtivät siskosten katseiden kohdatessa. Tuhkatassu kallisti päätään kysyvästi kohti järveä, ja hänen juovikas sisarensa nyökkäsi vastaukseksi. Oppilaat virnistivät samanaikaisesti, ennen kuin pyrähtivät juoksuun.

“Hei! Minne olette-” aloitti Liekkilehmus mutta joutui oppilaiden keskeyttämäksi.
“Viimeinen järvellä on sammakonläjä!” huudahti Tuhkatassu ja pinkoi eteenpäiin Sykkyrätassun nauraessa vieressä. Kilpikonnakuvioisen naaraan kurkistaessa taaksensa, hän näki vanhemmat kissat supisemassa keskenään, sekä Hiillostassun kääntyilemässä edestakaisin kuin ei osaisi päättää lähtisikö sisartensa perään vaiko ei.
“Hei, Sykkyrätassu, en tiedä pitäisikö meidän…” naaras aloitti ja hidasti hieman vauhtiaan, mutta lopettikin lauseensa kesken kun takanapäin olevat soturit kääntyivät silmät kiiluen katsomaan suoraan heitä kohti. Sykkyrätassu pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen, juuri sopivasti nähdäkseen Liekkilehmuksen ja Pyökkihännän lähtevän kiitämään heitä kohden. Hiillostassu lähti pinkomaan heidän peräänsä, ja Koivulehti pysytteli joukkion perällä, todennäköisesti pitääkseen huolta ettei Hiillostassu jäisi jälkeen.
“Noh? Mitäs pysähdyitte, eikö tämän pitänyt olla kilpailu?” Liekkilehmus huusi virnuillen samalla kun lähestyi oppilaita. Tuhkatassu säpsähti ja kääntyi sitten kohti jo näköetäisyydellä olevaa järvenrantaa, takatassut luisuen hieman maata pitkin ennen kuin hän pääsi takaisin kunnolla vauhtiin. Sykkyrätassu oli päässyt paremmin lähtöön, ja olikin hännänmitan verran kilpikonnakuvioista oppilasta edellä. Tuhkatassua hymyilytti, olipa onni että hänen mestarikseen sattui juuri Liekkilehmus- olisi kohdalle sattunut vaikkapa äkkipikainen Lumikatse, ei tällainen kisailu välttämättä onnistuisi. Tai mistäpä Tuhkatassu tiesi millainen naarassoturi oli mestarina, hän vain oli monesti saanut osakseen valkoisen soturin kylmiä katseita sekä kiukkuisia sanoja leirissä leikkiessään.

Ei mennyt kauaa kun kilpikonnakuvioinen naaras tunsi lämpimän hengityksen hännänpäässään. Vilkaistessaan taakseen hänen katseensa kohtasi määrätietoisten liekinväristen silmien kanssa. Liekkilehmus oli nopeasti saavuttanut oppilaansa, ja siinä missä Tuhkatassua meinasi jo alkaa hengästyttämään, ei mestari näyttänyt pienintäkään merkkiä hengästymisestä tai väsymyksestä. Musta naaras näytti enemmänkin siltä, että tälläinen juoksu olisi hänelle pelkkää lämmittelyä.
“Noh, kukas se sammakonläjä onkaan?” mestari virnisti ilkikurisesti ja kiihdytti sitten vauhtiaan oppilaiden ohitse. Pyökkihäntä tuli aivan mustan naaraan perässä, ja Tuhkatassun kehon valtasi ärsyyntyminen. Eihän tämän näin pitänyt mennä, hänenhän olisi pitänyt voittaa! Kilpikonnakuvioinen naaras koitti parhaansa mukaan saada lisää vauhtia, mutta lisäponnistelut tuntuivat vain hankaloittavan hänen menoaan. Tassut tuntuivat menevän solmuun, ja tuntui että minä hetkenä hyvänsä-

Kops.
Tuhkatassun pää kolahti maahan ja hän kieri jonkin matkaa eteenpäin ennen kuin sai itsensä pysäytettyä. Naaraan teki mieli itkeä turhautumisesta, mutta hän teki kaikkensa pitääkseen kyynelet poissa, itkeminen tilanteesta vielä puuttuisikin.
“Tuhkatassu!” Hiillostassun ääni kuului ja pian musta kolli oli ilmestynyt kilpikonnakuvioisen sisarensa vierelle. Hänen siniset silmänsä olivat huolesta suurina, mutta Tuhkatassu heilautti häntäänsä välinpitämättömän oloisesti ja nousi sitten pystyyn.
“Oletko kunnossa?” kuului Liekkilehmuksen naukaisu, ja Tuhkatassun kääntäessä päänsä hän huomasi mustan naaraan hylänneen kilpailun ja juosseen takaisin oppilaansa luokse. Pyökkihäntä ja Sykkyrätassu tulivat heidän perässään, ja Tuhkatassua hieman huvitti nähdä sisarensa turhautunut ilme tämän laahustaessa takaisinpäin.
“Joo, olen, kunhan kompastuin”, kilpikonnakuvioinen naaras naukaisi ja käänsi katseensa maahan. Hirveän noloa, kun kaikki olivat näin kerääntyneenä hänen ympärilleen. Hänen otsaansa särki hieman, muuten kaikki tuntui olevan kunnossa.
“Minähän sanoin, ei meidän olisi tarvinnut tulla takaisin! Kyllä Tuhkatassu itsekin osaa nousta, oltaisiin voitu jatkaa kilpailua!” Sykkyrätassu valitti ja pyöräytti silmiään. Hänen mestarinsa Koivulehti huokaisi ja pudisti päätään, mutta Tuhkatassu puolestaan vain naurahti. Hänestä oli ihan hyvä että kilpailu keskeytettiin, sentään ei tarvinnut hävitä, mutta eihän naaras nyt sellaista voinut ääneen sanoa.
“Noh, jatketaan sitten matkaa. Ei oteta tällä kertaa kilpailua, ihan vain siksi että saisitte kunnolla keskityttyä reittiimme”, Pyökkihäntä naukaisi ja huitaisi häntäänsä.

Tuhkatassu sävähti astuessaan eteenpäin. Vihlova kipu syöksyi naaraan ranteeseen samalla silmänräpäyksellä kun hän laittoi vasemmalle tassulleen painoa, se oli varmaankin kolahtanut johonkin oppilaan kompastuttua. Kilpikonnakuvioinen naaras vilkaisi ympärilleen, hän ei halunnut kenenkään huomaavan kipuiluaan, kyllä se pian varmasti menisi ohitse. Hänen onnekseen kaikki soturit olivat kääntyneinä poispäin, mutta Hiillostassun jäänsiniset silmät näyttivät olevan liimautuneena Tuhkatassuun.
“Oletko oikeasti kunnossa?” kolli kuiskasi asteltuaan lähemmäs sisartaan.
“Joo, olen, kompastuin vain, niin kuin jo sanoin.”
“Näytit äsken kipuisalta.”
“Enkä näyttänyt.”
“Näytithän. Kerro mikä on, tai sanon mestarillesi että sinua sattuu.”
Tuhkatassu tuhahti ja pyöräytti silmiään.
“Ihan tosi, kaikki on hyvin”, naaras naukaisi, mutta Hiillostassun katsoessa häntä tuimasti hän vihdoin myöntyi.
“Tassuun sattuu, mutta ihan vähän vain. Pärjään kyllä, älä kerro kenellekään”, kilpikonnakuvioinen oppilas mutisi, ja katsoi poispäin veljestään.
“Okei, en kerro, sillä ehdolla että sanot minulle jos se menee pahemmaksi”.
“Sanon”, Tuhkatassu vastasi, ilman minkäännäköisiä aikeita kertoa veljelleen vaikka kipu pahenisikin. Niin kauan kuin naaras pysyisi tassunsa kanssa pystyssä, saisi se pysyä hänen omana tietonaan. Hän ei halunnut näyttää heikolta klaaninsa silmissä.

Loppumatkan ajan Tuhkatassu keskittyi tassuunsa, ja siihen, ettei vahingossakaan nilkuttaisi tai näyttäisi muita kivun merkkejä. Järven rannalle päästyään naaras innostui, mutta kuultuaan veljensä suusta sanat: “Sinä nilkutat”, hän keskittyi yksinomaan kävelynsä kontrolloimiseen. Kipu ei ollut kova, eikä tassulle painon laittaminen ollut hankalaa jos siihen vain keskittyi. Asian huonona puolena oli tosin se, että loput reviirin kiertämisestä sujui Tuhkatassun puolesta hieman puolivillaisesti. Jotain hänen mieleensä jäi puolisillasta ja kaksijaloista viherlehtenä, mutta siihen se sitten jäikin.

Takaisin leiriin päästyään Tuhkatassu oli uupunut kaikesta kävelystä, Jokiklaanin reviiri oli iso, ja sen kiertämiseen oli kulunut paljon aikaa. Vaikka miettikin sitä hetken, naaras antoi itselleen uupumuksen anteeksi, olihan tämä sentään hänen ensimmäinen kertansa leirin ulkopuolella. Kyllä naaraan kestävyys kehittyisi vielä.

//joo, oli vähän laiska lopetus mutta halusin tän nyt pois alta :DD seuraavaan tarinaan pääsee sitten Käärmemieli mukaan, vaikka piti olla jo tässä (sori siitä)